Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.

Juustovarkaissa

Tiistai lähti takkuisesti käyntiin. Kuulin ulko-oven käyvän ja luulin nukkuneeni pommiin. Römysin sängystä ylös, verhouduin kollaripukuun ja haroin hiukset hätäponnarille alle minuutissa. Suorastaan mitallin arvoinen suoritus sanoisin. Hostäiti oli lähtenyt, lapset popsivat tyytyväisinä murojaa ja totesivat isän nukkuvan vielä kun silmät ristissä lysähdin aamiaispöytään.

Aamut, jolloin hostisä nukkuu myöhään saavat mulla aina pinnan kireälle. Lapset ravaavat vanhempien huoneessa, jossa hostisä on suihkussa, puolipukeissa tai muuten vain hiipparoi epäilyttävästi. Lapset aina jättävät oven auki joten mä vaan joudun kulkemaan kädet silmillä ja huutamaan tyttöjen perään. Koita siinä saada lapset valmiiksi ja kouluun.
Sain kuitenkin. Ajoin tytöt koululle ja jäin odottelemaan A:ta uimakasseineen, pikkupoikaa, jonka vien aina tiistaisin uimatunnille E:n kanssa. Nojasin tolppaan koulun pihalla yrittäen epätoivoisesti pysyä hereillä. Se tunne, kun koulun kellot soivat ja yli sata metrin mittaista pikkukaveria ryntää kohti ovia. Mä pelkäsin jääväni jalkoihin kun yritin siiinä vastavirrassa selvitä piha-alueelta pois. Ainakin heräsin vähän.
Paino sanalla vähän. Mitään en myönnä, mutta saattaa olla, että heti kotiin päästyäni hautauduin takaisin peiton alle ja vajosin uneen.

Loppupäivä kului lasten kanssa. 6-vuotiaiden uimatunnin aikana pyörittiin I:n kanssa lelukaupassa ja lopulta se oli I, joka joutui kiskomaan mut Barbie hyllyn luota pois. Tuli kauhean haikea fiilis, kun aloin miettimään kuinka monta vuotta siitäkin on kun mä olen viimeksi leikkinyt. Ja kuinka mahtavaa leikkiminen oli. Peter Pan -syndrooma ja niin pois päin.

Kun sain kasin jälkeen lapset nukkumaan (E kun halusi lukea sadun ja hänen tahtinsa on e-rit-täin hidas), hiippailin mä takaisin keittiöön ja rohmusin lisää juustoa. Hetki, jota olin vesikielellä odottanut koko päivän. Jep, niinkin tärkeää mun elämä on, että öinen juustovarkausretki on mainitsemisen arvoinen.

Keskiviikkona onnistuin sössimään suunnitelmani, koska olen loistava aikatauluttaja. Tuijotin läppärini ruutua koko aamun ja heräsin todellisuuteen vasta varttia ennen lähtöä. First things first eli laitoin itseni ihmisennäköiseksi ja jätin keittiön tiskeineen siivottomaan kuntoon. Jouduin siis lapset isovanhemmille heitettyäni poikkeamaan vielä kotona siivoamassa. Huristelin lopulta Annecyyn, jossa ravasin koko päivän edestakaisin pitkin kaupunkia. Kiitoksena rakot jaloissa. Sain junaliput huhtikuun reissuille ostettua, nähtyä kavereita ja saksittua hiukseni.

Melko karmaiseva kokemus se kampaajalla käynti. Näytin kuvaa osviittana ja kampaaja vaan kaivoi sakset esiin. Se kysyi jotain, mikä meni multa ohitse kun keskityin kampaamossa höpöttelevään papukaijaan ja paniikissa vastasin vaan "oui oui". En tiedä mihin siis lupauduin. Kun hän leikkasi hiuksiani edestä, niin etten nähnyt muuta kuin tuhannet kiehkurat, jotka putoilivat syliini, alkoi mulla ihan sydän pamppailla. Jos mun vitsit irokeesistä käyvätkin toteen? Luoja kiitos kaljuja kohtia ei syntynyt ja nyt on kunnon kesätukka.

Molemmat ajomatkat kuuntelin Irwiniä ja lauloin täysillä mukana. Että simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Bongasin myös kotkan liitelevän taivaalla ja ihastelin sitä niin innoissani, että meinasin ajaa ojaan. Tai saattoi se olla vaan joku vähän liikaa syönyt variskin. Mun lintutietämys kun on erittäin heikoilla kantimilla.

Torstaina sotkin molemmat juuri pyykistä tulleet valkoiset villapaitani hammastahnaan. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä, miten se on edes mahdollista. Tänään huomasin sinisen hammastahnasoiron yöpaidassanikin. Ei kai tästä voi muuta päätellä, kuin että mä en taida hampaiden pesussa olla paljoa kolmevuotiasta parempi.

Torstai-illan taas istuin huoneessani, kuuntelin Adelen Someone like you:ta repeatilla ja tein rubiikin kuutiota uudestaan ja uudestaan. Same old, same old.

Tänään pesin kuusi koneellista pyykkiä, luin satukirjoja ääneen kunnes kieleni jäi pysyvästi solmuun ja istuin koko illan Jennan kanssa Vitamissa kuolaten kiipeilyseinämiehiä. Nyt sain katsottua New Girlin ekan tuotantokauden loppuun ja ehkä olisi parempi olla mainitsematta, että aloitin samaisen sarjan alusta vasta tällä viikolla. Olen yön pimeinä tunteina räkättänyt huoneessani niille typerille hahmoille ääneen. Toistaiseksi en ole onneksi ketään vielä herättänyt. Toistaiseksi.

Jospa sitä sitten alottaisi seuraavan tuotantokauden...

Päämäärättä

Kymmenen tuntia unta takana ja olen kuin uudelleen syntynyt. Lisäksi mä vain möllöttän sohvalla, yöpuku päällä, vaikka kello on jo yli puolenpäivän. 

Keskiviikkona tilanne oli aika sama. Kun olin heittänyt lapset mummolaan, mä vaihdoin yöpaidan takaisin päälle ja kömmin sängyn pohjalle valmiina pikkupäikkäreille. Olin juuri vaipumassa uneen kun kännykkä alkoi piipata. Tatiana oli lähdössä Geneveen ja oli seuraa vailla. Ihan kiva idea, mutta mä nukun. 

No enhän mä mitään nukkua enää pystynyt, kun pään sisällä pieni ääni huutaa, että nyt järki käteen ja poistu neljän seinän sisältä. Ehkä tunnin siinä yöpaidassani tekstailin, pohdin mennäkö vai eikö mennä. En mä lähde, olin illalla lupautunut mennä Annecyyn. En lähde, mun pitää siivota mun huone. En lähde, mun on pakko käydä suihkussa. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä laiton Tatianalle viestin, että "tulen sittenkin".

Tatianalla oli kielikurssi illalla, jonka ajaksi olin ajatellut mennä leffoihin. Genevessa normileffalippu tosin maksaa yli 20 euroa. Tuijotin haikeasti elokuvateatterin sisäänkäyntiä, mutta pihinä jatkoin matkaani. Kiertelin öistä Geneveä, ainoana päämääränä edetä aina ylöspäin. Se oli aika hauska idea oikeastaan. Mä päädyin yhden rakennuksen katolle, mistä oli upeat maisemat. (Tai no ei siellä pimeässä paljoa näkynyt eli korjaan, että olisi voinut olla upeat maisemat.) Sieltä kun hiipparoin pikkukujia takaisin päin, meinasin saada sydänkohtauksen. Joku miekkonen nimittäin huusi ohikulkiessaan ihan täysiä "merde putain!". Mä hyppäsin valehtelematta varmaan metrin ilmaan ja ajattelin, että tässä se nyt taisi olla, hyvästi elämä. Huppumies tosin vain harppoi vihaisesti eteenpäin puhelin korvallaan ja mä jain eloon.

Lähtiessä oli ollut upea ilma, aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Mä olin siis päättänyt, että nyt on kevät ja laittanut kevättakin päälle. Eikä mulle tullut yhtään kylmäkään. Mitään en ainakaan myönnä. Muuten vaan seisoin leipomon ilmanvaihtoluukun edessä viimeiset puolituntia yrittäen palauttaa tuntoa sormiin ja varpaisiin..

Jotta mulle nyt jäisi enemmän kuin se hätäinen kymmenen minuuttia valmistautumiseen, rupean mä nyt toimimaan. Hyvät lauantait kaikille.

Kielikurssikommelluksia #1

Mähän siis ravaan kahdesti viikossa kielikurssilla Sveitsin puolella. Näin vahinkoalttiina, aina väärään aikaan väärässä paikassa ja "oho hups" sanoja ylikäyttävänä ihmisenä mulle on kertynyt vino pino kommelluksia niiltä reissuilta. Aattelin tässä perjantain kunniaksi verestellä mun "socially awkward penguin"-hetkiäni.

