Just saying

Tuntuu kummalliselta kirjoittaa blogia nyt kun en enää asu ulkomailla tai en ole suunnittelemassa lähiaikoina muuttavani maailmalle. Tuntuu kuin huijaisin. Tämähän oli aupair-blogi.

Ajattelen, ettei mulla ole enää mitään mielenkiintoista kerrottavaa.

Toisaalta toistelen aina ihmisille, että ei se ulkomailla asuminen ole yhtään kummallisempaa kuin missään muuallakaan. Ei elämä siellä tunnu yhtään spesiaalimmalta kuin kotimaassakaan sitten kun siihen tottuu. Arki rullaa aina eteenpäin.

Niin  ja tämän blogin yksi idea oli pitää perhe ja muut kotipuolen nenäkkäät ihmiset informoituna mun elämän pyörteistä yhden klikkauksen avulla. Brysselistä pääsin nopeammin kotiin kuin täältä Savonlinnasta. Tavallaan olenhan mä kaukana nytkin.

Ja mä tykkään kirjoittaa.

Näillä ajatuksilla mä vakuutin itseni siitä, että voin kirjoittaa blogia, vaikken olekaan enää aupairi.

Reippaan viikon verran olen nyt opetelut olemaan oman elämäni herra täällä Savonlinnassa. Tottuttautua ajatukseen, että olen oikeasti yliopisto-opiskelija ja tulen valmistumaan hamassa tulevaisuudessa ammattiin. Opettelen heräämään aikaisin ja vaipanvaihdon sijaan istua luentosaleissa. Lasten kanssa olemisen sijaan opettelen lasten kanssa olemisesta.

Tuntuu kummalliselta lukea facebookista Brysseliin jääneiden ihmisten päivityksiä. Seurata sivusta kun Suomikoulun opet taas kokoontuu ja aloittelevat toimintaansa ja minä olen täällä. On omituista soitella kavereiden kanssa, jotka hetki sitten asuivat naapurissani, mutta nyt ovat levinneet ympäri maailmaa.

Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen.

Kulttuurishokki

Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.

Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.

Tai viiletänhän mä. Suomessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.

Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.

Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.

Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".

Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia.  Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.

Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.

Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.

Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.

Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.

Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.

Les rues de Paris

Keskiviikko 30/03/16

"Aloin Pariisissa tänään lukea sellaista kirjaa kuin Rakkausromaanin resepti, jonka äiti vinkkasi mulle. Ja se kirja oli ihan kuin minä. Pyöri samoja reittejä, istui samoissa kahviloissa ja osti sateen satuessa sateenvarjon (moi aussi!). Ihana kirja, taidan palata sen pariin, vaikka paikkoja kyllä särkee kaiken tän bussissa istumisen jäkeen."

                                                              - katkelma päiväkirjasta 30. maaliskuuta

Sataa. Mä oion mun yöllisen bussimatkan jäykistämiä jäseniäni ja tuiotan harmaata Pariisin aamua. Woody Allenin elokuvassa sanottiin, että pariisi on kauneimillaan sateella. Voihan se olla niinkin, mutta puoli kuudelta aamulla, epäilyttävällä Bercyn bussiasemahallin viereisillä kujilla olisi mukavempi raahata matkalaukkua jos sade ei piiskaisi niskaa.

Seison hieman epätoivoisena holvikaarin alla tietämättä oikein pitäisikö mun kävellä keskustaan muutama kilometri vai etsiä lähin metro. Kaivan eväät esiin ja istun matkalaukkuni päälle. Hetken sadetta tuijoteltuani päätän valita metron.

Keskustassa ei mikää ole auki. Seison Buol. Mich.:in päässä sateessa ja pyydän jo etukäteen anteeksi lompakoltani suunnatessani ainoaan ravintolaan joka availee näin aikaisin oviaan. Aamiainen maksaa toista kymmentä euroa, mutta otan sateensuojasta ja lämpimästä teekupilisesta kaiken ilon irti.

Kaksi tuntia. Niin kauan mä olen istunut sadetta pitämässä siinä ravintolassa. Luen uutta kirjaa ja naurahdan tajutessani istuvani samaisessa kuppilassa kuin kirjan päähenkilö. Juttelen tarjoilijan kanssa joka haukkuu suomalaisia omituisksi kansaksi. Kun hän on hokenut "vous êtes vraiment bizarre" (olette todella omitusia) yli kymmenen kertaa, alkaa mua hieman jo tympäistä. Kerään pienen muutokuormani ja jatkan matkaa.

Istun Shakespear & Co. -kirjakaupan yläkerrassa. Ikkunasta näkyy Notre Dame, mutta keskustan vilinä ei riko hiljaisten lukijoiden rauhaa pienessä lukuhuoneessa. Sen seinät ovat täynnä vanhoja kirjoja, huonetta keirtää tyynytetty penkkirivi ja niinpä käperryn tyynyjen  päälle uppoutuen omaan matkakirjaani. Olen kuin seitsemännessä taivaassa. 

Sade on hieman tauonnut, mutta aamusta viisastuneena ostan itselleni vielä varmuudeksi sateenvarjon. Valitsen kiskalta pelkistetyimmän näköisen tavallisen mustan sontsan. En halua mitään turhaa turistikamaa. Avaan varjon korttelin päässä pisaroiden alkaessa taas tipahdella olkapäilleni. Varjon reunoja kiertää kuin kiertääkin villi Pariisikuvio. Huokaisen ja jatkan matkaa.

Päätän kulkea samaa reittiä kuin lukemani kirjan sankaritar. Ohitan Nodre Damen, kuljen sen takaisia pikkukatuja Rue de Rivolille, sieltä muutaman pikkupuiston kautta Louvrelle ja lopulta erehdyn ostamaan katukaupasta leivoksen. Aurinko on alkanut pilkistellä pilvien raoista ja survon jo nyt rikki menneen turistisontsani syvälle kassini pohjalle.

Kävelen takaisin bussiasemalle. En voi olla hymyilemättä. Vain puolipäivää riitti taas muistuttamaan mua miten paljon rakastankaan Pariisia, sen katuja, kuppiloita ja tunnelmaa. Rakastan kuinka siellä ollessani tunnen itsekin olevani elegantti Pariisilainen, enkä matkalla nuhjaantunut ikiteini. 

Näpyttelen ystävälleni viestin " Koska mennään taas Parisiin?"

Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!

Pikkutuntien ajatuksia

Viimeiset pari kuukautta mä olen panikoinut paluuta Suomeen. Olen viilettänyt kaikkialla tukka putkella nauttiakseni täällä olosta niin kauan kuin mahdollista. 

Ja nyt mulla on kamalat omantunnontuskat. Mä olen laiminlyönyt mun blogiani.

Mä tykkään kirjoitamisesta. Kirjoittelen ajatuksiani muistiin pieneen kirjaseen yöpöydänlaatikossani päivittäin ja muutenkin rustaan ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta tietokoneeni kirjoitusohjelman kätköihin. Niinpä mulla on usein sellainen olo, että olen päivittänyt bloginikin. Menen tyytyväisenä nukkumaan, olen saanut jotain aikaiseksi. 

Sitten mua jälkikäteen hämmentää, kun postauksia ei kerry vaikka vietän tunteja vääntämässä tarinoitani sanoiksi paperille.

Tämä järkytys iski taas tänään kun tajusin, että minulla on alle kaksi viikkoa elämää ulkomailla jäljellä ja about kymmenen postausta siihen liittyen. Missä välissä mä ehtisin ne kaikki julkaista?

Sitten muistutin taas itseäni, että ehkä sillä ei ole merkitystä kerronko viime joulukuun seikkailuistani Cambridgessä tai palaan Nostalgiaa osa 2 postauksen pariin nyt vai vasta ensi kuussa. Myöhässä ollaan anyway. 

Eilen olin koko päivän töissä. Aamusta iltaan. 

Alan huomata, että olen enemmän kuin valmis jättämään aupairin työn taakseni. Toisten lasten äidin leikkiminen ilman oikean äidin sananvaltaa alkaa parin vuoden arkielämän aherruksen jälkeen menettää hieman hehkuaan. To say the least.

Haahuilin töistä päästyäni meidän lähi Carrefour kaupassa. Se remontoitiin nyt viime kuussa ja uusi laajentunut valikoima on ollut pari viikkoa tekeillään. Nyt näytti viimein olevan valmista ja valehtelematta varmaan tunnin pyörin hyllyjen välissä ihailemassa lopputulosta. Toista metriä korkea valikoima erilaisia pähkinöitä, kolme hyllyriviä viinejä ja lehtien viereen oli tullut pieni valikoima pokkareita, joita mun oli kirja-addiktina pakko vähän hypistellä.

Innostuin, että tämä kauppa ja sen tuplaantunut juustovalikoima on minuutin kävelymatkan päässä.

. 

Masennuin, kun tajusin, että olen täällä vain kaksi viikkoa nauttimassa siitä.

Niinpä mä päätin kirjoittaa listan asioista, joita kaipaan Suomessa. (Jos ei ihmisiä lasketa.)

- Kissa

- Uiminen

- Metsälenkit

Aika lyhyt lista. 

Ei vaiskaan, vitsi vitsi. Mä keksin mukavan määrän asioita, joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan. Ja koska jaarittelu on toinen nimeni, kirjoitin niistä ihan oman postauksensa. 

Palataan siis asiaan.

Dans le ciel tout va bien

Mä tykkään lentämisestä. Vaikka en millään ymmärrä miten sellainen rautahirviö pysyy ilmassa, saatikaan sitten miten se sinne niin helpon oloisesti pääsee, on se musta aina yhtä kutkuttavaa. Niin ja kyllä mulle on yritetty selittää. En siltikään suostu ymmärtämään.

Mä en myöskään ymmärrä miten lentämistä voi pelätä. Riski, että se kone putoaisi on kuitenkin aika pieni.

Ja silti. Musta lentäminen on kuin muutaman tunnin pakkorauhoittuminen. Suloista joutilaisutta. Sillon on ihan sama mitä teet. Sä voit lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, vetäistä ansaitut päikkärit tai vain katsella ulos ikkunasta. Eikä kukaan odotakaan mitään muuta. Sulle tarjoillaan kertakäyttömukeista teetä, saat omituisen superpakatun sämpylän ja olo on kuin piknikillä. Ja sen lennon ajan koko matkustamo on oma pieni porukkansa. Jopa epäsosiaaliset suomalaiset erehtyvät juttelemaan vierustoverille tai kommentoimaan oliko sulava laskeutuminen vai ei.

 Ja saat kirjaimellisesti liidellä pilvien päällä ja uhmata painovoimaa.

Miten sitä voi pelätä? 

Mä en aina ehkä olekaan mukavinta lentoseuraa. Saatan iloisesti ennen nousua alkaa selittää yksityiskohtaisesti viimeisintä lentoturmatutkimuksen jaksoa, jossa pienkone räjähti nousussa vain koska sielä oli liian paljon painoa ruumassa. Kanssamatkustajani tuijotaa mua silmät selällään ja käskee olemaan jatkossa hiljaa.

Viime aikoina olen lennellyt lähinnä yksin. Ehkä vähän liikaakin, ainakin mun sisäisen ympäristöaktivistin mielestä. Ja se lentokentillä palloilu ja turvatarkastuksessa piipittely on jo menettänyt vähän hehkuaan. Olen aina-myöhässä-tyyppiä, paitsi kun kysymys on jostain "vakavasta" kuten lääkäriajoista, haastatteluista tai vaikkapa juuri lentämisestä. Siinä tapauksessa mä vedän ihan yli ja hillun vaikka puoli päivää liian ajoissa odottelemassa, etten vain missaa tapaamistani tai ole myöhässä. Olen yrittänyt tässä suhteessa vähän haastaa itseäni viime aikoina. Mennä lentokentille jämptillä aikataululla, niin että minulla on sopivasti aikaa hoitaa asiani ilman juoksemista, muttei minun tarvitsisi seistä taxfreen houkutusten edessä toista tuntia tyhjänpanttina.

Sillon kun Bruxin kenttä oli iskun jäljiltä väliaikaisessa muodossaan käskettiin kentän nettisivuilla olla vähintään kolme tuntia ennen paikalla. Päätin, että minulle kokeneena matkustaja tutulla kentällä riittäisi se kolme tuntia. Ja ensimmäistä kertaa melkein missasin lentoni.

Hälytyskellot alkoivat jo soida kun hyppäsin kimpsuineni bussista ja tuhatpäinen ihmismassa jonotti kiemurtelevana letkana kulman taakse paikkaan x. Kun olin tunnin seissyt paikallani ja edennyt vasta ensimmäisen jonon puoleen väliin, alkoi lievä paniikki nousta pintaan. Kahden passintarkastuksen ja lähes kahden tunnin jälkeen löysin itseni väliaikaisesta teltasta, johon ihmiset olivat survoutuneet kuin sillit purkkiin ja jossa kuumuus oli läkähdyttävä. Ja minä raahasin talvikamoja suomeen, joista osuvasti olin pukenut osan päälle. Ei enää naurattanut.

Kun sain itseni ja kaikki kamani läpivalaistua väliaikaisessa teltassa, oli mun baggage drop mennyt jo umpeen. Enkä mä ollut vieläkään edes virallisesti lentokentän sisällä. 

Siellä mua sitten odotti taas uusi jono huoneeseen x, jossa oletettavasti oli väliaikaiset laukkujenjättötilat. Mun oli pakko mennä itkemään järkkärille, että missaan lentokoneeni jos vielä joudun jonottamaan, enkä enää edes tiedä mihin mun laukun voisi jättää. Hän päästi minut kiilaamaan jonon ohitse ja mä sain puhuttua virkailijan ottamaan laukkuni vastaan.

Ja mä juoksin. Mulla oli vielä tavallinen turvatarkastus edessä ja mä juoksin jossain väliaikaisissa portaikossa tietämättä oikein mihin mennä. Mun boarding oli jo alkanut.

Sekä minä, että minun käsilaukkuni piipattiin turvatarkastuksessa ja melkein luovutin siinä vaiheessa. Olkoot, ostan itselleni lipun seuraavalle lennolle. Mutta koska nyt oltiin taas alueella, jonka tunsin hyvin, mä päätin vielä juosta portille edes vilkuttamaan lentokoneelleni hyvästit. Ihmiset mulkoilivat minua vihaisesti kun rynnistin ohitse ja olin kaataa puolet taxfreen hajuvesistä kun päätin oikaista niiden kautta.

Mä en tiedä oliko mun nimeä ehditty vielä kuuluttaa, mutta olin viimeinen henkilö joka siihen koneeseen astui. Mun paikkani oli tietysti ihan perällä, eikä laukkuhyllyillä ollut enää tilaa, mutta siinä vaiheessa minua ei edes haitannut. Survouduin kamojeni kanssa paikalleni ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Laitoin porukoille viestiä, että ehdin sittenkin, olin jo uhkaillut tulevani seuraavalla koneella. 

Laukku jäi jälkeen. En edes yllättynyt huomatessani tuijottavan perillä tyhjää liukuhihnaa muiden jo napattua omansa. Kohautin harteitani ja menin täyttämään kadonnut-matkalaukku-ilmoituksen. Se saapui komeasti taksikyydillä seuraavana päivänä kotiin.

Kuulin myöhemmin hosteilta, että se oli pahimpia ruuhkapäiviä Brysselin kentällä. Jonotusaika oli arviolta yli viisi tuntia. Ihme, että edes ehdin koneeseeni.

Lost and found

Mitä tapahtui, nyt on jo kesäkuu? Kesäkuu. Niin täällähän ei ole satanut viimeisen viikot niin paljon, että uusi vedenpaisumus ei olisi suuri yllätys, mittarihan ei ole itsepintaisesti pysytellyt jossain kaukana hellerajan alapuolella ja minähän en ole harmitellut talvitakin jättämistä viime reissulla Suomeen. As if.

Tänään hämmentyneenä siis tajusin toukuun lentäneen jo vauhdilla ohitse. Käänsin taas uudet kuvat seinäkalentereihini ja katselin surullisena blogini toukokuun postauksia. Yksi säälittävä raapustus, miten tässä näin pääsi käymään. Huhtikuunhan piti olla se rankka kuukausi. Kuukausi, jolloin opiskelin ja hoin itselleni, että ensi kuussa sitten ehdin levätä. Silloin minulla on aikaa. Miten musta silti nyt tuntuu, että tämä kauan odotettu vapaa kuukausi oli kiireisempi kuin koskaan ja ohitse ennen kuin ehdin tajuta sen edes alkaneen.

Viime kuussa mä löysin myös itseni räpistelemästä melkoisessa ahdingon suossa - kuinka runollista - vaikka huhtikuun piti tässäkin mielessä olla se stressikuukausi. Ja niinkuin mun kaveri Shannon asian ilmaisi "there is a one word to describe how you felt then: lost". Ja sitä mä olinkin. 

VAKAVA kokeen tulokset tulivat ja mulle aukesi paikka kolmannen vaihtoehtoni soveltuvuuskokeisiin Savonlinnaan. Vaihtoehto jonka olin puolitosissani laittanut sinne muiden sekaan, yliopistoon josta en oikeastaan tiennyt mitään, kaupunkiin jossa en koskaan ollut käynyt ja joka oli satojen kilometrien päässä kotoa. En oikein tiennyt mitä mieltä olin asiasta. 

Lisäksi mun työtunnit tuntuvat vain kasvavan kasvamistaan ja alkavat muistuttaa uhkaavasti viime vuoden työviikkoja Ranskassa. Lapset olivat vuorotellen kipeitä ja vanhemmat lisäsivät mun työtunteja muutenkin päättämällä pitää kehitysvammaista N:ää pari ekstrapäivää viikotain kotona. Tämän kevään olen myös ollut Waterloon Suomikoululla joka toinen lauantai opettamassa ja yhtenä perjantai-iltana herätyskelloa asettaessani huomasin kyseenalaistavan jopa tätäkin päätöstä. Niin ja kirsikkana kakun päällä mun elämää väritti kauhea ihmissuhdedraama jonka voin tiivistää yhteen lauseeseen: mä en ymmärrä miehiä.

Sitten yhtenä iltana istuin mun huoneessa, tuijottelin kattoon ja mietin mikä nyt rassaa. Mä tajusin, että mua hirvitti tietämättömyys. Ensimmäistä  kertaa mä en oikeastaan tiennyt mitä ensi vuonna tulee tapahtumaan, mitä mä siltä haluan ja mitä mä odotan. Niinpä mä siltä istumalta aloin selailla Savonlinnan Yliopiston tarjontaa, kansainvälisyyskursseja, vaihtomahdollisuuksia, sivuaineita. Innostuin selailemaan asuntotarjontaa, aktiviteetteja ja nähtävyyksiä Savonlinnassa. Aloin ihastua ajatukseen, että löytäisin itseni vielä tuosta pienestä kaupunkipahasta. 

Tajusin ettei välimatkakaan ole minulle mikään ongelma. Viimeiset pari vuotta ovat sen osoittaneet.  Mua kiehtoo ajatus täysin uudesta ja tuntemattomasta kaupungista, kaukana kotoa. Kutkuttavaa ajatella että saisin taas aloittaa alusta, päättää kuka olen ja luoda taas uuden elämän, uudet ystävät ja uudet rutiinit. Ajatus Suomeen palaamisestakaan ja asettautumisesta ei tuntunut enää niin pahalta kun selvitin että jo toisena vuonna voisin lähteä vaihtoon ja vaihtomahdollisuudet ovat rajattomat.

Työmääräkään ei tuntunut niin kamalalta kun yritin keskittyä ajattelemaan extratyöaikani mukavana extrapalkkana kuun lopussa pankkitililläni, sen sijaan että ajattelisin niitä menetettyinä vapaa-ajan tunteina. Ja ylikiireisten päivien tilalla "jouduin" rauhoittumaan vähän, olemaan kotona ja sain luettua monta rästikirjaa lukulistaltani lasten ollessa päiväunilla tai katsellessa telkkaria.

Mua myös selvästi kroonisen matkakuumeen sairastajana ahdisti, koska tajusin pitkästä aikaa olevani tilanteessa ettei minulla ollut yhtäkään lentolippua tai muutakaan matkalippua yöpöydän laatikossani. Lähitulevaisuudessa ei häämöttänyt yhtäkään check-iniä, paniikkipakkausta tai matkaa lentokentälle sydän kurkussa laukun mahdollisten liikakilojen takia. Ei ollut tietoa epämukaviasta bussimatkoista eikä ihanista hetkistä junissa peltomaisemaa tuijotellen. Niinpä tunsin suorastaan hurmiota painaessani "osta" nappulaa hankkiessani lippuja soveltavuuskokeisiin. Maailmaani on palautunut tasapaino kun yöpöydän laatikossa odottaa meno-paluu.

Viime lauantaina paistoi aurinko. Mä istuin Waterloon suomikoululla, kasvot kohti aurinkoa, imien sen lämpöä, jutellen muiden opettajien kanssa lasten leikkiessä pihalla. Mä tajusin, että vaikka nyt ei tärppäisikään opiskelupaikka, niin oli mahtava tunne tietää varmasti mitä haluaa. Sen oli tämä pieni opettajakokemus vahvistanut minulle. Oli hyvä päätös siis herättää itsensä lauantaisinkin aikaisin, raahautua Waterloohon ja kasata viikkojen työtuntimäärää. "Kyllä susta tulee vielä hyvä opettaja" yksi vanhempi sanoi ja mä tajusin virallisesti päässeeni pois sieltä ahdinkojen suosta.

