Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Kumpi voittaa karhu vai leijona?

Lauantaiaamu meni juuri niinkuin halusinkin, ilman mitään aikataulua. Tosin jo puolilta päivin sitten kyllästyin siihen pelkkään olemiseen ja sovin tapaavani Pernillen. Me mentiin Vitamiin syömään ja juoruilemaan ja lopulta lähdettiin Annecyyn leffaan. Pyörittiin ilmaisella parkkipaikalla kehää vaikka kuinka kauan, ennen kun lopulta kävi tuuri ja saatiin kun saatinkiin auto yhteen koloon parkkiin. Ranskalaisten parkkeeraus... A whole nother story.

Piti vähän ravata, että ehdittiin leffaan, tosin ihan suotta, me oltiin loistavasti kaksi minuuttia ennen leffan alkua paikalla. Treffattiin Jenna siinä leffateatterilla ja kipitettiin nopeasti paikoillemme. Käytiin tosiaan katsomassa sen Woody Allenin uusin elokuva, Magic in the Moonlight, niinkuin viime viikolla uhkailinkin. Mun mielestä se oli ihan katsottava. Ei mikään huippu, mutta Allenin käsikirjotukset ovat aina hauskoja, että niidenkin puolesta niitä leffoja katselee. Luulen tosin, että muut eivät kauheesti diganneet. Pernille taisi nukahtaa ja Jennakin kyseli "kauan tää vielä  kestää?".

Mä jäin Jennan kanssa keskustaan, ajettiin Carrefouriin syömään ja käveltiin sieltä lähellä olevalle jäähallille. Ja mentiin lätkäpeliin! Oltiin jo monta viikkoa puhuttu ja alusta asti mä olin luvannut mennä, mutta en tiedä olinko kuinka tosissani uskonut löytävämme meidät random lätkäpelin katsomosta. Annecy tietysti hävisi, mutta sinivalkoisethan (aka suomi, heh, oli nimittäin vaikea olla kannustamatta suomen värejä ja tekikin mieli huutaa "hyvä suomi") voittavat aina. Oli kyllä hauskaa, voisi uudestaankin eksyä johonkin peliin. Me saatettiin tosin keskittyä niiden pelaajien arvosteluun (ulkonäön, ei pelityylin) niin, että itse peli jäi vähän pimentoon.

Sunnuntaina turisteiltiin (onko toi edes sana) Annecyä. Käytiin säälittävällä juna-ajelulla Annecyjärven rantaa pitkin. Ekat parisataa metriä saatiin olla yksin kyydissä, kuin kuninkaalliset. Se junapahanen kyllä rämisi siihen malliin, että meinasi pokka pettää. Kaikkein hauskintahan oli, että se oli nähtävyysajelu turisteille ja mehän ei kuljeta sitä samaa reittiä joka viikko eestaas. Kokeilemisen arvoinen kuitenkin.

Käytiin myös Palais de l'Ile:ssä, eli vanhassa vankilassa, joka on aika pitkälti Annecyn tunnusmerkki nykyään. Se kulmikas rakennus kanavassa, joka on lähes joka kuvassa kun googlaa Annecyn. Pakko sanoa, että ei siellä paljoa näkemistä ollut ja vähän pettynytkin olin. Mä olin odottanut spookyjä sellejä, vanhoja käytäviä ja hauskoja nippelitietoja vanhoista vangeista ja vastaavaa. Todellisuudessa se oli lähinnä näyttelytilana joillekin valokuville, eikä vanhaa pintaa ollut enää paljoa esillä. Kyllä sieltä muutama selli löytyi sentään.

" Mon Dieu, qu'on est bien en prison.                      " Jumalani, kun olemme vankilassa.

  Cette fois nous y sommes pour de bon                     Tällä kertaa olemme täällä

  esperons en notre delivrance                                    hyvin odotuksin vapautuksestamme,

  qui viendra avec celle de la France "                         joka tulee Ranskan vapauden myötä"

Lopulta keirreltiin vaan keskustaa, käytiin katsomassa jos leffoissa menisi vielä jotain, mutta ei mikään oikein napannut. Mä istuskelin hetken suihkulähteen reunalla kun pohdittiin, että "mihis sitä nytte". Havahduin vasta kuinka huono idea oli istua siinä, kun Jenna alkoi nauraa mulle. Mun hameenhelma lillui siinä lähteessä. Jes. Sai ihan rutistaa vettä pois.

Päädyttiin lopulta Froyolle ja ai, että kun oli hyvää. Namnam. Vaikka pakko myöntää, että melko haastavaa sitä kovettunutta suklaakastiketta oli niillä heiveröisillä muovilusikoilla syödä. Jenna onnistui kaatamaan sitä jäätelöä päällensäkin, että en mä ollut ainoa sähläri märässä hameessani. Ja hei, se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa

Sunnuntai-iltana tulin sitten ajoissa kotiin. Majottauduin sohvalleni villasukat ja villapaita päällä, ja peittoon kääriytyneenä. ja katoin nyyhkyleffaa läppäriltä. Loppuillan makasin kattoon tuijottaen ja kuuntelin nyyhkymusaa, että semmonen normi sunnuntai-ilta siis.

Gone Girl

Mä pääsin kuin pääsinkin viikonloppuna vihdoin sinne leffaan. Eihän tässä oltu kuin kolmisen viikkoa yritetty. Löysin joku kuukausi sitten (tai mulle kerrottiin, mutta otan nyt kunnian itselleni ja sanon löytäneeni sen ihan omin nokkineni) Annecystä siis englanninkielisen leffateatterin Les 4 Nemours, joka on halpa - ainakin verrattua Geneven kiskurihintoihin- ja kaikki leffat siis originaali kielellä. Result! Ei mulla ranskaa mitään vastaan ole, mutta dubatut elokuvat ovat jotenkin häiritseviä.

Mut paremmin tuntevat ihmiset tietävät, että ravaan leffassa harva se päivä ja muutenkin katselen elokuvia vapaa-ajallani ihan kiitettävästi. Täällä oon harmikseni huomannut sen harrastuksen vähän jääneen. Olen mä varmaan kuitenkin vieläkin jonkin sortin leffafriikki. Mun hostäitikin on sanonut noille lapsille, että jos joku joskus löytävää elokuvan, jota Lotta ei ole nähnyt niin aplodit sille. Näillä on kyllä aika pieni leffavalikoima täällä kotona eli olen mä ne kaikki Frozenista Star Warseihin nähnyt. Hups.

Nyt siis kävin katsomassa osittain mun veljeni suosittelemana Gone Girlin. Semmonen reilun parin tunnin trilleri David Fincheriltä, pääosissa Ben Affleck ja Rosamund Pike. Tähän väliin sanottava, että mä olen jo vuosia syystä tai toisesta boikotoinut elokuvia, joissa näyttelee Ben Affleck. En oikein tiedä mistä olen saanut päähäni, etten pidä siitä. Kai se on ollut joskus jossain melko ö-luokan komidiassa ja päättelin, fiksu kun olen, että sen muutkin leffat ovat huonoja. Pakko vähän syödä sanojaan, koska ihan jeeshän se tässä oli, Pikesta puhumattakaan. Pike teki kyllä mahtavan roolityön hillityn, viattoman, rakastuneen, laskelmoivan, raivoisan ja jopa sekopäisen hahmonsa kautta. Oscar-ehdokkuutta odotellessa.

