Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.
Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.
Tai viiletänhän mä. Suomessa.
Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.
Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.
Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.
Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".
Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia. Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.
Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.
Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.
Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.
Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.
Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.
