Mä luulin jo, että aupair elämä oli taputeltu ja auttamatta takana päin. Niin vaan silti löysin itseni komentamasta kolmevuotiasta, tiskaamasta ja kävelemässä käsikädessä lasten kanssa kadulla.
Hanna ja sen lapset S (7v.) ja M (3v.) olivat mua asemalla vastassa. Mulla oli sormet rakoilla muuttokuorman kantamisesta ja olin vieläkin tärinöissäni junan missaamisesta. Mulla oli siis kakstoista minuuttia vaihtoaikaa ja juna kymmenen minuuttia myöhässä. Ehdin ja onnistuin vaihtamaan junaa. Minä ja muuttokuorma.
Heitettiin kamat Hannan hostkotiin ja lähdettiin ihanan aurinkoiseen Metziin eli sisälle leikkitaloon, heh. Lapset saivat leikkiä ja minä ja Hanna saatiin leikkiä. Tehtiin kilpaa palapelejä, kunnes meidät käytännössä heitettiin ulos. Ilta vietettiin ihan kotona, syötiin ja tutustuin Hannan hosteihin. Pikkulapsi kiintyi muhun niin paljon, ettei meinannut suostua pysymään poissa sylistä edes ruokapöydässä.
Tostaina oli aikaa vähän kiertää Metziä lasten ollessa koulussa. Me tosin lähinnä syötiin ja istuttiin puistossa juoruilemassa, mutta ei valittamista. Iltapäivällä vietiin lapset puistoon ja eksyttiin motarilla. Ajeltiin vähän mihin sattuu, vähän ympyrää ja lopulta hämmentävää kyllä päädyttiin perille. M ja random pikkutyttö hautoivat meidät ruohoon leikin tiimellyksessä, mutta muuten oli ihan mukavaa. Illalla tapasin Hannan kavereita ja Hannan ranskanpuoliskon. Käytiin Italialaisessa syöpöttelemässä ja baarin siasta päädyttiin kiertelemään päättömästi Metzin keskustaa. Huudeltiin yössä, aiheutettiin yleistä hämminkiä, naurettiin ja kerrottiin kauhutarinoita aupair vuosistamme. Mitä muutakaan aupaireilta voi odottaa kuin keskustelua lapsista, kysyn vaan.
Perjantaina pakattiin, kahveiltiin kavereiden kanssa, syötiin ja panikoitiin vuokra-auton tankkaamisen kanssa. Me myös ajettiin harhaan, eksyttiin ihme opiskelukampukselle ja jumitettiin siellä ruuhkassa toista tuntia. Jäi lapsen luistelutunti väliin, Hanna-parka repi stressaantuneena sormensa verille ja mäkin pääsin ihan aupairpäivien arjen tuntuun taas kiinni.
Lauantaina Hannalla oli haikeat hyvästit edessä ja kerrankin mä pystyin tosissani sanomaan, että tiedän miltä tuntuu.
Mutta eihän lähtö ole koskaan niin vaikea kun junan päätepysäkkinä on Pariisi!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti