TJ0

Kamat kassissa ja valmiina lähtöön. Fiilikset on niin sekavat. En malta odottaa, olen ihan täpinöissäni ja silti jotenkin tuntuu väärältä. Mä olen menossa lomalle kotiin. Sen pitäisi olla päin vastoin. Kyllä mulle varmaan aavistus tulee Annecyä, ystäviä ja tyttöjä ikävä, pakko myöntää. Meillä oli haikeat jäähyväiset E:n kanssa nyt aamulla, meinasi ihan tippa tulla linssiin. "Mä tulen pian takaisin", lupasin. "Huomenna?", E kysyi. No melkein.

Home for christmas... Täältä tullaan, pitäkää varanne!

Nothing ruins your Friday like realizing it's only Tuesday

Alkaa tässä pikku hiljaa tulla kärsimättömäksi. Enää kaksi työpäivää ja kolme yötä niin tämä tyttö pääse kotiin. Koti... Sana, joka on saanut täysin uuden merkityksen viimeisten kuukausien aikana. Ja jep, luitte oikein, vain kaksi (2) työpäivää jäljellä tänä vuonna. Luulin olevani perjantainkin ihan tavalliseen tapaan osa-aikaisena taksikuskina ja yh-äitinä, mutta hostisän sanojen mukaan "oli ihan selvää", että perjantai on mulle vapaa. Ei nyt ihan kyllä ollut (nimimerkillä mähän olisin jo lähtenyt torstai-iltana, eiku), mutta loistouutinen silti. Mä voin siis mainiosti lähteä heti aamusta lentokentälle palloilemaan, etten vain missaa iltalentoani.

Eilen mä olin vahvasti vannonut meneväni heti tytöt kouluun vietyäni takaisin nukkumaan. Sen ajatuksen voimalla jaksoin kiskoa itseni liian vähäisten yöunien rasittamana ylös. Arvatkaa vaan kariutuiko se suunnitelma aika nopeasti. E oli kuumeessa ja mun ekstraunet jäivät haaveeksi. No ei, ihan kiitettävästi mä onnistuin kuitenkin pilkkimään koko aamun. "Sä nukut!", E ruikuttaa. "Eikä, mä vaan luen mun kirjaa silmät kiinni".

Ei siinä muuten mitään, tytöt olivat ihan eri persoonia taas kuin perjantaina ja mäkin sitten puolen päivän jälkeen heräsin horroksestani. Illalla kurvasin kielikurssille, jossa jankattiin ehkä kymmettä perättäistä kertaa verbien menneitä aikamuotoja. Mä en tajua miten joku on siellä vieläkin ihan huuli pyöreenä, että ai pluskvanperfektissä olla-verbi on imperfektissä?? Hei pliis nyt oikeesti.

Viimeinen viikonloppu täällä tänä vuonna vierähti sekin yhdessä hujauksessa. Mä olin koko ajan menossa tuli perseen alla, juolustressin kannustamana. Nyt on sitten käytetty joululahjoihin enemmän energiaa, ajatusta ja rahaa kuin koskaan ennen. Saa luvan kelvata. Tuliaisiakin erehdyin hommaamaan, vaikka kovasti vannoin olevani tuomatta mitään muuta kuin itseni.

Lauantaina heräsin hämmentävää  kyllä jo puoli yhdeksältä. Lähdin hostien mukana koululle ihailemaan I:n kuorolaulantaa. Väkeä oli kuin pipoa ja kuorolaisia sitäkin enemmän. Taisivat laulaa kuusi kappaletta ja vasta viidennen aikana pongasin I:n punaiset saparot eturivistä. Koululla oli joulumyyjäiset ja kiertelin hetken vielä leivosten tuoksussa, näin Pernilleä ja Matildaa, söin krepin ja aloitin päivän ostosaldoni. Siinäpä se aamupäivä meni aika pitkälti.

