Fatigue

Joka ilta mä viittaan kintaalla nukkumaanmenoajoille. Vielä yksi jakso, vielä yksi sivu, vielä yksi viesti. Iltaisin mä saan myös mitä parhaimpia ideoita. Mikäs sen järkevämpää kuin kaappien siivous vähän ennen  keskiyötä. Tai satojen aupairkuvien läpikäyminen pikkutunneilla. Tai nuottien aakkostaminen, pitkät skypepuhelut ja budjetointisuunnittelu.

Joka aamu mä tajuan sen olleen huono idea.

Joka aamu mä tuijotan mun herätyskelloa ajatellen "et oo tosissas". Lupaan itselleni, että tänään, vain tänään, voin jatkaa nukkumista vietyäni tytöt kouluun. Kerrasta tulee helposti tapa.

Jotenkin kummasti sitä huomaa hyvin nukutun yön jälkeen, että ei se olekkaan niin vaikeaa toistaa samaa asiaa tuhat kertaa. Älä leiki ruualla. Laita kengät paikoilleen, roskat roskikseen ja tiskit koneeseen. Älä piirrä ikkunaan. Älä pompi sohvalla. Auto ei ole lelu. Älä vedä siskoasi hiuksista.

Jotenkin kummasti väsyneenä sitä meinaa palaa pinna pelkästä ajatuksesta, että joutuu taas sanomaan.

On niin helppoa jättää kaikki huomiselle. Mulla alkaa pyykkikori olla halkeamispisteessään, mutta kyllä silti huomenna on paljon parempi päivä pestä pyykkiä kuin tänään. Ehdottomasti. Myös korttien kirjoittaminen on parempi tehdä huomenna. Lenkille menosta puhumattakaan. Ehkä se superterveellinen elämäkin olisi parasta aloittaa huomenna. Ja blogin päivittäminen.

On niin helppoa vain maata pitkin pituuttaan ja tuijotella kattoa.

Ja ettei vaan kävisi liian helpoksi, on parasta sekoittaa joka viikonloppu unirytmi taas ihan totaalisesti. Mitä myöhemmälle valvon ja myöhempään nukun, sen parempi. Eipähän ole vahingossakaan helppoa palata taas arkeen ja kuuden jälkeisiin herätyksiin.

Mä tsemppaan lasten kanssa, mä tsemppaan hostien kanssa, mutta vapaa-aikani (viikolla se vähäinen sellainen) perustuu aika pitkälti horrostamiseen.

Mä harkitsen vakavasti meneväni nyt - iltakahdeksan reikä reikä- nukkumaan.

La fête d'Halloween

Happy Halloween witches! Mulla on ihan mahtava päivä takana, valehtelematta yksi parhaimpia päiviäni täällä.

Aamu nyt ei ollut paljoa sen helpompi kuin viime aikoina muutenkaan. Aamut nyt ole koskaan mitään herkkua. Mä olen täällä ihan kyllästymiseen asti painottanut miten mun sisäinen kelloni herättäisi mut aina vasta kun aurinko on varmasti jo kohonnut taivaalle ja kellon viisarit osuvat kaksilukuisiin numeroihin (en voinut sitten yhtään vaikeemmin muotoilla). Ei sillä, etteikö musta olisi kiva olla aamuvirkku. Voisi tehdä ennen puoltapäivää jotain muutakin kuin nukkua tai haaveilla nukkuvansa.