Gone Girl on siis trilleri mustalla huumorilla. Koska olen laiska, lainaan perus juoni-idean Finnkinon sivuilta: "Nick Dunne (Ben Affleck) ilmoittaa viidentenä hääpäivänään kauniin vaimonsa Amyn (Rosamund Pike) kadonneen. Poliisin ja jatkuvasti kasvavan mediahuomion puristuksissa Nickin rakentama kuva auvoisesta avioliitosta alkaa rakoilla. Pian hänen lukuisat valheensa ja outo käytöksensä saavat kaikki kysymään saman synkän kysymyksen: tappoiko Nick Dunne vaimonsa?"

Elokuvassa tuodaan jännästi esille yhteiskuntakritiikki ja sen paine, eräänlaisten kulissien ylläpitäminen ja ihmisen todellisen luonteen tunteminen. Voiko ketään koskaan täysin tuntea, voiko kehenkään täysin luottaa?

"What are you thinking? What are you feeling? 

    What have we done  to each other? 

   What will we do?"

Mä pidin elokuvasta sen omalla kieroutuneella tavallaan. Pitkähän se oli, ehkä liiankin, muttei kuitenkaan pitkästyttävä. Mä myös rakastan elokuvia, joiden juoni kasvaa ja muuttuu arvaamattomaksi ja joissa tavallaan uskotellaan katsojalle jotain ja lopuksi paljastetaan, että hähää ei se niin ollutkaan. Ei tämä elokuva kyllä Fincherin parhaita ollut, vaikka sitäkin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin ohjaus, kuvaus, musiikki ja leikkaus olivat hyvin toteutettu.

Vähän elokuvan loppu mua hämmensi ja jotenkin mun mielestä se ei ollut ihan aukoton. Tekisi kovasti mieli lukea se kirja, johon elokuva perustuu. Jos asia siinä vähän selkenisi. Ehkä mä etsin sen täältä vielä käsiini, vaikka ranskaksi voi kuitenkin olla vähän turhan kunnianhimoista sitä yrittää lukea... vielä. Sen verran se loppu mua tosiaan jäi häiritsemään, että pakko oli puolilta öin soittaa velikullalle ja vähän pohtia asiaa. Olen kyllä vähän outo. Sitä mennään leffan jälkeen kaverin kanssa yksille iltaa istumaan ja mä vaan ravaan ulkona soittelemassa Suomeen, kun en pääse yli elokuvan lopusta.

Kai sitä voisi yrittää taas päästä aina-on-joku-hyvä-syy-mennä-leffaan-eli-mene- meininkiin, joka mulla aika pitkälti Suomessa oli. Voisi ensi viikonloppuna mennä vaikka katsomaan Woody Allenin uusimman leffan. Ainoa vain, että siellä leffasalissa oli ihan järkyttävän kuuma ja se vain lämpeni lämpenemistään loppuan kohden. Kyllä lähti talvitakki ja neule melko nopeesti pois päältä ja siinä sitten sai hien valuessa tuijottaa leffaa. Numeropaikkojakaan ei ollut, eli jos kukaan sinne koskaan eksyy niin ihan vaan vinkkinä: menkää ajoissa, että saatte paikan muualta kuin eturivistä.

Että tällaista tällä kertaa. Tykkäsittekö tästä vähän erilaisesta postauksesta? Let me know.

Laitan tähän loppuun vielä leffan trailerin, jos joku kiinnostui tai muuten vaan on utelias tietämään, että mistä mä taas oikein höpötän. À la prochaine!

Je ne sais pas comment mais je perds soudainement le contrôle

Katsoin eilen illalla Mamma Mia! -elokuvan TV:stä. Yleensä iltaisin katson telkkaria ilman ääntä, sillä en halua herättää vahingossakaan lapsia. Nyt käänsin volymin plussan puolelle huolimatta siitä, että leffa alkoikin vasta iltakymmenen jälkeen. Mun oli vain pakko kuulla miltä tämä elokuva kuulostaa ranskaksi. Välillä meinasin kuolla nauruun niille dubbauksille. Laulut sentään - luojan kiitos-  oli englanniksi, mutta nekin oli tekstitetty. Mä siis automaattisesti kuvittelin mielessäni ne laulutkin ranskaksi.

