Viikonlopusta viikonloppuun

Mä karkasin kotoa perjantaina heti kun sain viimeisetkin pyykit viikattua kaappiin (kyllä, mä jopa sain jotain aikaiseksi viime viikolla). Pernille nappasi mut kyytiin ja ajettiin Vitamiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä mun hostäitiin ja -lapsiin. Awkward. Mun hostäiti ei sanonut mulle mitään. Mä siinä sitten vähän muodon vuoksi hengasin tyttöjen kanssa, mutta liukenin kyllä heti tilaisuuden tullen nopeasti paikalta. Osteettiin wokainekset ja muuta välttämätöntä leffailtaa ajatellen eli jätskiä ja sipsiä.

Meillä oli suunnitelmissa olla koossa isommalla porukalla mutta tällasta tää aupairin elämä on. Joku joutuu lapsenvahdiksi, toinen ylitöiden takia liian väsynyt ja kolmas ei saa kyytiä. Mutta jäipähän meille enemmän ruokaa, heh. Kokkailtiin wokkimme ja käperryttiin saman viltin alle katsomaan leffaa, juoruamaan ja kikattamaan.

Lauantai tuntui ihan hämmentävän pitkältä. Sitä onnistui oikeesti jopa tekemään jotain. Aamulla mä järkkäsin mun kuin pommin jäljiltä olevan huoneeni, laittauduin rauhassa ja lähdin tyylikkäästi myöhässä. Onneksi mun kyytini eli Matilda oli ite vielä enemmän myöhässä niin mä sain vetää "voi kun oon oottanu niin kauan, miten sä voit olla myöhässä"-roolia. No vitsi vitsi. Haettiin Jenna matkalta ja suhailtiin Épagnyyn urheilukauppaan. Huomaan, että musta olisi välineurheilijaksi. Ihan sama mikä laji, kyllä olisi kiva omata kunnon varusteet.

Lopulta päädyttiin Annecyyn. Meidän vaki-ilmaisparkkipaikalla oli joku tivoli niin jouduttiin jättämään auto kadunvarteen. No niin kauan kun se en ole minä ratin takana taskuparkkeerausta tehdessä, kaikki käy. Tosin oli aika petollista kävellä sen tivolin läpi, nimimerkillä mä ja Jenna löydettiin itsemme aika nopeeta lippujonosta. Siinä vaiheessa kun tajuaa riippuvansa kymmenien metrien korkeudessa, ainoastaa napin painalluksella avattavissa oleva turvasysteemi pitämässä sua siinä penkissä, alkoi vähän adrenaliini virrata. Oonkohan mä jotenkin yllytyshullu vai miten mä sinne päädyin? Ihan mahtava laite kyllä, en ookkaan ennen nähnyt Annecyä pää alaspäin yli neljästäkymmenestä meristä.

Mä sitten onnistuin taas tuhlaamaan olemattomia rahojani. Mutta pakkohan sitä nyt on hommata pipo ja hanskat. Ja kaulahuivi. Ja pari paitaa. Ja juomapullo.

Käytiin kaikki kodeissamme kääntymässä ihan vaan palataksemme entistä ehompana Annecyn yöhön. Mun "ehostus" tarkotti käytännössä, että löhösin pitkin pituuttani sohvalla koko ajan ja silti olin tyylilleni uskollisena myöhässä. Ajoin järkyttävässä sumussa. Varsinkin yöllä kotiintullessa mä ajoin about kymmentä kilsaa tunnissa koska en nähnyt autonnokkaa pidemmälle. Tuijotin silmä kovana vaan tienreunaa, etten ajaisi ulos. Mä en ikinä ennen elämässäni ole kokenut tämmöstä sumua. Ja kun se on nyt täällä häirinnyt mun elämää viimeset kaksi viikkoa. Hyvä kun kävellesäkään eteensä näkee. Joku päivä mä varmaan löydänki itteni naapurin ovelta ihmettelemässä miksei mun avaimet käy lukkoon. Enivei, kun selvittiin Annecyyn, me suunnattiin keskustassa asuvan Roosan kämpille ensiksi vähän iltaa istumaan. Puhuttiin (huudettiin) vaan  koko ajan toistemme päälle, naurettiin ihan kaikelle lähinnä vaan räkätyksen ilosta ja Roosan jääkaappi on nykyään Pierre eli "Jere". Älkää kysykö.

Sunnuntaina mä sitten makasin sängyssä melkein puoleen päivään ennen kuin lopulta hilasin itteni ylös. Sitä sitten Jennan kanssa päädyttiin taas kulkemaan sunnuntai-Annecyn hiljaisia katuja. Onko tästä muodostumassa joku tapa? Istuttiin puistossa ja vahdattiin ihmisiä as always. Ja tota onkohan mulla joku ikävä meidän lemmikkejä vai muutenko vaan päädyin taputtelemaan lähes joka toista vastaantulevaa koiraa. Niin ja lepertelin Annecyn vakiposetiivarin valtavalle kissalle. Kyllä mä toisaalta mietin myös, että olisikohan kiva olla joutsen ja lillua tossa kanavassa vaan ohikulkijoiden ihailtavana, että kai mä oon vaan muutenkin outo.