Kun oltiin lasten kanssa kaikki aamutoimet tehty, mä annoin niiden katsoa lastenohjelmia Tiesin, että zouzou:lla (aamulastenohjelmakanava) olisi kaikissa piirretyissä Halloween teemana. E on ollut ihan super innoissaan tästä Halloweenista, osittain mun innostamana. Mitä menin lupailemaan kaikkea spesiaalia. En ole koskaan oikestaan itse Halloweenia juhlinut, niin innostuin itsekin ajatuksesta. Eilen E:n ensimmäinen lause herättyä oli, että "huomenna on Halloween" ja tänään hyvä kun sain huoneeni oven auki kun jo alhaalta kuului "Bonne fête d'Halloween!" (suom. Hyvää Halloweenia/Halloween-juhlaa). Mä nuokuin siinä kun lapset tuijottivat telkkua ja yritin kerätä voimia, että jaksaisin alkaa touhuta. Kyllä mä lopulta kiskoin itseni sohvan pohjalta ylös, pistettiin tv kiinni ja mä aloin etsiä DIY Halloween juttuja.

Sitä oli kohta talo kun pyörremyrskyn jäljiltä, kun oli kynät ja maalit ja vesivärit ja kaikenmaailman piirrustusvälineet levitelty ympäri olkkaria. Paperinsilppua oli joka paikassa ja maalia sain lopulta pyyhkiä jopa ikkunoista. Mutta hauskaa oli. Tehtiin kummitusjonokoriste (mikä lie), roikkuvia lepakoita, hämä-hämä-häkki ja maalattiin lasiset tuikkukupit. Popitettiin myös ranskalaisia Halloween lastenlauluja. Löysin ehkä alle kymmenen eri kappaletta ja niitä on nyt tänään kuunneltu enemmän kuin tarpeeksi. Lähteeköhän nämä korvakärpäset enää ikinä pois?

Käytiin vähän aamupäivällä kävelylläkin ja ostamassa Boulangeriesta leipää, ettei ihan koko aamupäivää sisällä kökitty. Täällä on ilmat taas lämmennyt ja mun uusi talvitakki ei ole paljoa päivän valoa viime päivinä enää nähnyt. Ehkä ihan hyvä niin, toistaiseksi.

I:n päikkärien aikana mä ja E pidettiin huoli, ettei keittiökään olisi enää eilisen siivoojan jäljiltä puhdas. Tehtiin cupcakejä ja mun reipas pikku apuri kaatoi muun muassa nomparellipurkin maahan. Tietysti mä olin juurri päässyt sanomaan, että älä leiki sen purkin kanssa kun kuuluu kolahdus ja pahaa enteilevä "oho". Tiedättekö miten vaikeita ne nomparellit on siivota? Ne viheliäät pikkupallot takertuu sukkiin ja vierivät joka hemmetin koloon ja väliin. No mutta muuten onnistui leipominen erittäin hyvin ja I heräsi sopivasti syömään. Sillä oli naama suklaassa hiuksia myöten ja hymy korvissa.

Mä passitin taas tytöt pihalle vähän rauhottumaan, alkoi se sokeri nousta päähän tai muuten vaan volyymit nousi kaakkoon. Sain mukavasti siivottua kaikki sotkut keittiöstä ja tiskattua valtavan tiskivuoren. Ehkä about kymmenen kertaa kävin myös ulkona antamassa keinussa vauhtia tai selvittämässä yhen niistä miljoonista riidoista, joita tytöt päivän mittaa onnistuvat luomaan. Aika pitkälti sitä on erotuomarina päivisin. Onneksi mä olen nykyään kuitenkin enimmäkseen kaikkien riitojen ulkopuolella ja päiväni nyrkkeilysäkkinä ovat toivottavasti historiaa.

Me onnistuttiin viimeistelemään ja levittelemään koristeet ympäri alakertaa ennen kuin hostäiti tuli kotiin. Tytöt ehtivät myös vaihtaa asut päälle. E oli prinsessa ja I leppäkerttu. Hostäiti oli eilen myös ostanut kurpitsanaamarit, joten nekin laitettiin päähän. Lähdettiin lopulta vielä kiertelemään naapuristoa karkkien kuvat silmissä. Mä en edes tiennyt, että täälläkin harrastetaan "trick or treat" kiertelyä . Olin ajatellut, että voitaisiin yhden mun aupairkaverin luona käydä, mutta hostäiti sanoi, että voidaan pimputella naapurienkin ovikelloja. Ihan kuin olisi taas virpomaan päässyt. Ihan yllättävän paljon tytöt saivat karkkia pikku koreihinsa, vaikka monen talon kohdalla jouduttiin nielemään se karu totuus, että ei löydetty porttien ovikelloa (täällä kaikki pihat siis aidattuja).

Ilta jatkui sitten saalista ihaillessa, korttia pelaten, pyykkejä lajitellen ja Halloween musaa kuunnellen. Hostvanhemmatkin olivat ihan hyvällä tuulella. Luulen myös, että toi äiti ainakin arvostaa sitä, että jään nykyään vapaallakin "töihin" eli lasten kanssa touhuamaan tai muuten auttelemaan.

Tänään oli ensimmäinen aupairpäivä koskaan, kun mä oikeasti toivoin, että työpäivä ei vielä loppuisi. Oli niin hauskaa askarrella, leikkiä, nauraa ja jutella tyttöjen kanssa. Ja valitsin jopa perheillan kotona kaverien tapaamisen sijaan. Nyt alkaa kyllä harmiksi tunnit loppua päivistä. Missä välissä mä ehdin tehdä kaiken? Viettää laatuaikaa perheen kanssa, nähdä kavereita, tavata uusia ihmisiä, matkustella, tutustua uusiin paikkoihin ja silti löytää omaa aikaa ihan vain lagaamiseen. Ei kai toisaalta ole ihme, että mä varastan aikaa mun yöunista.

Huomenna on onneksi lauantai ja mä olen pitänyt visusti huolen, etten ole lupautunut lähtemään mihinkään ennen iltapäivää. Kai sitä voisi yrittää itsensä herättää kuitenkin suhteellisen ajoissa, että saisi rennosti valmistautua ja ehtisi vähän nähdä hosteja ja lapsia, ennen kuin suuntaan taas johonkin (köh Annecyyn) viikonlopun viettoon.

Että joyeux Halloween vaan kaikille! "Eat, drink and be scary"

Keskipäivän tanssibileet

Mä sain itteni vaivoin aamulla ylös, vaikka eilen menin jo ennen kymmentä nukkumaan. Jotenkin olen kokoajan väsynyt. Tämä mun elämä täällä on välillä yhtä suorittamista. Mä olen muutaman kerran jo löytänyt itseni selailemasta perhetarjontaa aupairworldissä. Ei taida olla hyvä merkki.

Tänään kuitenkin meni ihan mukavasti. Vaikkakin huudolta ja itkulta ei vältytty, molemmat tytöt istuivat vähintään kerran tänään jäähyillä ja hostäiti oli taas harvinaisen kylmä, niin all in all tänään oli ihan okei päivä.

Aamutoimien jälkeen heitin lapset kouluun ja tulin suoraan kotiin. Eilen olin suunnitellut, että tänään ajan Cruseillesiin lenkkeilemään järven ympäri, mutta ukkospilvet näyttivät niin uhkaavilta, että joku toinen kerta. Päädyin pesemään pyykkiä, jumppaamaan sisällä ja katsomaan eilisen Iholla -jakson netistä. Puoliltapäivin hain lapset syömään. Ehkä juuri tämä keskipäivä on syy siihen, että kaikesta huolimatta lasken tämän päivän hyväksi päiväksi. Lapset söivät kiltisti, vaikka E vähän valittikin, että hän ei syö tota ja yök tuo on pahaa. Kummasti ne vaan kuitenkin maistui.

Meillä oli ruuan jälkeen aikaa ja laitettiin musiikki soimaan täysillä mun tietokoneelta. E valitsi jonkun levyn (varmaan sen isän valikoimasta) ja sitten bailattiin. Löysin yhen sen levyn biisin:


Ehkä ihan hyvä, ettei noi ymmärrä englantia...

Vähän oli joo sotkusta, kun bébétkin oli tanssimassa. En harmiksi ehtiny siitä napata kuvaa.

Iltäpäivällä, kun I oli päiväunilla mä tappelin koneeni kanssa. Se tilttasi neljä kertaa, enkä tajua missä vika. Jäi välipalan valmistelu ja astiodenpesu ja kuivaus vähän viime tinkaan. Yleensä pesen astiat jo puolelta päivin, heti ruuan jälkeen, mutta meidän tanssileikki sai mut autuaasti unohtamaan tiskaamisen. Sain I:n kuitenkin ylös nopeasti, heitettyä välipalan kassiin ja ehdin koululle ajoissa hakemaan E:tä. Loppupäivä leikittiin puistossa, kunnes kipitettiin ukkosta pakoon kotiin.

Tähän mennessä mulla siis oli ollut oikein mukiin mennyt päivä. Tai no, vähän tappelua, kiljumista ja jäähyjä, mutta ne saatin nopeasti setvittyä. Hostäiti oli kuitenkin, kuten jo sanoin, melko ikävä tänään ja onnistui heti ovesta sisään astuttuani alkamaan valittaa. Mä yritän kuitenkin kääntää senkin positiivisen puolelle ja keksin "leikin": minimoi valitus. Yritän tehdä kaiken niin, että hostäidillä ei olisi valitettavaa. Se on vaan niin sneaky ihminen, että keksii lähes aina jotain huomautettavaa. Ehkä joku päivä vielä se astuukin ovesta sisään ja iloisesti sanoo, että kiitos Lotta, teet hyvä työtä. Tai ehkä ei.

PS. Mä omistan nyt uudet viininpunaiset konssit!

Luojan kiitos on perjantai

Tämä viikko on mennyt ihan sumussa. En oikein tiedä onko aika kulunut nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että viime viikonlopusta on ikuisuus, toisaalta taas ihmettelen miten nyt jo jälleen on perjantai. Olen kyllä superiloinen, että on perjantai. Alan olla kuolemanväsynyt. Mun tekisi mieli joka välissä sulkea silmät ja torkahtaa hetkeksi.
    On täällä oikeastikin koko ajan ihan sumuista, heh.

Lapsille koulun alku on ollut myös väsyttävää ja stressaavaa, sen huomaa käytöksestä. Mä olen saanut pistää kaikkeni peliin, että saisin noi kauhukakarat kuriin. I:n kanssa testasin keskiviikkona kaikkea mahdollista, jotta saisin sen lopettamaan huutamisen. Mä yritin puhua järkevästi, puhua rauhallisesti, uhkailla, lahjoa, käydä haukkaamassa happea, ignoorata, keksiä jotain aktiviteettia, olla itse iloinen, olla vihainen.... Eikä mikään tehonnut. Lopulta I:n raivari nousi siihen pisteeseen, että vein sen jäähylle. Kyllä se lopulta hiljeni ja anteeksipyyntö tuli, mutta mulla oli vaikeuksia pitää itse positiivista ilmapiiriä loppupäivä yllä.

Se on muutenkin mulle ehkä kaikkein vaikeinta näiden pienten lasten kanssa. Pitää itse koko ajan pää kylmänä ja "unohtaa" kaikki tappelut heti kun ne on käsitelty. Ainakin vanhemman kohdalla. Jos toinen on aukonut päätään tunti tolkulla ja vaikka anteeksi pyytääkin, niin ei mulla ihan hirveästi olisi fiiliksiä leikkiä taas iloisesti. Pakko vaan vääntää se hymy huulille ja jatkaa eteenpäin.

Myös E on ollut ihan mahdoton eli itkua ja huutoa on tässä talossa riittänyt. Ei nämä muutenkaan ole mitenkään helppoja lapsia. Välillä menettelee, mutta melko... uhmaikäisiä. Mä en tiedä kopioko toi kuusivuotias siskoaan vai onko sille jäänyt joku pysyvä uhmaikä päälle. Eilen kun hain tytöt puoliltapäivin syömään, alkoi E kenkkuilla autossa. Mä käskin sitä istumaan paikallaan ja sanoin ettei se saa kiskoa siskoaan hiuksista tai läpsiä sitä. E alkoi huutamaan sitten mulle. Uhkaili muunmuassa että kertoo koko koululle, että heidän nounou (lastenvahti) on ilkeä, että sitten kukaan muu aupairi ei halua olla enää mun kaveri. Mä totesin vaan, että senkus, mutta toisia ei lyödä.

Mutta looking on the bright side, palkka tuli vihdoin tällä viikolla ja Annecy kutsuu taas huomenna. Löysin lähiostarista halvalla konssit, joista olen pitkään haaveillut (tai no ei ne halvat ole, mutta halvemmat kuin suomessa). Mä voisin lahjoa itseäni tämän raskaan viikon jäljiltä ja hurauttaa tänäiltana ostamaan ne.

Jaksaa jaksaa

Onneksi alkaa viikonloppu. Mä alan olla ihan poikki. Enään maanantai kesäloma-aikataululla ja sitten täällä alkaa koulut. Mä en malta odottaa sitä, että saan pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää. Kyllä mä niitä taukoja olen yrittänyt nytkin mun kellonympäri kestäviin päiviin ujuttaa. Eilen aamupäivällä olin niin väsynyt, että hain muovailuvahasetin kaapista, pistin lapset leikkimään ja menin sohvalle makaamaan. En mä siinä lepäillyt kuin parikymmentä minuuttia, mutta mukavan siivon olivat tytöt saaneet aikaiseksi.

Eilen myös leikittiin mulle erittäin mieluisaa leikkiä. Mä makasin trampoliinilla, olin "loup" eli susi ja mun piti esittää nukkuvani. Tytöt sitten kikattaen pomppi mun ympäri ja mä sain vaan löhöillä auringonpaisteessa.

Me lähdettiin eilen Le Tout Petit Pays nimiseen paikkaan lasten kanssa. Siellä oli tollasia miniatyyri taloja ja "maita". Mä olin kuvitellu paikan aika erillaiseksi niin se oli ehkä pieni pettymys mulle. Ihan sulosia rakennelmia, mutta ehkä vähän tylsä noin pienille lapsille. Ulkona oli pieni puutarha, joten kierrettiin sielläkin.

Tää on niin hönö kuva. Mä en tiedä miksi mulla on noin ylihypetysilme ja miksi I taas on ihan nukahtaneen näköinen.

Aina kotoa lähtiessä sitä huomaa, miten paljon on muistettavaa ja ajateltavaa. Hatut, aurinkolasit, doudou, lisävaatetta, aurinkorasva, paperia, käsidesi, välipala, vettä yms. Mä olen erittäin hajamielinen ihminen, niin mun täytyy tosissaan tsempata, että onnistun ottamaan kaiken mukaan.

Tänään vietettiin melkein koko päivä lähipuistossa, jossa treffasin yhen toisen aupairin ja sen lapsien kanssa. Mentiin aamupäivällä puistoon, käytiin kotona syömässä, I meni päiväunille ja taas iltapäivällä takaisin puistoon. Mä kuulin tältä toiselta aupairilta, että niillä on sellainen tapa, että ruuan jälkeen on ns. calm hour eli lapset menee huoneisiinsa lukemaan tms. ja ollaan tunnin ajan kaikki ihan rauhassa. Se oli musta niin huikea idea, että testasin samaa tänään E:n kanssa. I:n ollessa päiväunilla sanoin E:lle, että nyt ollaan vähän aikaa ihan rauhassa. Se saa leikkiä mitä haluaa ja mä siivoan keittiön ja luen vähän. Sitä hiljaisuuden ihanuutta.