PS. Mä olen kyllä jo luonut aika houkuttelevalta tuntuvan B-suunnitelman jos opiskelupaikka-arpani ei tärppääkkään. Olen salaa aika innoissani myös ajatuksesta kolmannesta välivuodesta, mutta ei puhuta siitä mun sukulaisilleni etteivät he järkyty heh. Ei sillä, kyllä mä nyt täysillä yritän kerrankin päästä opiskelemaan (se vaihtovuositarjontahan oli melko houkutteleva).

Back in BXL

Tämä on ensimmäinen ilta kolmeen viikkoon kun istun yksin huoneessani ja minulla on koko ilta vain itselleni. Olo on kuin Liisa Ihmemaaan Kanilla, joka hokee koko ajan olevansa myöhässä. Minä ja aika olemme viime viikot juosseet myöskin kilpaa.

Kävin tosiaan Suomessa pyörähtämässä pääsykokeissa. Mä raahasin tietokoneeni mukaan suunnitelmissa viettää leppoisia päiviä, jolloin minulla olisi hyvin aikaa käydä kuvia läpi, muokkailla niitä ja kirjoitella blogipostauksia varastoon. Haaveilin lukevani pari kirjaa kiriäkseni 50 kirjan vuosiurakkaani. Kuvittelin ajan kokeiden jälkeen pysähtyvän ja mun lomamoodin alkavan. That didn't happen.

Siinä olin taas kuin huomaamatta lentokentällä miettien mihin se viikko Suomessa oli kadonnut. Tuntui kuin olisin juossut tukka putkella näkemässä, tekemässä ja tutkimassa kaikkea ja silti aikaan saanut mitään. Kaikki jäi yhtä kesken kuin ennenkin, enkä edes ehtinyt avata konettani viikon aikana saati lukea kirjoja. Lohduttauduin ajatuksella, että nyt on hyvin aikaa sitten rentoutua kun palaan arkeen Brysselissä. Sekään ei toteutunut.

Tiedostin, että oli jo toukokuun puoliväli ja mun aika täällä alkaa olla lopuillaan. Paniikissa sovin tapaamisia kavereiden kanssa joka illalle ja yritin nauttia kesäsäästä piknikkeillen päivät. Mä valehtelematta sovin lähes joka valveillaolotuntini, jota en viettänyt töissä, täyteen tapaamisia jopa puolituttujen kavereiden kanssa. Myös vakava sairauteni, krooninen matkakuume nosti taas päätään ja erehdyin jopa palaamaan petollisen harrastukseni pariin. Bussi- ja lentoyhtiöiden tarjouksien kyttäily, en suosittele. Sitä saattaa huomaamatta kadota rahat tililtä ja sitten pitää löytää joku yhtä yllätyshullu kaveri, joka lähtisi päivän varoitusajalla muuten vaan sunnuntaita viettämään Pariisiin. Ihan vaan koska olisi käytännössä rikos jättää parinkympin menopaluu tarjous käyttämättä.

Sitten saapuivat minun maman ja mummi. Taas hyvillä mielin ajattelin meidän leppoisan äidit ja tyttäret -matkan olevan loistava ajankohta rentoutumiselle ja kirjalistassa etenemiselle. Ehkä  ehtisin joku ilta vaikka rustata pari sanaa blogin puolelle ja herättää senkin pölyjen keskeltä eloon. Ehei. Me vietettiin tapahtumarikkaita päiviä keskiajan markkinoilla koruostoksilla ja Bruggen mukulakivikatuja manaten. Ainoat kerrat kun mun läppärini kansi avattiin oli Suomen lätkäpelejä varten.

Vilkuttaessani hyvästejä äidin ja mummin loittoneville selille mä ajattelin, että tänä iltana mä lukittaudun visusti huoneeseeni töiden jälkeen. Suljen puhelimen, otan kirjan käteeni ja testaan osaanko edes enää lukea. Mutta jo bussissa mun kaverilta tuli kuitenkin viesti. "Lähdetäänkö tänään illalla Genttiin juhlimaan mun syntymäpäiviä?". Siis eihän nyt synttärisankarille voi sanoa ei.

Tässä vaiheessa me eletään viime viikon keskiviikkoa. Torstaina tulin junalla kotiin ja ehdin puolisen tuntia istua alas ennen kuin työt taas kutsuivat. Aloin jo hyppiä seinillä, koska mun sisäinen yksinäinen suteni ei pitänyt tästä viikkoja jatkuneesta sosiaalisesta elämästä. Päätin, että tämä ilta on minun iltani. 

Kohtalolla oli varmasti jotain minun mielenterveyttäni vastaan, koska hostisä soitti joutuvansa ylitöihin mikä väistämättä tarkoitti samaa tuomiota minulle. Ihan vain yleisenä huomiona mainitsen tässä, että pimeässä huoneessa hiljaa oleminen ja nukkuvaa esittäminen yrittäessään saada lasta nukkumaan voi olla petollista. Mahdollisuus, että nukkumista esittäminen muuttuu oikeaksi nukkumiseksi on suuri. Mä sitten heräsin joskus kymmenen maissa tuhisevan lapsen vierestä. Raajat olivat ihan kangistuneet siinä lasten sängyssä kippurassa makaamisesta ja tukka pystyssä kuin sähköiskun saaneella. Hostisäkin oli jo tullut kotiin. Hän oli luullut minun jo menneen huoneeseeni, eikä siksi ollut tajunnut tulla herättämään minua. Oh I wish.

