Simmarit, sammarit, kummarit ja pipo

Kaksi päivää hellettä ja mä makasin lattialla ikävöiden pakkasta. Niin tyypillistä. Koko kesäkuu meni valittaessa, että on niin kylmä ja aina sataa ja pipoahan tuolla täytyy käyttää ja mitään ei voi nyt tehdä ja päähän tässä tuulessa irtoaa ja miksi aina sataa ja tätä se ilmastonmuutos teettää. Sitten iski helle ja mä olin heti ihan done.

Nyt istuskelen mun dear-old-daddyn työpaikalla, selkä jumissa tästä kökkimisestä ja odottelen bussille pääsyä. Tätä se korvessa asuminen teettää. Pitää lähteä kuusi tuntia etuajassa kun meillä landella julkinen liikenne on lähes tuntematon käsite. Hyvä kun kulkee yksi bussi päivässä ja sekin on varmaan kesälomien aikaan lakkautettu tai muuten vaan aina myöhässä. Nyt minä, ukulele, kitara ja kissankarvainen laukku sitten vaan odotellaan. Eihän tähän reissuun mene kuin reipas 12 tuntia. Mutta Kaustinen, täältä tullaan. Hitaasti, mutta varmasti. Tai no hitaasti ainakin, voihan sitä olla, että bussi hajoaa tai onnibussi ei suostu päästämään mun muuttokuormaa sisään tai liput katoaa tai muuten vaan tuuperrun matkan varrelle.

Mä olen myös lähtenyt matkaan shortseilla ja topilla, laukku täynnä kesähepeneitä ja festarimekkoja. En tiedä oliko niin fiksu idea, hyvä kun mittari on yli 10 astetta. Taisi kostautua se talviajattelu tai sitten sääjumala päätti, että parin päivän hellekausi on suomalaisille pulliaisille tarpeeksi. Mä koitan nyt sitten leikkiä vielä, että olisi helle. Kieltäydyn hyväksymästä tosiasioita. Farkut pysyy kaapissa ja shortsit jalassa. Sitä päitsi mä olen ruskettanut jalkani niin kauniin oransseiksi, että mikäs tässä ollessa. Purkissa luki "hitaasti sävyttävä", mutta mun kalkkunanvalkoiset jalat muuttuivat päivässä porkkanoiksi. Mä koitan silti kiven kovaa väittää, että ihan luonnollisesti ne auringossa kärventyi. Että ihan luonnillen oranssinsävy on.

Tää kuva nyt taas perinteisesti liity mitenkään mihinkään, mutta kattokaa nyt tota gasellia!

Mä tunnen oloni aavistuksen laiskaksi täällä työmaan nurkassa kolmatta tuntia ruudun edessä istuneena, joten ehkä mä menen kiertelemään jonnekin. Esitän olevani erittäin hyödyllinen ja kiireinen. Voisin vaikka kysyä josko joku tarvitsisi apua tai keittäisin kahvia.

Tai sitten katson netflixistä Downton Abbeytä.

Elämää vuoristoradassa

Kuten otsikkokin jo kertoo,  mun elämä täällä on yhtä vuoristorataa. On päiviä jollon mä toivon, että tämä ei koskaan loppuisi ja päiviä, jolloin olen valmis pakkaamaan kamani ja lähtemään pois ovet paukkuen. Myös mun tunteet ailahtelee ihan miten sattuu. Jos multa kysyy "miten menee" on täysin sattuman kauppaa millaisen vastauksen saa. Aamut/aamupäivät ovat usein melko rasittavia. Mä en todellakaan ole mikään aamuihminen ja ikäväkseni olen alkanut huomaamaan, että eivät taida olla nämä tytötkään. Mietinkin, että jos kirjoittaisin tätä blogia aamuisin, teksti tuskin olisi julkaisukelpoista. Kai mä pitäydyn siis tässä iltapostailussa.
  Mä olen myöskin välillä niin väsynyt, että tekisi mieli vain hautautua sängynpohjalle ja jäädä sinne koko päiväksi. Onneksi on myös paljon niitä päiviä, jolloin energiaa ja - ennen kaikkea - kärsivällisyyttä riittää. Eli jep, melkoista vuoristorataa.

"Life is like a roller coaster. You can either scream every time there is a bump or you can throw your hands up and enjoy the ride."

Onneksi mä olen alkanut löytää myös oman ikäistä seuraa ja mun kalenteriinkin on alkanut ilmestyä merkintöjä. On todella ihanaa kun on suunnitelmia. Keskiviikkona näin ihan kivenheiton päässä asuvaa tanskalaista aupairia. Me vain juteltiin tunti tolkulla ja ehdittiin suunnitella yhteisiä reissuja lähikuntosalille menosta Barcelonan reissuihin. Tänne seudulle on tulossa myös muutama suomalainen! Odotan innolla, että pääsen höpöttämään omalla äidinkielelläni.

Suomesta puheen ollen, täällä soi radiossa The Rasmus! Go Suomi! Yhtenä aamuna käynnistin auton ja In the Shadows alkaa soida. Aloin hehkuttaa innoissani tytöille, että "Hei tämä on suomalainen bändi!", mutta niiden ilmeet olivat, että "so?". Toistin asian muutamaan otteeseen, että ihan varmasti meni perille, mutta en sen innostuneempaa reaktiota saanut aikaiseksi. Höh.

