Changing of the seasons

Viime aikoina on tapahtunut paljon.

Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.

Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.

Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.

Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa,  kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.

Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.

Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.

Mutta heräsin vähän parempaan päivään.

Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.

Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.

Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

La Famiglia

La Famiglia. La famille. Familjen. Perhe.

Me asutaan saman katon alla, me istutaan saman pöydän ääressä, me jaetaan iloja ja suruja. Me ollaan perhe. Vaikkakin olen ollut jäsen vasta reilun kuukauden ja vaikka tämä on jo kolmas perheeni, kolmannessa maassa. Silti mä olen jo kovasti kiintynyt näihin ystävällisiin kasvoihin, jotka aina iltaisin kokoontuvat keittiön pöydän ympärille. Mä olen onnellinen ja etuoikeutettu päästyäni osaksi juuri tätä perhettä.

Papa, joka huikkaa kovaan ääneen aina ciao saapuessaan kotiin. Joka heiluttaa innoissaan aina tervehdykseksi, niinkin innoissaan, että pelkään ranteen joskus vielä menevän sijoiltaan. Papa, joka hulluttelee, laskee leikkiä, mutta omaa aavistuksen lyhyen pinnan.
   Hän kipittää alakertaan illalla, mä nostan katseeni kirjastani. "D halusi vähän karkkia, shh shh" hän naurahtaa ja pomppii takaisin yläkertaan. Mä tuijotan hämilläni loittonevaa selkää. On keskiviikko, D on kylvyssä. Pikku prinsessan tahto on silti usein laki.

Mä kerron Papalle aavistuksen liioittelun puolelle sortuen valtavasta hämähkistä, joka sabotoi mun edellisen päivän rauhallista netflix-iltaa. Sain lievän sydänkohtauksen nähdessäni sen valtavan olion vipeltävän mun huoneen lattian poikki. Kello oli suomessa jo lähempänä puolta yötä mutta paniikkiviesti lähti mun äidille. Äiti käski ryhdistäytymään, muistutti olevani aikuinen, mutta sympatia kauhisteli kuitenkin mun kanssa. Mä heitin isoimman kirjan mun hyllystä sen hirviön päälle, hypin yhdellä jalalla sen kirjan päällä ja kuoriuduin peittojen sisään. Kerroin papalle sen hämähäkin olevan yhä sen kirjan alla keskellä mun lattiaa. Papa sanoi, että jatkossa voin kyllä kysyä heitä apuun. Tai ehkä mielummin Mammaa, hän kun ei oikein myöskään pidä hämähäkeistä.
(Lopulta Satu hoiti sen kolmatta päivää kirjan alla maanneen hämähäkin raadon vessanpönttöön.)

Mamma, joka jaksaa päivästä toiseen olla iloinen ja pysyä rauhallisena, vaikka N kuinka itkisi tai D kuinka saisi itkupotkuhuuto kohtauksia. Mamma, jonka kanssa voidaan kesken lauseen vaihtaa ruotsiin, lennosta taas ranskaan ja välillä heitellä väliin sanoja englanniksi. Ja pienemmälle tytölle, D:lle hän puhuu italiaa. Nostan hattua.

Me istuskellaan teetä hörppien illalla pöydän ääressä, lasten jo nukkuessa. Mamma kertoo surkuhupaisesta reissustaan sairaalaan ja me nauretaan vedet silmissä. Mä mietin, miten en ikinä nauranut oikeasti hostien kanssa viime vuonna. Se oli semmoista heh heh tekonaurua. Nyt mä usein iltaisin kipuan yläkertaan vaan hengaillemaan, vitsailemaan ja juttelemaan. Ihan vapaaehtoisesti, enkä mistään velvollisuudentunnosta.

Lapset...

Mä rakastan N:nän hymyä. Vaikka toinen ei puhu, eikä välttämättä ymmärrä paljoa, sen kasvoista voi lukea niin paljon. Silmistä, katseesta, hymystä. Pienistä eleistä ja liikkeistä. Viittomakielen opiskelukin on mun mielestä älyttömän mielenkiintoista. En tiedä kuinka paljon N pystyy sitä jatkossa oppimaan, mutta mä ainakin aion sille viittoa. Voi olla, että tätä Belgian viittomakieltä ei ihan jokapäivä tule loppuelämässä tarvitsemaan, mutta taito sekin. Ei ihan kaikkien CV:ssä.

Ja ihana pieni hirviö D. Mä olin unohtanut, kuinka rasittavia kolmeveet osaavat olla. Miksi, on yleisimmin käytetty sana, draamaqueen toinen nimi ja vastaanväittäminen on päivittäinen harrastus. Silti sen kanssa on ihan mahtava leikkiä pehmoleluilla, kiipeillä sohvilla ja laulaa joululauluja. On ihana kiivetä sen perässä likumäkeen ja keinua tukka hulmuten. On ihana syödä kuolun jälkeen jätskiä suu suklaassa ja juosta kilpaa kotiin. Kolmeveet on ihanankamalia.

Vaipoista uloskasvamisenkin olin unohtanut kolmeveen elämästä. Oltiin metroasemalla, matkalla svenska kyrkaniin. D söi iloisesti eväitä ja mä hytkyin aseman chillailumusan tahtiin. Yht'äkkiä mun viereen valahtaa pieni lammikko ja D toteaa "Oh, pipi!". No niinpä näkyi. Se lammikko kasvoi pienen järven mittoihin ja mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ohikulkijoille, "eh heh, lapset". Vieressä oleva mies katsoi mua aika halveksuen ja astui metroon. Muidenkin todistajien siirtyessä asemalta metroon, me kipitettiin vähin ääniin takaisin hissiin ja ulos tapahtumapaikalta. D huikkasi heti kotiovelta iloisesti, että hän on juuri pissanut housuun. Same old same old.

Pissafiaskoja on tapahtunut aika tasaiseen tahtiin, kohdistuen usein juuri keskiviikkoihin, jolloin suuntana olisi svenska kyrkan. Kerran mua tuli luokasta vastaan naurava naama ja märät housut. Opettaja vaan totesi, että yhdet housut jo vaihdettiin, huomiseksi pitää tuoda lisää vaihtovaatteita ja tyrkkäsi likaisten vaatteiden kassin käteen.. Tyttö kainaloon, juosten kotiin ja vaatteet vaihtoon. D vaan ihmetteli miksi mä ravasin tukka putkella koko matkan kyrkanille. Sanoin, että jatkossa olis parempi käydä vessan puolella pissalla, niin voitaisiin mennä ihan hissukseen.
Nyt olen tosin oppinut ottamaan vaihtovaatteet mukaan. Löydän D:n housuja ja pikkareita vähän väliä laukkujeni pohjalta. Nytkin mun käsilaukussa on sen sukat.

Perhe on aina perhe, oli se millainen hyvänsä.

Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.

Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Chez Hanna

Mä luulin jo, että aupair elämä oli taputeltu ja auttamatta takana päin. Niin vaan silti löysin itseni komentamasta kolmevuotiasta, tiskaamasta ja kävelemässä käsikädessä lasten kanssa kadulla. 

Hanna ja sen lapset S (7v.) ja M (3v.) olivat mua asemalla vastassa. Mulla oli sormet rakoilla muuttokuorman kantamisesta ja olin vieläkin tärinöissäni junan missaamisesta. Mulla oli siis kakstoista minuuttia vaihtoaikaa ja juna kymmenen minuuttia myöhässä. Ehdin ja onnistuin vaihtamaan junaa. Minä ja muuttokuorma.

Heitettiin kamat Hannan hostkotiin ja lähdettiin ihanan aurinkoiseen Metziin eli sisälle leikkitaloon, heh. Lapset saivat leikkiä ja minä ja Hanna saatiin leikkiä. Tehtiin kilpaa palapelejä, kunnes meidät käytännössä heitettiin ulos. Ilta vietettiin ihan kotona, syötiin ja tutustuin Hannan hosteihin. Pikkulapsi kiintyi muhun niin paljon, ettei meinannut suostua pysymään poissa sylistä edes ruokapöydässä. 