Siinä mielentilassa en sitten saanut muuta aikaiseksi, kuin sovittua perjantain täyteen tapaamisia ja kehitellen lähes minuuttiaikataulun viikonlopun varalta. Ehkä mun pitäisi siis syyttää vain itseäni, eikä kohtaloa.

Tänään luulin terroristien hyökkäävän meidän lähikauppaan. Siellä mä seisoin hyllyjen välissä, keksipaketti ja leipäpussi käsissä, kun kamala huuto alkoi kuulua ovelta ja jostain kaukaa vihelsi sireenien ääni. Ajattelin jo pian alkavan nähdä elämäni vilisevän silmieni edessä ja harkitsin vahvasti sen keksipaketin avaamista viimeiseksi ateriakseni. Siellä oli kuitenkin vain pari pulsua yrittänyt varastaa oman keksipakettinsa ja vihaiset myyjät soittaneet sinivuokot paikalle. 

Mä päätin, että on korkea aika lukkiutua huoneeseeni ja olla tekemättä yhtään mitään.

Kotia kohti

Alle kahdentoista tunnin päästä nousee Brysselin kentältä kone kohti Suomea. Ja minä istun siellä nenä kiinni ikkunassa. Ja olen niin valmis lähtemään.

Tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko Brysselissä olon aikana todella leipiinnyin tähän aupairin työhön. Mulla paloi pinna koko perheeseen, vaikka kukaan ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Koko opiskelu, työ ja jonkin tasoinen sosiaalinen elämä -kombo saattaa toki olla osa syyllisenä tämän viikon fiiliksiin. Mä olen vain loman tarpeessa.

Hostit lähtivät jo ennen kuuta ajelemaan kohti Italiaa ja heidän lomaviikkoaan. Minä vilkutin hyvästit ja tanssin pikku "I'm free!" tanssin, pakkasin laukkuni valmiiksi ja lähdin näkemään kavereita. Nyt olen pomppinut viimeiset pari tuntia legginseissä ja urheilurintsikoissa ympäri huushollia varmistellen ovien ja ikkunoiden olevan varmasti lukossa ja kurkistelemassa kaappeihin mörköjen varalta. Hetkellisesti jo toivoin, että hostit tulisivat takaisin.

Ei sillä, en malta oottaa, että pääsen kotiin. En malta odottaa, että aamuisin ei tarvitse herätä seitsemältä itkupotkuraivareihin, eikä ruokapöydässä kukaan huuda, itke, sylje ruokaa mun lautaselle tai vaihtoehtoisesti varasta sieltä pienillä likaisilla sormillaan mitään. Ja että ylipäänsä sen ruuan saisi syödä rauhassa loppuun ennen kun joku huutaa "pyyhkimään". Ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippoja tai olla kenestäkään vastuussa. Ketään ei tarvitse nukuttaa, eikä hampaita pestä toisten puolesta.

Sitten yksi ilta kun laitoin N:ää, mun pientä 5 vee kehitysvammaista nukkumaan, mä unohdin kaikki e.m. ajatukset. Yleensä mä pidän N:n käsistä kiinni, ettei hän räplää niillä jotain tai laita niitä suuhun eikä sitä kautta koskaan rauhoittuisi. Tällä kertaa N otti minua käsistä ja nukahti kuin pieni vauva, otsa kiinni mun otsassa, kädet käsissä. Ja mä makasin siinä kuunnelen N:n syvää hengitystä ja nauttien pimeydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. On tällä työllä jotain ainutlaatustakin annettavaa. Pieniä hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.

Silti pieni loma tekee hyvää. Pääsen maalle, omaan sänkyyn ja käpertymään kissa kainalossa puhtaiden lakanoiden väliin. Mun maman kyllä yritti särkeä tätä ihanaa mielikuvaa puhumalla jostain haravoinnista ja pihahommista. Hullujen touhua.

Pakko edes yrittää ehtiä sulkea silmät hetkeksi ennen kun minä ja matkalauku taas lähdemmä matkaan. Palataan Suomen puolelta!

Velvollisuuksia

Mulla on kauhea stressi. Tuntuu, että aika ei riitä mihikään ja kaikki tekeminen ahdistaa. Tavallisetkin asiat, mun lempi puuhat, tuntuvat velvollisuuksilta kuten kavereiden näkeminen, salilla käyminen tai niinkin normaali asia kuin syöminen. Ja kaiken pahan alku ja juuri on opiskeleminen.

Kyllä. Minä, toista vuotta maailmalla pyörinyt taivaanrannanmaalari ja vain hömppäkirjallisuutta lukenut ihminen, istun päivästä toiseen nenä kirjassa ja haron vähiksi käyviä hiuksiani (tosin not true, lähinnä toiveajattelua, musta tuntuu että vaikka hiuksia irtoilee ja kylvän niitä kaikkialle alati kiihtyvällä tahdilla, mun lähes-afroni ei kevene...). Mä nyt sitten kerrankin päätin tosissani lukea pääsykokeisiin ja alan pian olla järjen menettämisen partaalla.