Tänään ei kyllä ole mennyt ihan putkeen. Hostäiti unohti jättää lasten autoistuimet mulle, joten jouduin ravaamaan kävellen kodin ja koulun väliä koko päivän. Meidän autotalli automaattiohjattava ovi sanoutui irti, eikä suostunut sulkeutumaan. Mä päädyin lähes vetämään I-parkaa perässäni kun tuli niin kiire sen ovisäädön takia ja siltikin olin myöhässä hakemassa E:tä. Hostäiti tuli vielä vähän myöhässä kotiin, joten joudun ajamaan tukka putkella kielikurssille. Nyt mä makaan ihan kuolleena sohvalla ja kuuntelen Beatlesin Because:a repeatillä. Selvisin kuitenkin tästä päivästä.

Suomen niemellä, suomen kielellä

Oliko ehkä paras viikonloppu? Mä pääsin saunaan (!!) ja sain olla möllöttää ihan rauhassa, parhaassa seurassa. Oli ihan uudella puhdilla tiistaina taas töissä, kun oli saanut vähän ladata akkuja. Ne "akut" tosin aika pitkälti tyhjeni sitten eilen lähes 13 tuntisen tauottoman rupeaman aikana, mutta ei siitä sen enempää.

Lauantaina starttasin ennen puolta päivää Annecyyn ja nappasin Jennan mukaan matkalta. Tosin ei ihan keskustaan menty, vaan jäätiin läheiseen Carrefouriin pyörimään. Syötiin hyvin, juoruiltiin ja suunnattiin ostamaan ruokaa illaksi. Haluttiin myös tehdä kasvonaamiot ja niitä etsittiinkin kissojen ja koirien kanssa ympäri valtavaa kauppaa. Lopulta ne löydettiin, mutta pakko kai myöntää, että ei me edes jaksettu tehdä niitä viikonlopun aikana. Tai unohdettiin niiden olemassaolo, kuinka vaan.

Meidän piti kai vain ostaa nachoja, compoteja (en tiiä mitä ne on suomeksi), ananasta ja vähän karkkia, mutta lopulta meillä oli kaikkea ruuista ja lakanoista tohveleihin. Mä löysin myös Stromaen levyn halvalla eli enää ei tarvitse lainailla automatkoille hostäidin levyä.

Tohvelisankarit

Kun lopulta kaikkien ostosten kanssa päästiin Jennalle, pistettiin sauna lämpiämään. Vähän siinä välissä siivoiltiin kämppää (Jennankin hostit lähti reissuun), että olisi kiva viettää siellä iltaa. Ja sauna. Ai että teki hyvää vähän heitellä löylyä ja nauttia kuumuudesta. Ja juoruilla. Eikös sauna olekin paikka avautua ja juoruta sydämensä kyllyydestä?

Sitä sitte saunan raikkaina (eli punaisina) ja yökkärit päällä päädyttiin lähtemään hakemaan pitsaa. Ihan normia, eikö? Kyllä sitä valkoiset yökkäriflanellihousut jalassa, hiukset märkinä ja verkkatakki päällä vähän nauratti seisoa iltakymmeneltä pitsajonossa. Varsinkin kun se meitä edellä oleva asiakas oli ihan eri maailmasta mustissa buutseissaan, minihameessa ja naama viimesen päälle laitettuna. No hei, kukin tyylillään.

Leviteltiin meidän kattava ruokavalikoima olkkarin pöydälle, pistettiin ihan kynttilöitäkin tunnelmanluojaksi ja niin pärähti Kun taivas repeää -maratoni käyntiin. Sitä oli pitsojen jälkeen kyllä jo niin ähkyssä, että aika pitkälti jäi kaikki muu ruoka syömättä. Ja niin oli laiskakin yöllä, että siihen jätettiin kaikki levälleen, muutamaa jääkaappikamaa lukuunottamatta ja painuttuun pehkuihin. Eli siis siirryttiin vaan sohvalta sänkyihin löhöämään ja juoruamaan.

Aika pitkälti maanantaipäivälle asti istua möllötettiin siinä sohvalla (nolife). Onnistuttiin katsomaan vielä Taivas sinivalkoinen, The Impossible ja Ainoat Oikeat. Ihan kiitettävä suoritus yhdelle viikonlopulle, pakko myöntää. Kerran taidettiin sunnuntaina lähteä Jennan kotipihaa pidemälle. Haettiin kaupasta lisää ruokaa...

Kyllä saunominen, isänmaallisuutta uhkuvat (no Impossible oli nyt vähän musta lammas meidän valikoimassa) ohjelmat, suomalainen seura ja sunnuntaiaamuna saatu pala Jennan jemmafazerinsinistä sai mut innolla odottamaan joulua. Mä menen silloin nimittäin kahdeksi viikoksi kotiin. Jee! Tänne tullessa mä olin ollut täysin varma, että haluan viettää jouluni täällä. Halusin kokea ranskalaisen juolun ja sitä rataa, mutta njäh. Niin sitä vaan huomasi vertailevansa lentojen hintoja. Mä vaan yksinkertaisesti olen niin vahvasti työntekijä tälle perheelle, että en mä osaisi kuvitellakaan olevani joulua täällä.

Kaksi kuukautta enää ja Suomi be prepared!