Puolen päivän jälkeen selviydyin Annecyyn, tapasin Jennan ja Roosan ja armoton joululahjaostopaniikki alkoi. Mitä sitä nyt ja kelle ja miksi ja mistä ja mitä kokoa ja väriä ja makua ja onko liian painava, saako viedä koneessa ja miksi ja jos ei kuitenkaan. Eikä oltu ikävä kyllä ainoita, jotka olivat saaneet päähänsä lähteä joulutoreja kiertelemään. Jätin autonkin varmaan kolmen kilsan päähän keskustasta ja silti sai hetken hakea paikkaa.

Illemmalla sitten tapasin vielä Kamilaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin katsomaan uusin Hunger Games (ranskaksi dubattuna, mitenkäs muuten) ja kyllähän sen nyt katsoi. Pakko lukea ne kirjat, siellä ne hyllyssä on jo monta vuotta pölyttynyt. Jotenkin vaan mietittiin, että miksi kaikkien elokuvatrilogioiden tai -saagojen (vai mitä ne nyt on) viimeisin osa venytetään kahteen leffaan? Tässäkään oikein tuntunut tapahtuvan mitään. Niin ja hämmentävää kyllä, ymmärsin ihan ongelmitta.

Pongatkaa suomi!

Leffan jälkeen kierreltiin hetki vanhassa kaupungissa ja istuttiin teekupposille. Lopulta käveltiin ja juteltiin ees taas keskustan ja mun autoparkin väliä. Pikkusen jalat olivat kipeät kun vihdoin selvisin kotiin. Sunnuntaina Annecyssä olivat kaikki kaupat auki, toisin kuten yleensä, kiitos joulun, ja mitäs sitä muutakaan ohjelmassa kuin joululahjojen etsintäpanikointia. Nyt on kaikki (luojan kiitos) hommattu, muutama mahdollisimman pahan hajuinen juusto vain äidille ja tämä olisi valmis lähtemään jouluksi kotiin!

Ranskalainen Ymmi

06:30  Et oo tosissas herätyskello, justhan mä vasta nukahdin. Kuka edes herää tähän aikaan?

06:35 Torkku

06:40 Torkku

06:45 Ei tästä nyt tule mitään, miksi mä en mennyt aikaisemmin nukkumaan? Kapuan vaivalloisesti ylös sängystä ja tuijotan eilen valitsemiani vaatteita. Farkut. Mitä mä oikein ajattelin? Vedän kollarit jalkaan kuten aina aamuisin ja kompuroin puoliunessa alakertaan.

06:55 Hostäiti lähtee ja E alkaa kenkkuilla. Kaikki on nyt mun vikaa. Mun vika, että se ei nähnyt isää eilen illalla, mun vika että flunssalääke on pahaa, mun vika, ettei se saa ottaa toista kukkuraista kulhollista muroja. E myös kuulemma tulee jäätymään kuoliaaksi ja hänellä tulee myös samalla olla liian kuuma, koska olin valinnut vääränlaiset vaatteet.

07:20 Hostisä nukkuu ja kiellän tyttöjä menemästä herättään sitä. Sekin on mun vika.

07:40 Luen Tähkäpää sadun E:lle. Ainoa hetki kun tytöt eivät ole toisiensa kurkuissa kiinni, eikä E ruikuta.

08:00 Aika ruveta lähtemään. E itkee, eikä I kuuntele. Mä lasken mielessä taas kymmeneen.

08:05 Saan I:n valmiiksi. Se uskoo sentään kun vähän napakammin käskee ja I on sentään se nuorempi. E itkee pöydän alla.

08:13 Mä rahaan E:n väkisin autotalliin, pakkopuetan sille ulkovaatteet ja kiskon sen kiljuvan ja potkivan lapsen autoon. Tästä tulee vielä niin pitkä päivä.

08:14 Mun pitäisi opetella sanomaan ranskaksi ,että ei tää maailma sillä tavalla pyöri, että kaiken saisi huutamalla. Tai että mä en sulle tässä nyt voi isäksi muuttua. Voisko joku opettaa mua olemaan ranskalainen Ymmi?

08:22 E roikkuu mussa kiinni, itkee vaan eikä suostu menemään kouluun. Mä koitan lohduttaa ja olla empaattinen. Ei muutosta. Mä koitan puhua sillä äänensävyllä ja olla tiukka. Ei muutosta. Se takertuu muhun kuin takiainen, eikä päästä irti. Lopulta onnistun siirtämään itkevän paketin roikkumaan opettajan jalkaan. Me luodaan opettajan kanssa paljon puhuva katse. Hän nyökkää ja mä lähden pää kolmantena jalkana viemään I:tä luokkaansa.