En ole koskaan opiskellut mihinkään näin yhtäjaksoisesti ja silti moni tuntuu tekevän vielä paljon enemmän. Mä kiskon itseni aamulla kukonlaulun aikaan ylös, lähden hostäidin mukana EU:n Parlamentin kirjastoon lukemaan ja viisi tuntia myöhemmin olen edennyt ehkä kolme sivua. Ei ihme, että mun kunnianhimoisesta lukuaikataulusta pudottiin jo tyyliin toisena päivänä.

Joinain päivinä opiskelen kotona. Nousen ylös vasta puoli kymmeneltä, tunnen kauhean huonoa omaatuntoa, koska olen menettänyt jo monta hyvää opiskelutuntia silmät kiinni makoillen. Siksi varmaan onkin ihan hyväksyttävää tuijotella puhelinta vielä muutama lisätunti. Aika mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea sitä päätyykään tekemään, ettei vain tarvitsisi opiskella. Löysin itseni katsomasta 70-luvun opetusvideota youtubesta "miten avata ovi oikeaoppisesti" ja tutkimasta teorioita Grace Kellyn todellisesta kuolinsyystä. Sitten puolenpäivän jälkeen mä pakotan itseni sen typerän opetusmateriaalin ja yliviivaustussien ääreen. Etenen taas ehkä kolme sivua. Illalla töiden jälkeen yritän vielä epätoivoisesti kiriä lukuaikataulussani. Todellisuudessa testailen lähinnä tekstiä lukiessani tarvitsisinkohan rillit vai en, joten paljon ei tietoa tartu. Alan olla vakuutunut sokeutumisestani.

Ei siis ihme kun yritän summitella sekaan tavallista elämää, niin tuntuu, että koko pakka hajoaa. Ruoanlaittamiseen menee aikaa, joogaamiseen menee aikaa, lukemiseen menee aikaa. Aikaa,  jota mä voisin käyttää paremmin opiskelemiseen. Ja kavereitakin on pakko nähdä, muuten musta tulisi seinähullu. Ja hostienkin kanssa on kiva välillä istua alas ja juoda kuppi teetä. Ja olisi kiva lukea niitä hömppäkirjojakin kuivan opiskelumateriaalin sijaan.

Tällaistako opiskelu on? Joko sitä opiskelee tai tuntee syyllisyyttä kun ei opiskele. Ja stressi on jatkuva vieras.

Mutta älä huoli äiti, kyllä mä vähän saatan taipua liiottelun puolelle. Kyllä mä olen pari luppopäivääkin pitänyt puolivahingossa (lue laiskuuttani) ja toistaiseksi tunnen olevani vielä ihan suhteellisen täysjärkinen. Ja kai jotain hyvää tästäkin on seurannut: mä olen vihdoin saanut elämäni parempaan rytmiin. Mä herään aikaisin, jolloin mä myös tyytyväisenä sammun kuin saunalyhty paljon ennen puoltayötä. Se on minusta puhuttaessa paljon se. Vielä kuukausi sitten kukuin harva se yö pikkutunneille ja nousin ylös vasta kun viisarit osoittivat kaksilukuisia numeroita. Ja mä olen oppinut loistavia stressinlievennyskeinoja, muunmuassa ostin valtavan pilatespallon jolla mä leikin ja tasapainoilen harva se minuutti. Myös minä ja uku olemme taas erottamaton kaksikko ja olen innostunut rustailemaan jotain omia rämpytyksyäni ylöskin.

Vielä pari viikkoa ja lennän Suomeen pääsykokeisiin. Mikä tarkoittaa myös, että maksimiin pitkittämäni aika Brysselissä alkaa käydä vähiin. Enää vain muutama kuukausi jäljellä, jelp.

Sekin stressaa.

Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän. 

How many bombs will it take to make peace?

Tiistai 22 maaliskuuta, Bryssel, Belgia.

Mä heräsin puhelimen soittoääneen. Mun veljeni soitti, puhui terroristi-iskusta Brysseliin. Kysyi olenko kunnossa, olenko elossa?
Olen kunnossa, mähän nukuin. Minkälaiseen kauhutarinaan mä juuri heräsin? Mun kotikaupunkiako pommitetaan?

Ehdin painaa punaista luuria kun puhelin jo taas soi. Äiti soitti, samat kysymykset. Se puhui jo iskusta metroon. Maalbeek? Sehän on tossa ihan lähellä. Siellähän mun hostäiti jää pois. Katson kelloa. Siellähän se on juuri jäänyt pois. Silloin vasta jonkintasoinen tajuaminen alkaa tapahtua. Puolipaniikissa yritän saada hostäitiä kiinni. Hostisäkään ei vastaa. Linjat alkaa jo olla tukossa. Ulkoa kuuluu jatkuvaa sireenien ulvontaa. Kymmenen minuutin paniikissaolon ja kymmenien eri uutisten lukemisien jälkeen puhelimeen kilahtaa viesti. Hostit on kunnossa. Ovat jumissa töissä, EU-talot on täysin suljettu. Kukaan ei pääse sisään, kukaan ei pääse ulos.

Mä en ole koskaan saanut niin paljon viestejä muutaman tunnin aikana kuin tuona tiistaiaamuna. Ja jotenkin musta tuntui väärältä, että minusta oltiin huolissaan. Mähän olin kotona. Eihän kotona voi tapahtua mitään pahaa. Mutta mitä enemmän viestejä mä sain puolitutuilta, sitä enemmän aloin ymmärtää, että se olisin voinut olla minä. Kuka tahansa meistä Brysseliläisistä. Mä ajelen sillä samaisella metrolla kymmeniä kertoja viikossa. Mulla oli ollut suunnitelmissa lähteä salille, ottaa metro siinä yhdeksän maissa. Onneksi olen surkea aamuihminen ja urheilun sijaan käänsin vain kylkeäni.