Mä alan kyllä huomata, miten vähä vähältä alan sopeutua. En todellakaan sanoisi vielä kotiutuneeni, mutta en mä enää ääneen ihmettele tätä sukatonta kansaa. Ruokailuajat ja annoksetkin ovat alkaneet tuntua omilta. Mun maha ei enää kurni pitkin päivää ja joka välissä syötävä juusto on jo ihan normaalia. Mä luulen kyllä, että esim. mun veli olisi nääntynyt täällä jo nälkään. Ruokailurytmi on nimittäin seuraava: 

7:00-7:30     Aamiainen

12:30-13:00  Kevyt lounas

16:00           Le goûter eli joku hedelmä, jogurtti tai pala juustoa

20:00-21:30  Iltaruoka

Iltaruoka tosiaan saattaa alkaa vähän milloin tahansa ja kestää vartista kahteen tuntiin. Eilen esimerkiksi ruokaa saatiin lautasille vasta puoli kymmeneltä. Mulla oli ollut kauhean pitkä päivä ja hyvä kun jaksoin suorassa istua ja haarukkaa nostaa. Olen myös huomannut, että alan ymmärtää ranskaa enemmän, mutta mun täytyy keskittyä kuuntelemaan. Eilen en keskittynyt ja puhe muuttui taustahölyksi, josta en sisäistänyt sanaakaan. Hyvä kun huomasin, että joku puhui.

Eilen mä aloitin myös mun kokkailut täällä. Mun hostäiti oli vihdoin pongannut kaupasta mustikoita ja pääsin tekemään mustikkapiirakan. Ei se ihan samanlainen/-makuinen ollut kuin kotona oman äidin leipomana, mutta mä syytän erilaisia mustikoita en eri leipuria, heh.

Ei siitä mitään kauneuden ruumiillistumaa tullut, mutta heti kävi kaupaksi. Seuraavaakin on jo pyydetty.

Mun elämä tässä vuoristoradassa helpottaa nyt kyllä vähän, sillä me lähdetään kahdeksi viikoksi lomalle. Rivieran lämpö ja aurinko täältä tullaan! Mä en ole kyllä koskaan ollut matkalla lasten kanssa, paitsi ollessani itse lapsi. Mielenkiinnolla odotan millaista sählinkiä loma lasten kanssa on näin aikuisen silmin. 

Ja näin loppuun, mä en aina tiedä mikä näiden ongelma on...

Tossa ne riippui ja piti ihme mölinää varmaan vartin. Normi päivä.

Helsinki on hetkisen kaunis

Viime viikonloppuna mä roadtrippeilin kavereiden kanssa Helsinkiin. Mun pikkuisessa autossa oli motarilla semmone sisämeteli ja musa niin kovalla, että ollaan varmaan kaikki saatu pysyvä kuulovaurio. Siinä sitten huudettiin toisille kurkkusuorana, että takapenkilläkin pysyttiin juoruista perillä. Oli meillä tuuriakin matkassa. Kaikkien näiden pakkaskelien, rankkasateiden ja raekuurojen keskelle eksyi yksi ihana, aurinkoinen päivä, meidän matkapäivä. Siinä olikin ilo sitten näpsiä kuvia ja niistä parista sadasta kuvasta mä sensuroin muutaman tänne blogiinkin. Tai noh muutaman ja muutaman.

Ensin suunnattiin suomenlinnaan piknikille. Suuntakylteistä huolimatta me onnistuttiin suhailemaan siellä ristiin ja rastiin ennen kuin löydettiin piknikpaikka. Ja mä olen vielä ollut siellä pikkutytöstä asti.

Ai että kun oli hyvää. Me ehdittiin ehkä vartti siinä istua ennen kun kaikki oli syöty ja riita viimeisestä mansikasta alkoi.

Korkeasaareen korkeasaareen! Oltiin ihan täpinöissä kuin pikku lapset (tai mä ainakin olin) eläinten näkemisestä. Aluksi meinasi kyllä hymy hyytyä, kun ei eläimen eläintä näkynyt. Näiden kissaeläinten kohdalla komppaankin ohi kukenutta miestä, joka totesi: "Ei täällä mitään eläimiä oikeasti ole, vain tyhjiä häkkejä". Tai no ei sentään, nähtiinhän me tiikerin takajalat. Alkoi niitä eläimiä ja ötököitä sitten eteenpäin mentäessä onneksi näkyäkin ihan kiitettävästi.

Me väistettiin myös riikinkukkoja. Ne oli harvinaisen pelottavia. Ja äänekkäitä.

Tällainen kuvapostaus tällä kertaa. Näin mä nautin mun viimesistä viikoista Suomessa. Tänään perhekin jo laittoi viestiä, että kahden viikon päästä tavataan. Kahden! A-p-u-a. Mutta totta se on, TJ 14.

PS. Ei oltu ainoita, jotka olivat Helsinkiin nyt viikonloppuna eksyneet.