Tostaina oli aikaa vähän kiertää Metziä lasten ollessa koulussa. Me tosin lähinnä syötiin ja istuttiin puistossa juoruilemassa, mutta ei valittamista. Iltapäivällä vietiin lapset puistoon ja eksyttiin motarilla. Ajeltiin vähän mihin sattuu, vähän ympyrää ja lopulta hämmentävää kyllä päädyttiin perille. M ja random pikkutyttö hautoivat meidät ruohoon leikin tiimellyksessä, mutta muuten oli ihan mukavaa. Illalla tapasin Hannan kavereita ja Hannan ranskanpuoliskon. Käytiin Italialaisessa syöpöttelemässä ja baarin siasta päädyttiin kiertelemään päättömästi Metzin keskustaa. Huudeltiin yössä, aiheutettiin yleistä hämminkiä, naurettiin ja kerrottiin kauhutarinoita aupair vuosistamme. Mitä muutakaan aupaireilta voi odottaa kuin keskustelua lapsista, kysyn vaan.

Perjantaina pakattiin, kahveiltiin kavereiden kanssa, syötiin ja panikoitiin vuokra-auton tankkaamisen kanssa. Me myös ajettiin harhaan, eksyttiin ihme opiskelukampukselle ja jumitettiin siellä ruuhkassa toista tuntia. Jäi lapsen luistelutunti väliin, Hanna-parka repi stressaantuneena sormensa verille ja mäkin pääsin ihan aupairpäivien arjen tuntuun taas kiinni. 

Lauantaina Hannalla oli haikeat hyvästit edessä ja kerrankin mä pystyin tosissani sanomaan, että tiedän miltä tuntuu. 

Mutta eihän lähtö ole koskaan niin vaikea kun junan päätepysäkkinä on Pariisi!

Nuit de folie

Mun netti on takkuillut pari päivää niin ahkerasti, että hyvä kun en ole vielä heittänyt koko konetta seinään. Mä olen koko päivän pyörinyt ympäri asuntoa etsien jotain kulmaa jossa netti edes hetken pelittäisi. Viimeisen puolituntia olen hakannut päätäni ruutuun, kun mikään sivu ei lataudu. Kunnes siirryin ehkä viisi senttiä. Nyt se sitten pelittää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En uskalla liikahtaakaan. Jos se onkin siitä viidestä sentistä kiinni, että pysyn internetin ihmeellisessä maailmassa.

Alors quand même, viikonlopun mä olin siis aika pitkälti töissä. Lauantai-iltana mä vahdin omia ja naapurin kakaroita järjen menettämisen uhalla. Mä ravasin nukuttamisenkin jälkeen ehkä viisi kertaa ylhäällä kun naapurin pojan unilelulta oli irronnut jalka ja poika herätti muut nyyhkytyksellään. Mä lopulta jouduin räväyttää lasten huoneen valot päälle, etsimään sen kirotun jalan ja sidoin sen narulla kiinni. Että se siitä rauhallisesta illallisesta, mä kun en ehtinyt syödä lasten kanssa samaan aikaan. Papi onneksi oli henkisenä tukena ja herrasmiehenä tiskasikin kaiken.

Sunnuntai lähti puoli seitsemältä käyntiin. Mä kun olin jonkun hetkellisen aivovaurion takia ihan vapaaehtoisesti luvannut herätä lasten kanssa, jotta hostit saavat nukkua pitkään. Mä sitten hyssyttelin ja hyssyttelin, kun meinasi aamuvilleys nousta liian korkeisiin desibeleihin. Lopulta ysin jälkeen en enää jaksanut olla koko ajan kieltämässä ja annoin lasten leikkiä muovipalloilla ja muilla meluleluilla. Ei aikaakaan kun hostit valuivat silmät ristissä alakertaan. No can do, lapset on lapsia. 

Mä hyvästelin papin ja ajelin Jennan luo. Meillä oli kova meno. Molemmat niin kipeinä, että nenäliinakasa vain kasvoi lattialla ja lopulta mäkin päädyin vain makaamaan siihen lattialle. Perus sunnuntaimeininki. Sunnuntaina myös satoi lunta. T'as dit quoi! Suli se sentään luojan kiitos saman tien pois. Piti kaivaa hetkellisesti toppatakki tosin esiin. Hämmentävää vaan, että viime viikon kuljin muuten vain t-paidalla ja farkkutakilla.

Illalla mulla sahaili vähän kuume ja suurena yllätyksenä jopa mulle, menin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Ihmeiden aika ei selvästikään ole ohi.

Maanantaiaamuna mä heräsin hiljaiseen taloon. Ravasin alhaalla ihmettelemässä missä kaikki ovat ja lopulta kolusin kaikki huoneet makuuhuoneita lukuunottamatta. Mä tarkistin, ettei se tänään ollut kun kelloja käännetään ja lopulta pommitin jopa ranskakavereita, että onko tänään joku vapaapäivä. Lopulta mä vakuutuin, että ihan tavallinen maanatai oli kyseessä ja kiipesin herättämään tytöt. Sain aika kauan vakuutella, että joo-o kyllä nyt aamu on. Siinä kun kolisteltiin alakertaan, ilmestyy huoneestaan hostit tukat pystyssä. "Damn nukuttiin pommiin!" ja ovesta ulos. Aha. Me kerettiin pienellä hoputuksella lasten kanssa ihan kivasti kuitenkin kouluun ja mä painuin hetkeksi vielä ekstraunille aamuvapaallani. 

Tiistaina oli taas koko päivä vaan duunia duunia. Lapset kiukutteli vuorotellen ja mä tein "kalaa" ruuaksi kuten käskettiin. Eli nugetteja, close enough. Eihän sitä nyt aina voi muistaa, että nugetit ja kalapuikot eivät ole sama asia. Olin muutenkin hajamielinen. Unohdin ottaa lähtiessä autonavaimet ja jouduin mennä takaisin miljoonan lukon ja hälytysjärjestelmän läpi. Kun toisen kerran sain talon lukkoon, seisoo E vieressä: "Hei nää nukenrattaat pitäis myös laittaa sisälle". Jäi rattaat piharampille. Mähän en kolmea kertaa ala avainten ja piipitysten kanssa tappelemaan. Mä myös heitin juustot ajatuksissa roskiin. Kaksi juuri avattua pakettia. Onneksi tajusin virheeni ja dyykkasin ne sieltä takaisin jääkaappiin. Semmonen päivä. En ala edes kertomaan kuinka kuljin puoli päivää neuletakki nurinpäin ja kuinka hortoilin ostarin parkkipaikalla kun unohdin mihin parkkeerasin autoni. 

Viime yönä heräsin kamalaan migreenikohtaukseen, jonka vuoksi puolet yöstä lojuin alakerran laattalattialla kylmäpussi pään päällä. Aamulla oli siis vähän vaikeuksia päästä ylös. Tänään oli muuten tosi sateinen päivä, joten mä jäin lopulta kotiin, vaikka vapaa olinkin. Samalla kun heitin lapset mummolaan poikkesin tosin mun kielikurssia vastapäätä olevassa ostarissa. Nostalgiaa. Muuten olen vain siivonnut ja bailannut ranskalaisen kasarijytän tahtiin. Koko päivänä muuta kuunnellutkaan. Hanna, mä syytän sua.

Nyt mun netti taas vähän vaihteeksi pätkii, joten saa nähdä millä vuosituhannella tämäkin teksti saadaan julkaistuksi. 

Here comes the sun

Mä kaivoin taas ukulelen esiin. Istuin kolme tuntia manaten hidastuneita sormia ja unohtuneita sointuja. Aloin taas kuunnella Beatlesiä. Laulan I've seen a face:a taukoamatta, niin että itseäkin alkaa ärsyttää. Aloin taas vähän näkemään vaivaa. Vaikka aamuisin en kollareista luovu, saattaa mut arkipäivisin nähdä jopa hameessa tai farkuissa. Aloin taas käydä juoksulenkeillä. Miten rapakuntoon ihminen voikaan talven aikana päästä? 

" Here comes the sun, here comes the sun. 