I on ollut vähän kipeänä, niin sen puistoilu oli suurilta osilta vaan mun sylissä istumista. Sama juttu toissapäivänä kun vein tytöt uimaan. I ei päästänyt musta hetkeksikään otetta. Tänään kuitenkin kun mentiin iltapäivällä uudestaan puistoon, otin kaikkea mahdollista aktiviteettia I:lle satukirjoista hiekkaleluihin. Kyllä se siitä sitten piristy ja mä sain olla hetken ilman tuhisevaa nyyttiä sylissäni.

Huomenna lähden taas aamusta Annecyyn sen saman aupairin (Matildan) kanssa jonka näin tänään puistossa. Se on tällä seudulla jo toista vuotta, niin tuntee hyvin paikkoja. 

Days of Sunshine, Days of Shadow

Kolme kunnon työpäivää takana ja koulun alkua odotellessa. Mun päivät on nyt kesäloman aikaan tosi pitkiä ja yllättävän rankkoja. On ihan hassua miten mäkin olen valmis nukkumaan yhdeksältä illalla, kun iltaruoka on syöty. Koko päivä kellon ympäri kahden pienen lapsen kanssa, jotka vaativat sun täyden huomion ja lisäksi tämä kieli. Je suis fatiguée! Musta tuntuu että iltasin mun korvat on ihan kipeet ranskan kuuntelusta. Normaalia?

Mä olen kyllä iloinen, että lähdin aupairiksi. Paljon on ihania hetkiä tyttöjen kanssa ja on hauskaa huomata miten päivä päivältä ranskakin edistyy. Mä olen onnistunut jopa kertomaan toisesta maailmansodasta. En tiedä miten sekin tapahtui. Big mistake... huge.
   Tänään mulla oli myös paras aamu tähän mennessä. I antoi mun pestä sen hampaat (elämän pienet ihmeet heh) ekaa kertaa ja mä laitoin sen yksin päiväunille ilmat marinaa. Selvästi se alkaa hyväksyä mut, mikä on tosi ihana huomata. E auttaa kyllä- vähän liiankin mielellään. Välillä mua rasittaa kun E yrittää olla "aikuinen" ja hoitaa I:tä yksin, laittaa se päikkäreille, syöttää tms. E on kuitenkin vasta kuusi.

Siinä se mun pieni aikuinen valmistaa muovailuvaha kakkuja.

Eilen selviydyin yksin Crècheen! Olin ihan kauhuissani aamulla kun jouduin sulkemaan tämän talon itse ensimmäistä kertaa ja ajaa Crècheen niiden tuhansien liikenneympyröiden kautta. Talon sulkemisella tarkoitan kaikkia turvajuttujamitälie. Näillä on ihan yliturvallinen talo. Alakerrassa on monta lasiovea ja -ikkunnaa ja niiden kaikkien eteen suljetaan sellaiset pimennys/turvakaihtimet. Lisäksi varashälytys päälle ja eteisen ovi lukitaan erikseen eli kaksi lukkoa on suljettava siinä 30 sekunnissa. Siis ajassa joka jää talosta poistumiseen hälytysjärjestelmän aktivoiduttua. Lisäksi mun perhe kulkee aina autotallin kautta eli sekin vielä. Ja ulkoportti, johon on myös omat niksinsä. Ei ihme, että stressikertoimet oli korkealla eilen aamulla.
    Mutta kyllä  se kannatti. Ihmeellisen helppo päivä, vaikka 11 tuntia olinkin töissä. Oli vain E hoidettavana. Huomenna ja perjantaina I menee taas Crècheen eli helpot päivät tiedossa. Eilen pistin E:n tekemään 200 palan palapeliä ja ah sitä hiljaisuutta ja rauhaa. Välillä autoin, välillä luin. Harmi kun niitä vaikeita palapelejä  on vain yksi. E tuskin suostuu tekemään sen taas huomenna.