Vedin ihanat lököyövaatteet päälle, hain alhaalta jääteetä ja kaivoin laatikosta vähän salmiakkia. Vielä kun sai lämpöiset villasukat jalkaan niin mikäs siinä ollessa. Tiesin,että seuraavana aamuna saisin nukkua pitkään, joten oli kyllä ihana ilta. Mun hostäitikin oli ollut harvinaisen mukava illalla. Me juteltiin seuraavanpäivän ohjelmasta ja mä tein ihan typeriä virheitä ranskani kanssa. Silti hostäiti ymmärsi mua. Pisteet sille! Tänään se oli taas normi tyly itsensä, mutta ei nyt keskitytä siihen.

Mä alan siis vähitellen tutustua ranskalaiseen tv-tarjontaan. Alan mun suureksi yllätykseksi jopa tottua siihen, että kaikki on dubattua. Se on ihan hauskaakin ja ainakin hyvä tapa opetella ranskaa.

Tänään lähdin Vitamin (läheinen ostoskeskus) uimahalliin uimaan. En kyllä tiedä voiko sitä sillisalaatissa tasapainoilua uimiseksi sanoa. Oli nimittäin melkosen moni päättänyt lähteä juuri tänään uimaan. Se oli suoraan sanottuna kamalaa. Jos yritti yhdenkin vedon ottaa, niin samantien oli joku hyppäämässä niskaan, toinen sukeltamassa nenän edestä, joku lapsi roiskimassa vettä ja jalkojen ja käsien parvi tönimässä ja potkimassa. Uimahalliin asti ranskalaisten kohteliaisuus ei näköjään ylety. Kertaakaan niiden töytäisyjen, potkujen tai eteen hyppivien ihmisten suusta ei kuulunut "Pardon!". Siinä vaiheessa kun meinasin kompastua altaan pohjassa istuvaan ihmiseen (siis kuka istuu veden alla keskellä allasta!) pikkupojan ottaessa tukea mun hiuksista, mulla meinasi oikeasti mennä hermot. On se nyt kumma jos uimahallissa ei voi uida. Lopulta löysin ison hallin peränurkasta altaan, jonka reunassa oli vain uimareille varattu kaistale. Siellä oli mun lisäksi 3 muuta uimaria. Ei taida uiminen olla uimahalliintulijoilla ensimmäisenä mielessä.

Hygienia oli kanssa ihan eri tasoa kuin Suomessa. Siellä ei kukaan käynyt suihkussa ennen altaaseen menoa, mikä on ainakin mun tietääkseni Suomen uimahalleissa pakollista. Harvalla pitkähiuksisella oli myöskään hiukset kiinni. Mä näin pikkulapsen vaipat uimapuvun alla sekä pojan, jolla oli toinen käsi kipsissä uimassa iloisesti muiden seassa. Täällä ei myöskään kävele ihmiset suihkutiloissa alasti niinkuin kotosuomessa. Ei sinne päinkään. Täällä on lukolliset suihkukopit, että saa rauhassa yksin suihkia ja lukolliset vaatteidenvaihtokopit. Saunakin puuttui, aika paha.

Jos mä olisin niin omistautunut bloggaaja, että raahaisin kameraa uimassakin, laittaisin mä nyt jonkun kivan kuvan tähän väliin. Mutta kun en ole. Saatte tyytyä kuvaan, jonka nappasin matkalla Jennan luo tänään. Melko random, tiedetään.

PS. Mä vähän jälkikäteen muokkasin edellistä tekstiäni. Jos joku siis sattui sen heti ensijulkaisun jälkeen lukemaan, on teksti vähän muuttunut. Lisäilin vähän yksityiskohtia, ettei ollut niin ympäripyöreätä kerrontaa. En kyllä tiedä auttoiko kuitenkaan yhtään asiaa...