And I say it's all right. "

Mä en ole koskaan oikeen uskonut, että sää voisi vaikuttaa ihmiseen. Miksi mun päiväni olisi sen ihmeellisempi, satoi tai paistoi. En myöskään tajunnut pimeydestä valittavia ihmisiä. Mutta ehkä mä en ole koskaan vain kiinnittänyt kunnolla huomiota. Ehkä mulla ei koskaan ollut tarvetta tosissaan välittää säästä.  Täällä kuitenkin auringon paistaessa ja kevään tuoksuessa ilmassa mä huomaan olevani onnellisempi. Paljon onnellisempi kuin niitä pitkinä pimeinä päivinä viime syksynä. Mä teen taas asioita, joista pidän, joita rakastan. Mä nautin elämästä.

" Little darling,

It's been a long, cold lonely winter.

Little darling,

It feels like years since it's been here. "

Mä kävelen lasten kanssa käsi kädessä auringon lämmittäessä niskaa. Me syödään eväät puistossa. E kutsuu mua "ma chérie Lotta" aina kun puhuu mulle ja I ei suostu istumaan muualla kuin sylissäni. Kotona me opetetaan hostäidin kanssa pienempää pyöräilemään. Mä myös videokuvaan isomman pyörärundia. Ja mä ajattelen, että ehkä mä pidänkin tästä perheestä. Ehkä mä  jopa tosissani pidän mun hostäidistä. Ehkä mä olenkin nyt onnellinen. Ehkä mä rakastan mun elämääni juuri nyt.

" Little darling,

The smiles returning to the faces.

Little darling,

It seems like years since it's been here. "

Nyt kun kielikurssi on loppunut, hengaan mä täällä kotona entistä enemmän. En tiedä kumpi meistä on muuttunut, ehkä molemmat, mutta mä tulen tosiaan hostäitini kanssa jo ihan mukavasti toimeen. Saan hyvää ranskankielen harjoitusta kun sönkötän sille joka ilta tarinoitani. Myös lapset eivät meinaa jättää mua rauhaan. Eilen heräsin puoli seitsemältä, kun I hoki mun nimeäni. Äiti oli jo lähtenyt töihin ja isä vielä nukkui, joten mä hipsin hakemaan sen pikkuprinsessan aamiaispöytään. Tänään pelattiin iltaruokaan asti E:n kanssa korteilla läpsyä. Se kävi ennätysnopeasti suihkussakin, että pääsisi takaisin pelaamaan.

Aika kulkee kuin siivillä. Ja ehkä ensimmäistä kertaa täällä ollessani toivon arkipäivinäkin, että ajan voisi pysäyttää. Mä haluaisin vaalia näitä vähiksi käyviä hetkiä vähän pidempään.

" Here comes the sun, here comes the sun,

and I say, 

It's all right. "

                                                               The Beatles - Here comes the sun

Juustovarkaissa

Tiistai lähti takkuisesti käyntiin. Kuulin ulko-oven käyvän ja luulin nukkuneeni pommiin. Römysin sängystä ylös, verhouduin kollaripukuun ja haroin hiukset hätäponnarille alle minuutissa. Suorastaan mitallin arvoinen suoritus sanoisin. Hostäiti oli lähtenyt, lapset popsivat tyytyväisinä murojaa ja totesivat isän nukkuvan vielä kun silmät ristissä lysähdin aamiaispöytään.

Aamut, jolloin hostisä nukkuu myöhään saavat mulla aina pinnan kireälle. Lapset ravaavat vanhempien huoneessa, jossa hostisä on suihkussa, puolipukeissa tai muuten vain hiipparoi epäilyttävästi. Lapset aina jättävät oven auki joten mä vaan joudun kulkemaan kädet silmillä ja huutamaan tyttöjen perään. Koita siinä saada lapset valmiiksi ja kouluun.
Sain kuitenkin. Ajoin tytöt koululle ja jäin odottelemaan A:ta uimakasseineen, pikkupoikaa, jonka vien aina tiistaisin uimatunnille E:n kanssa. Nojasin tolppaan koulun pihalla yrittäen epätoivoisesti pysyä hereillä. Se tunne, kun koulun kellot soivat ja yli sata metrin mittaista pikkukaveria ryntää kohti ovia. Mä pelkäsin jääväni jalkoihin kun yritin siiinä vastavirrassa selvitä piha-alueelta pois. Ainakin heräsin vähän.
Paino sanalla vähän. Mitään en myönnä, mutta saattaa olla, että heti kotiin päästyäni hautauduin takaisin peiton alle ja vajosin uneen.