Silti mulla oli jollain tasolla huono-omatunto. Mä vain nukuin ja samalla ihan tavalliset ihmiset kävivät läpi maanpäällistä helvettiä. Puhelin soi lakkaamatta. Mä kerroin kaikkien olevan kunnossa sata kertaa. Päivystin perheen kotipuhelinta, kerroin samat uutiset kaikilla.kielillä. Ruotsiksi, englanniksi, ranskaksi, suomeksi ja jopa sönkötin italiaa. Tutto bene. Siihen se osaaminen jäi, mutta asia kävi selväksi.

Pia tuli meille, muuten olisi yksin ollessa, uutisia päivitellessä ja puhelinta päivystettäessä mennyt vähitellen varmaan järki. Me oltiin edellisenä päivänä suunniteltu menevämme tiistaina keskustaan, syödä jotain epäterveellistä ja nauttia auringonpaisteesta. Sen sijaan me muka katsottiin Greyn Anatomiaa, vaikka todellisuudessa puhuttiin ja luettiin uutisia taukoamatta. Mietittiin miten tällaista voi tapahtua? Miten jonkun elämän motiivi voi olla tuskan ja kärsimyksen luominen. Miten joku voi nauttia kauhusta, pelosta ja surusta. Miten joku voi tehdä näin?

Pariisin iskut olivat pysäyttävät. Koko Brysselihän kuoli useaksi päiväksi, ihmiset eivät uskaltaneet liikkua mihinkään ja koko kaupungin yllä oli pelon paksu verho. Nyt ulkona oli niin kaunista, valoisaa ja aurinkoista. Ihmisiä kuhisi teillä. Vain taukoamatta ulvovat sireenit, jatkuvat puhelinsoitot ja uutiset joka lehden etusivuilla kertoivat todellisuudesta. Brysselissä on oikeasti räjähtänyt. Ihmisiä on kuollut, loukkaantunut, joku on juuri menettänyt rakkaansa.

Facebook kilahti ja eteeni tuli ilmoitus, että olen uhatulla alueella. Olenko turvassa? Ja mä mietin, olinko minä oikeasti ollut vaarassa? Olenko yhä?

Mun hostisä pääsi poistumaan Schumanilta kolmen jälkeen ja haki pikkuisen koulusta. Vain vanhemmat saivat hakea lapset sinä päivänä. Me puhuttiin englanniksi, jottei pikkunen ymmärtäisi. Hostisä kertoi kuinka he olivat vain koko päivän odottaneet. Tuijottaneet ikkunasta ja nähneet savun nousevan Maalbeekin metroasemalta. Sinne oli kuulemma rakennettu hätäsairaalantapainen kadulle. Mä suljin silmäni. Tapaahtuuko tämä oikeasti? Miten sydäntäsärkevää, että joku yrittää tuhota tätä kaunista kaupunkia ja niitä mahtavia ihmisiä, jotka asuvat täällä.

N (vanhempi lapsi) pääsi koulusta tavalliseen tapaan bussilla kotiovelle ja viiden aikaan hostäitikin pääsi eristyksistä. Perhe koolla, jotenkin hirveän helpottunut olo. Hostäiti kertoi hänen työkaverinsa olleen räjähdyksen aikaan metrossa. Heidät oli evakuoitu, savua kaikkialla ja tämä oli juossut koko matkan paniikissa kotiin. Ei ollut ajatellut mitään, halunnut vain äkkiä kotiin.

Me puhuttiin pitkään. Soiteltiin ystäville ja perheille, päivitettiin uutisia. Mä pohdin mun matkaa Annecyyn. Jääköhän se kuitenkin nyt väliin. Uskallanko mä liikkua yksin tällaisena aikana.

Keskiviikkona kaikki oli kuitenkin ennallaan. Metrot kulkivat jo osittain,kaupat olivat auki (tosin vartijoita ja poliiseja oli kaikkialla ja pikkuputiikeissakin tarkistettiin kaikki kassit ja pussukat) ja ihmiset liikkellä. Kai paras keino vastustaa terrorismia on olla antautumatta pelolle, sitähän he haluvat. On pakko jatkaa elämää eteenpäin. Tuntui absurdilta, että vasta edellisenä päivänä jotain niin kamalaa oli tapahtunut. Minä tosin kyllä muokkasin mun matkaa Annecyyn. En halunnutkaan viettää koko päivää pariisissa ja jatkaa yöbussilla matkaa, vaan hommasin päiväjunalipun suoraan pariisista Annecyyn.

Torstaiaamuna hostisä heitti mut pysäkille, josta bussi Pariisiin lähti. Ajettiin Rue de Loin kautta. Sillä tiellä se hätäsairaala oli. Sillä tiellä ne luokkaantuneet makasivat. Joitain tunneleitakin oli jo avattu. Busseja näkyi kulkevan normaalisti. Ihmisiä ja autoja oli paljon liikkeellä. Brysseli oli pääsemässä taas jaloilleen.

Changing of the seasons

Viime aikoina on tapahtunut paljon.

Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.

Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.

Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.

Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa,  kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.

Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.

Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.

Mutta heräsin vähän parempaan päivään.

Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.

Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.

Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.