08:34 Tuijotan katse lasittuneena liikennevaloja. Miksi mä halusinkaan aupairiksi? Mä meen niin takaisin nukkumaan kun pääsen kotiin.

08:38 Ei hitto, pyykit. Tiskit. Pöydän siivous.

08:45 Hostisä nähtävästi heränny. Pyyhältää ohi pyykinpesuhuoneen, missä mä parhaillaan perse pystyssä lajittelen kirjopyykkiä ja huikkaa hyvän huomenen. Ovi kolahtaa, kuulen kuinka se kurvaa pihasta pois ja mä jään miettimään mitä hyvää tässäkin huomesessa on. Teksisi mieli hakata päätä seinään. Ihan kamala aamu.

08:47 Pitäiskö sitä mennä suihkuun. Sen jälkeen menen sitten heti nukkumaan.

09:15 Mä puen suihkunraikkaana yökkärit uudelleen päälle, huomaan puolivahingossa avaavani läppärin ja päätän ihan nopeasti vielä tsekata facebookin.

09:20 Ihan pikaseen vielä katon youtubesta onko tullu mitään uusia vlogeja.

10:05 Missä vaiheessa kello tuli jo noin paljon. Miksi mä katson videota laulavasta kissasta?

10:07 Tää on itse asiassa aika hauska tää kissa

10:10 Nyt nukkumaan... tai ihan nopee vielä kurkkaan sen facen.

11:35 Käperryn peiton alle ja laitan herätyksen soimaan vartin päästä. Ei nyt mitenkään riittoisat unet, mutta jos sitä vähän vielä ehtis horrostaa.

11:43 Kuulen kuinka autotallin ovi aukeaa. Ei ole todellista, hostisä tuli kotiin. Enhän mä nyt voi täällä nukkua, mun pitäis varmaan olla muka tekemässä jotain. Vaihdan nopeasti farkut ja hupparin päälle ja muistan viimetingassa myös ottaa mun pyyheturbaanin pois.

11:44 Mitähän mä voisin muka olla tekemässä?

11:46 Menen heittelemään lisää pyykkiä koneeseen. Tässä ei ole mitään järkeä, että ranskalaiset pesevät kaikki vaatteet kerran käytön jälkeen. Tätä pyykin määrää, sitä saa olla ihan yhtä päätä pesemässä.

11:10 Olen just vetämässä kenkiä jalkaan kun hostisä pyyhältää taas ohitse. "I'm running so late, bye" ja se kurvaa autollaan pihasta. Ai jaha, mihinköhän silläkin kiire vapaapäivänä? Mä joudun laittamaan siis kaihtimet ikkunoihin ja hälyt päälle. Huokaus. Miksi mä en nukkunut, väsyttää.

11:23 Täällä on ihan jäätävän kylmä. Mä olen ihan eskimona, mutta silti tärisen.

11:29 Juoruilen Matildan kanssa samalla kun odottelen I:n luokan edessä. Lopulta I tulee, pipo puoliksi silmillä ja tumput loistavat poissaolollaan.
- Missä sun tumput on?
- Ööö en tiedä.
Mä olen vähän huono aupairi varmaan, mutten sitten lähde metsästämään niitä tumppuja koulusta. Ei ole nimittäin eka kerta, I unohtaa aina jotain. "Missä sun pipo/hanskat/reppu/kaulaliina/vihko on?" on mun vakiokysymys aina kun haen I:n koulusta. Onneksi sen pää on kiinni ruumiissa, muuten I varmaan unohtaisi senkin. Päätän siis vain antaa asian olla, etitään sitten maanantaina ja sitäpaitsi ne olivat muutenkin jo ihan aikansa eläneet tumput. Jos olisin lähtenyt salapoliisin töihin, kuten aina ennen, olisin mä vain pyörinyt turhaan koulun käytäviä ja myöhästynyt hakemasta E:tä. Kuten aina ennen. Ihan selvästi siis vain parempi antaa asian toistaiseksi olla. Ei mitenkään liity mihinkään se, että olen laiska.

11:35 Keskustelen autossa aamuisesta. No oliko nyt sitten liian kylmä JA liian kuuma?

11:37 Vaihdan puheenaihetta, saarnaminen on tylsää.

11:50 Ehdin sekunniksi selkäni kääntää kun kaivelin ruuanlaittotarvikkeita esiin ja taas täys huuto päällä. Ranskalainen Ymmi, seriously.

12:20 Ruokana vihreitä papuja ja nakkeja. Hostäiti aina kirjottaa kalenteriin, mitä mun pitää laittaa. Mä en tiedä pitäisikö mun nyt näistä raaka-aineista taikoa joku gourmet-ateria vai mitä se olettaa? Syödään siis sellasinaan.

12:22 Mä en ihan hirveästi diggaa pavuista. Enkä nakeista.

12:35 Keskipäivän perinteinen teehetki E:n kanssa. Me jutellaan ja nauretaan. Ehkä tää päivä vielä tästä

12:48 Käsken seitsemättä kertaa tyttöjä pesemään hampaansa ja heittelen tiskejä koneeseen.

12:49 Nyt menee kohta hermo. "Hampaidenpesulle! Mä en enää pyydä kymmenettä kertaa, nyt toimintaa". Seison kädet puuskassa ja tuijotan napakasti. Johan uskoivat. Mä raahaudun perässä, siellä on muuten kahdessa sekunnissa taas täystuho päällä.

12:55 Tiskaan tiskejä ja kuuntelen toisella kuulokkeella musiikkia. Bastian Baker pelastaa päivän, mä haluun ainakin vahvasti uskoa niin.

13:20 Droppaan E:n koululle ja yritän pitää I:n automatkat hereillä. Laulatan kaikki lastenlaulut, jotka ranskaksi ulkoa osaan (eli ne kaksi) ja höpötän ja tenttaan I-parkaa koko matkan. Se peeveli nukahtaa piharampilla kun keskityn peruuttamaan paikalleni.

13:40 Kuiskuttelen I:n kanssa sen puolihämärässä huoneessa. Se on valmis päikkäreille ja mä olen niin valmis puolentoista tunnin tauolle. Vaikka iso osa ajasta menee pyykkien viikkailuun niin silti, tauko on aina tauko. Me kikatellaan ja halaillaan. Tän takia mä oon täällä, mä ajattelen.

14:20 Siivooja on jo kohta tunnin myöhässä. Mä viikkailen pyykkejä ja vahtaan ikkunasta, koska se siivooja suvaitsisi saapua. Mun pitää päästää  se sisään, eikä se saa soittaa ovikelloa, ettei I herää.
Mitä jos se ei tulekaan ja mä vaan vahdin tässä kyyläpaikallani koko iltapäivän?

14:38 Siivooja saapuu ja mä raahaudun pyykkieni kanssa huoneeseeni. Rikon pyykkikorin siinä samalla, sen kaikki kahvat meinaavat pettää ja koriparka taipuilee ihan muodottomaksi. Miten voi pyykkikori hajota vaatteiden kantamisesta? Ylikuormitus?

15:08 Hostmom saapuu, hämmentävää, se ei ole vielä koskaan tullut ennen viittä kotiin. Luovun vaivoin lämpimästä pesästä sohvalta ja tallustan alakertaan kysymään mikä on homman nimi. HM kuulemma hakee E:n. Olenko mä nyt sitten vapaa vai...

16:23 I lähtee HM mukana koululle ja mä jään rupattelemaan niitä näitä siivoojan kanssa. Kai mä nyt sitten olen vapaa. Mahtavaa, voisi lähteä johonkin.

16:28 Yritän pommittaa kaikkia kavereitani, miskei kukaan vastaa? Nyt kerrankin ehtisi illalla tehdä jotain. Pommitan jopa suomikavereita, ihan vaan muodon vuoksi.

16:33 Kai mä sitten vaan lajittelen pyykkiä...