Ensimmäisinä kertoina mä yliajoitin kielikurssille ajamisen aika reilulla kädellä. Olin koko illan haukkana kurkkimassa ikkunasta ja sillä sekunnilla kun hostäidin ajovalot kaartuivat pihatielle mä vedin jo takkia niskaan. Siinä sitten kätevästi samalla ovenavauksella ulos (hi - bye) ja talla pohjassa kohti Geneveä. Talla pohjassa saattaa tosin antaa vähän väärän mielikuvan. Sillon ajelin tosiaan ekoja kertoja Sveitsiin ja mähän en todellakaan ollut mikään vauhtihirmu. Enemminkin se oli semmosta paappa-ajotyyliä.

Vaikka kuinka köröttelinkin ranskalaisten ajotyyliä säikkyen olin mä paikalla aina vähintäänkin tunnin etuajassa. Ainakin musta on tullut taitava ostoskeskuksessa palloilija.

Liityin kesken siihen kurssiin ja ikävä kyllä muistan ensimmäisen sisääntuloni erittäin hyvin. Mä astuin luokkaa about viisi minuuttia etuajassa ja pöydät olivat neliössä. Kävelin opettajan luo ja kysyin "onhan tämä se ja se kurssi". Aika hämillään se alkoi papereitaan kaivella ja mä aloin selittää ilmaisesta kokeilukerrastani ja että testaan vain onko tämä hyvä taso. Se opettaja puhui melko huonosti ranskaa. Lopulta tämä kaveri löysi paperin jossa luki kurssin numero. Sama oli. Mä sitten istuuduin tyytyväisenä opettajaa vastapäätä olevalle riville muutaman muun oppilaan viereen. Siinä asettelen kyniäni riviin kun sisään astuu mies, joka huikkaa "noniin aloitetaan". Kurssin todellinen opettaja siis. Se mun "opettajana" pitämäni mies olikin vaan yksi oppilas. Ja mä olin jättänyt mun ilmaisenkokeilukerran todistuksen sille. Edes se, että tämä kaveri ei puhunut kunnolla ranskaa ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Ei hyvin mennyt.

Mä en ensimmäisten viikkojen aikana löytänyt naisten vessaa mistään. Mä erittäin huomiota herättämättömästi (suomi on niin kaunis kieli) kuljin ainakin viisi kertaa miesten vessakyltin ohi ihan vain varmistaakseni, että siinä ei todellakaan ole hameväelle sisäänkäyntiä. Mä myös pyörin melkein eksymispisteeseen asti niitä käytäviä. Lopulta alennuin stalkkaaamaan muita naisia, mutta löysinpähän perille.

Menen aina hissillä parkkihallista viidenteen kerrokseen. Kerran satuin hissiin parin muun vitoskerrokseen menijän kanssa. Hissi pysähtyi toisessa kerroksessa, sisään astui nainen, joka painoi numeroa 1. "Siinähän ajelee ees taas", ajattelin, koska vahingonilo on paras ilo. Pilkka osui omaan nilkkaan ja hissi lähti kolahtaen alaspäin. Olin tietenkin osunut juuri siihen yhteen vialliseen hissiin, joka aina pysähtyessään unohtaa "muut komennot" (vähä-älyisille väännän varoiksi rautalangasta. Jos siis painoi ylöspäin mentäessä 4 ja 5 kerroksen, pysähtyi hissi vain neloseen ja sen jälkeen joutui painamaan uudelleen 5:sta tai tehdä kuten me ja seilailla minne sattuu). Taidettiin me parkkihallista tulleet seilata kolmesti ylös-alas ennenkuin joku tajusi haukkana hyökätä painamaan uudelleen 5-nappulaa hissin pysähtyessä.

Mä olen muutenkin seilaillut hissillä. Juttelin yhden mukavan kurssilaiseni kanssa, hän astui hissiin ja mä tietysti perässä. Tämä tyyppi matkusti katutasolle, minä tietysti perässä. Siellä sitten ovilla heitettiin heipat ja kaverin käännyttyä, mä palasin takaisin hissijonoon. Mun pitää maksaa parkkilippuni neloskerroksessa. Eikä tämä jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea sitä tekee ystävyyssuhteiden eteen.

Mulla oli yksi hyvä ystävä ekalla kurssijaksollani. Me oltiin takapenkin häiriköt (älä ota mua aina iha kirjaimellisesti äiti, mulla on taipumus liioitteluun). Tiedättekö sen tunteen kun kaikki naurattaa, mutta ei saisi nauraa? Pitäisi olla vaan hiljaa ja sekö vasta naurattaakin. Been there done that. Sille kaverille mä myös onnistuin selittelemään turhan kovaan ääneen tarinoita, jotka opettajan mielestä ovat olleen niinkin mielenkiintoisia että sönkötin ne koko luokalle. Ei enää naurattanut.

To be continued...