Loppupäivä kului lasten kanssa. 6-vuotiaiden uimatunnin aikana pyörittiin I:n kanssa lelukaupassa ja lopulta se oli I, joka joutui kiskomaan mut Barbie hyllyn luota pois. Tuli kauhean haikea fiilis, kun aloin miettimään kuinka monta vuotta siitäkin on kun mä olen viimeksi leikkinyt. Ja kuinka mahtavaa leikkiminen oli. Peter Pan -syndrooma ja niin pois päin.

Kun sain kasin jälkeen lapset nukkumaan (E kun halusi lukea sadun ja hänen tahtinsa on e-rit-täin hidas), hiippailin mä takaisin keittiöön ja rohmusin lisää juustoa. Hetki, jota olin vesikielellä odottanut koko päivän. Jep, niinkin tärkeää mun elämä on, että öinen juustovarkausretki on mainitsemisen arvoinen.

Keskiviikkona onnistuin sössimään suunnitelmani, koska olen loistava aikatauluttaja. Tuijotin läppärini ruutua koko aamun ja heräsin todellisuuteen vasta varttia ennen lähtöä. First things first eli laitoin itseni ihmisennäköiseksi ja jätin keittiön tiskeineen siivottomaan kuntoon. Jouduin siis lapset isovanhemmille heitettyäni poikkeamaan vielä kotona siivoamassa. Huristelin lopulta Annecyyn, jossa ravasin koko päivän edestakaisin pitkin kaupunkia. Kiitoksena rakot jaloissa. Sain junaliput huhtikuun reissuille ostettua, nähtyä kavereita ja saksittua hiukseni.

Melko karmaiseva kokemus se kampaajalla käynti. Näytin kuvaa osviittana ja kampaaja vaan kaivoi sakset esiin. Se kysyi jotain, mikä meni multa ohitse kun keskityin kampaamossa höpöttelevään papukaijaan ja paniikissa vastasin vaan "oui oui". En tiedä mihin siis lupauduin. Kun hän leikkasi hiuksiani edestä, niin etten nähnyt muuta kuin tuhannet kiehkurat, jotka putoilivat syliini, alkoi mulla ihan sydän pamppailla. Jos mun vitsit irokeesistä käyvätkin toteen? Luoja kiitos kaljuja kohtia ei syntynyt ja nyt on kunnon kesätukka.

Molemmat ajomatkat kuuntelin Irwiniä ja lauloin täysillä mukana. Että simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Bongasin myös kotkan liitelevän taivaalla ja ihastelin sitä niin innoissani, että meinasin ajaa ojaan. Tai saattoi se olla vaan joku vähän liikaa syönyt variskin. Mun lintutietämys kun on erittäin heikoilla kantimilla.

Torstaina sotkin molemmat juuri pyykistä tulleet valkoiset villapaitani hammastahnaan. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä, miten se on edes mahdollista. Tänään huomasin sinisen hammastahnasoiron yöpaidassanikin. Ei kai tästä voi muuta päätellä, kuin että mä en taida hampaiden pesussa olla paljoa kolmevuotiasta parempi.

Torstai-illan taas istuin huoneessani, kuuntelin Adelen Someone like you:ta repeatilla ja tein rubiikin kuutiota uudestaan ja uudestaan. Same old, same old.

Tänään pesin kuusi koneellista pyykkiä, luin satukirjoja ääneen kunnes kieleni jäi pysyvästi solmuun ja istuin koko illan Jennan kanssa Vitamissa kuolaten kiipeilyseinämiehiä. Nyt sain katsottua New Girlin ekan tuotantokauden loppuun ja ehkä olisi parempi olla mainitsematta, että aloitin samaisen sarjan alusta vasta tällä viikolla. Olen yön pimeinä tunteina räkättänyt huoneessani niille typerille hahmoille ääneen. Toistaiseksi en ole onneksi ketään vielä herättänyt. Toistaiseksi.

Jospa sitä sitten alottaisi seuraavan tuotantokauden...

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.