17:50 HM koputtaa mun ovelle ja kysyy syönkö mä niiden kanssa. No ei kai tässä mihinkään olla menossa kun kukaan mulle vastaa. Mulla jäi välipalakin väliin, että kylläkiitos syön. Mun ovi jäi auki ja kolmessa minuutissa ne pikkuhirviöt ovat ihan all over the place. Jotta mun meikit ja muu irtaimisto jäisi tällä kertaa turvaan, hätistän tytöt alakertaan.

17:56 E on lainannut kirjastosta Viirun ja Pesosen! Mahtavaa. Mä alan lukemaan sitä, E kipuaa mun syliini, HM tekee ruokaa ja I todennäköisesti miettii mitä pahaa se voisi saada nyt aikaan kun kukaan ei katso.

17:57 I päättää kaataa vesilasin.

19:15 Kyselen ruokapöydässä (josta hostisä tapansa mukaan loistaa poissaolollaan) ranskalaisesta joulusta. Pukki tulee yöllä ja lahjat avataan vasta joulupäivän aamuna. Jouluruokiin kuuluu etanat. Pitäisköhän mun tuodakin pari etanaa tulijaisiksi meidän suomalaiseen joulupöytään. Eiköhän ne siinä lanttulaatikon ja rosollin kanssa menisi.

20:00 Mä tiskaan aina. Aina. Tää on ihan perseestä, me eletään nykyaikaa, tiskikonekin on keksitty. Miksi edes hankkia tiskikone jos kuitenkin lähes kaikki pitää jynssätä käsin. Ihan varmaan vaan siihen kiusaamaan.

20:23 Skypeilen ihan pikaisesti Suomeen porukoille. Mulle on jo delegoitu joulusiivoukset, mut on luvattu joulukirkkoon laulamaan ja äiti onnistui saamaan mulle kampaaja-ajan vielä ennen joulua. Jes, jos tähän hamppukasaan saisi nyt jotain uutta kivaa.

21:12 No se pikaskype vähän venähti. Päätän alkaa kirjoittaa tätä postausta ja pistän Irwiniä soimaan (junttimusa kuuluu perjantai-iltoihin).

22:29 Oho, olenko mä jotenkin hidas. Pitäiskö mun etsiä jotain kuvia tähän?

23:25 Mä olen hidas. Jumittaa nyt sen verran pahasti että hammaspesulle ja vällyjen väliin.

23:26 Ihan vaan nopee vilkasen sen facen vielä...

Music is my escape // soittolista II

Jälleen musiikin pariin. Mä olen sormet syyhyten odottanut pääseväni tämän kimppuun. Niin paljon mahtavia kappaleita tullut kuunneltua viimeaikoina, että kova työ karsia vain 10. Mä myös pitkään mietin jos tekisinkin joulukuun soittolistan vain joululauluista, mutta se idea sitten ajautui lopulta karille. Mä luulen, että kaikki saavat joululauluja ihan tarpeeksi kuulla muutenkin. Mä ehkä joskus vielä ennen joulua puolivahingossa upotan pari biisiä mun teksteihin. Ihan vaan kiusakseni.

Tässä nyt sulosointuja teille joulukuun pimeisiin iltoihin. Edellisen soittolistan löydät täältä.

Luis Delort - Outre-Manche Mä etsin tätä biisiä niiin kauan. Kuulin joskus radiosta ja en muistanut tyyliin mitään sanoja. Varmaan kaksi tuntia seikkailin internetin ihmeellisessä maailmassa, ennen kun lopulta ihmeen kaupalla jäljitin tän. Täysin sen arvosta.

Bastian Baker - Leaving tomorrow Mä olen ehkä aavistuksen rakastunut Bastian Bakerin uudempaan tuotantoon. Voisin vain kuunnella tätä uudestaan ja uudestaan ja uudestaan...

Clutch - The Regulator Mulla oli TWD (The Walking Dead) ylikatsomiskausi meneillään ja tunnetusti pongailen biisejä sarjoista. Mä en oikein tiedä miksi tämä biisi kolahti muhun tosi pahasti. Mä jopa opin tykkäämään tosta kilometrin mittaisesta introsta, hämmentävää.

