Jaksaa jaksaa

Onneksi alkaa viikonloppu. Mä alan olla ihan poikki. Enään maanantai kesäloma-aikataululla ja sitten täällä alkaa koulut. Mä en malta odottaa sitä, että saan pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää. Kyllä mä niitä taukoja olen yrittänyt nytkin mun kellonympäri kestäviin päiviin ujuttaa. Eilen aamupäivällä olin niin väsynyt, että hain muovailuvahasetin kaapista, pistin lapset leikkimään ja menin sohvalle makaamaan. En mä siinä lepäillyt kuin parikymmentä minuuttia, mutta mukavan siivon olivat tytöt saaneet aikaiseksi.

Eilen myös leikittiin mulle erittäin mieluisaa leikkiä. Mä makasin trampoliinilla, olin "loup" eli susi ja mun piti esittää nukkuvani. Tytöt sitten kikattaen pomppi mun ympäri ja mä sain vaan löhöillä auringonpaisteessa.

Me lähdettiin eilen Le Tout Petit Pays nimiseen paikkaan lasten kanssa. Siellä oli tollasia miniatyyri taloja ja "maita". Mä olin kuvitellu paikan aika erillaiseksi niin se oli ehkä pieni pettymys mulle. Ihan sulosia rakennelmia, mutta ehkä vähän tylsä noin pienille lapsille. Ulkona oli pieni puutarha, joten kierrettiin sielläkin.

Tää on niin hönö kuva. Mä en tiedä miksi mulla on noin ylihypetysilme ja miksi I taas on ihan nukahtaneen näköinen.

Aina kotoa lähtiessä sitä huomaa, miten paljon on muistettavaa ja ajateltavaa. Hatut, aurinkolasit, doudou, lisävaatetta, aurinkorasva, paperia, käsidesi, välipala, vettä yms. Mä olen erittäin hajamielinen ihminen, niin mun täytyy tosissaan tsempata, että onnistun ottamaan kaiken mukaan.

Tänään vietettiin melkein koko päivä lähipuistossa, jossa treffasin yhen toisen aupairin ja sen lapsien kanssa. Mentiin aamupäivällä puistoon, käytiin kotona syömässä, I meni päiväunille ja taas iltapäivällä takaisin puistoon. Mä kuulin tältä toiselta aupairilta, että niillä on sellainen tapa, että ruuan jälkeen on ns. calm hour eli lapset menee huoneisiinsa lukemaan tms. ja ollaan tunnin ajan kaikki ihan rauhassa. Se oli musta niin huikea idea, että testasin samaa tänään E:n kanssa. I:n ollessa päiväunilla sanoin E:lle, että nyt ollaan vähän aikaa ihan rauhassa. Se saa leikkiä mitä haluaa ja mä siivoan keittiön ja luen vähän. Sitä hiljaisuuden ihanuutta.

I on ollut vähän kipeänä, niin sen puistoilu oli suurilta osilta vaan mun sylissä istumista. Sama juttu toissapäivänä kun vein tytöt uimaan. I ei päästänyt musta hetkeksikään otetta. Tänään kuitenkin kun mentiin iltapäivällä uudestaan puistoon, otin kaikkea mahdollista aktiviteettia I:lle satukirjoista hiekkaleluihin. Kyllä se siitä sitten piristy ja mä sain olla hetken ilman tuhisevaa nyyttiä sylissäni.

Huomenna lähden taas aamusta Annecyyn sen saman aupairin (Matildan) kanssa jonka näin tänään puistossa. Se on tällä seudulla jo toista vuotta, niin tuntee hyvin paikkoja. 

Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.