Onko jotenkin huolestuttavaa, jos kuusivuotias rökittää mut täysin palapelissä, joka on tarkoitettu 8+-vuotiaille? Mä vain istuin muutaman palan kanssa miettien, että mihin ihmeeseen mä nämäkin muka tunkisin.

Voilà! Ja hei, tein mä sentään ton hevosen kaulan ja linnan. Miten niin oon muka huono?

Sitten on myös days of shadow, kuten maanantaina. Kaikki oli niin uutta. Modernin hellan kanssa tappeluun meni varmaan vartti, perheen säännöt on vieraita ja mun lähes puhekyvyttömyys tekee mun auktoriteetistä  melko minimaalisen. Mä pyörin yläkerran vessassakin varmaan vartin etsien valonkatkasijaa, kunnes hyväksyin kohtaloni. Mikäs siinä pimeässä ollessa, koska kysyähän ei voi. Tänään tajusin sen katkasijan sijaitsevan wc:n ulkopuolella. Hyvä minä!
   Myös mun suhde mun hostmomiin on vaatinut kärsivällisyyttä. Se ei aluksi paljoa puhunut mulle tai kysellyt mitään. Eilen päätin ottaa ohjat omiin käsiini ja jäin höpisemään (mm. siitä toisesta maailmansodasta) koko illaksi alas. Kyllä se tästä. Kai se on vanhemmillekin vaikeaa lennosta vaihtaa täysin uuteen ihmiseen ja alottaa kaikki alusta.
   Mun vapaa-aikanikin on vähän aiheuttanut harmaita hiuksia. Olen välillä niin väsynyt, että tekisi mieli vain mennä omaan huoneeseen löhöilemään. Varsinkin nyt kun sataa ja en tunne täältä ketään, enkä osaa mennä minnekään. Eilen ja tänään jäin kuitenkin alas juttelemaan vanhempien kanssa. On kai tärkeää vahvistaa suhdetta niihinkin ja tutustua paremmin. Mä kuitenkin asun täällä.

Mun harmiksi suurinosa muista aupaireista saapuu tänne vasta elo-syyskuussa. Olen aikalailla ensimmäisiä täällä ja siksi välillä vähän yksinäinen olo. Oman ikäinen seura olisi kova sana, mutta ainakin neljä ihmistä tiedän/kautta tunnen jo nyt, jotka tosiaan saapuvat ensi kuussa. Sitä odotellessa. Ja koulujen alettua tutustun varmaan moniin muihin aupaireihin tyttöjä hakiessa.

Muuten mulla on ollut ihan sunshine elämää. Afrikan tähteä, jonka toin tuliaisiksi on pelattu valehtelematta ainakin 80 kertaa (heitän sen pelin kohta seinään, heh), mun kamerassa on about 40 kuvaa muovailuvaha kakuista (E vähän  innostui) ja ah näitä ihania rähmäräpylän jälkiä mun näytössä. Hetken jo luulin myös saaneeni uuden huonetoverin. Mun huoneen oven eteen oli nimittäin parkkeerannut valtava hämähäkki. Meinasin saada sydänkohtauksen kun näin sen!  En ole ikinä nähnyt niin isoa hämähäkkiä, kuin paisutettu lukki. Mulla on siitä kuva, mutta se on nin kammottava, ettei sitä kestä katsella. Kiersin sen hämähäkin kaukaa ja eilen illalla vanhempien tultua kotiin se oli kadonnut. Pelkään, että sen kohtalo ei ollut suotuisa.

Myös ranskalaiset lastenlaulut ovat alkaneet tulla tutuiksi. Vitsit mulla on soinut koko päivän päässä Au Clair de la Lune. Oh no, here we go again. "Au clair de la lune, mon ami Pierrot. Prete-moi ta plume pour écrire un mot."

Ja arvatkaa onko ihanaa, kun tämmönen pikku söpöläinen koputtaa illalla mun huoneen ovelle ja kysyy saako se leikkiä mun mikkilaukulla.