Calegero - Un jour au mauvais endroit Mulla tulee tästä jotenkin kauhean syksyinen ja melankolinen fiilis. Kaikki ne illat kun mä tuijotin kattoikkunastani pimenevää iltaa ja kuuntelin sateenropinaa. 

Pegasus - Last night on earth Mä hehkutan näitä kaikkia kappaleita ihan yli-innoissani. Mutta tämäkin on manifique. Saattaa olla, että mä olen pitänyt muutaman oman tanssikonsertin tämän biisin soidessa kuurouttavan kovaa kuulokkeista. Tanssiparinani on loistanut moppi tai vaihtelevasti imuri.

Josef Salvat - Diamonds Suoraan sanottuna en kauheasti tykännyt Rihannan alkuperäisversiosta aikoinaan. Mutta tämä. Ah. Tää kappale soi täällä aika tiuhaan tahtiin radiossa, mutta mä en saa Josefin ihanasta äänestä tarpeekseni.

The White Stripes - Seven nation army Taas yksi radiosta kuultu ja tuntien salapoliisityön jälkeen löydetty kappale. Mua hämää kauheasti, kun tiedän, että olen kuullu tän ennenkin jossain. Missä? 

Ben L'oncle Soul - À coup de rêves Kuuntelin joskus kauan sitten, vielä kun kävin kiltisti koulua ja asustelin tyytyväisenä Suomenmaalla Ben L'oncle Soulia. Johonkin muiden bändien ja uusien fanitusten alle se sitten katosi. Mä puolivahingossa löysin tämän biisin ja hyvä niin. Mulla tulee tosin aina vihreät herneet mieleen tätä kuunnellessa, heh. Ei saisi kuunnella musaa ruokaa laittaessa.

Iggy Pop - The Passanger Koska '70-luku ei koskaan kuole.

Imagine Dragons - I bet my life Me huutolaulettiin tätä biisiä tyttöjen kanssa yhtenä päivänä. Tosin niiden suussa sanoitus saattoi hieman muuttua ( "aiii bemaalaa" no close enough). Mulla tulee aina Imagine Dragonsista yksi mun kaveri mieleen. Oltiin Englannissa ja aina aamuisin se sanoi "mun on pakko kuunnella tämä biisi" ja pisti Imagine Dragonsia soimaan. 

// Kaikki biisit linkattu YouTubeen

Fête des Lumières

Siitä puhuttiin jo ennen kun tavattiin. Minä ja Jenna siis. Jossain välissä alettiin puolitosissaan suunnitella reissua itsenäisyyspäivälle. Pari viikkoa sitten sain tietää, että siellä sattuu silloin olemaan valojuhlatkin. Ei huono. Aika jossittelun tasolla se reissu silti oli, vaikka kummasti 6.12 säilyi kalenterissa koskemattomana. Edeltävänä iltana olin ihan varma, ettei me Annecyä pidemälle päästä. Sinne jäädään palloilemaan kuten kaikkina muinakin viikonloppuina. Tai vielä suuremmalla todennäköisyydellä nukutaan vaan koko päivä. Mutta niin me vaan lähdettiin.

Lyoniin.

Kyllä pikkusen tuntui aamulla väsymys. Silmät ristissä sitä kuitenkin selvisi Annecyyn, auto parkkiin ja puolijuoksua assalle. Kaukaa viisaana me oltiin hommattu eväitä junaan. Patonkia ja juustoa, miten niin Ranska alkaa saada otetta meistä? Aika kahta kättä heiluttaen oli kuitenkin tullut lähdettyä. Vieressä istui nimittäin kaksi vanhempaa rouvaa, jotka koko matkan suunnittellivat kartalta reittejä kiertää ja nähdä kaikki valoshow't. Ne olivat tulostaneet sivu kaupalla infoakin tapahtuneesta. Mä juuri ja juuri tiesin, että siellä on jotain valoja. Jossain.

En sentään eksynyt yhtä pahasti Lyoniin asemalle, kuin aikoinaan Pariisissa. Hetken siinä kuitenkin tuijotteli joka ilmansuuntaan osoittavia Sortie (exit) kylttejä ja aika hazardina valitsi yhden (entten tentten-taktiikka ei petä koskaan). Sopivasti ulosköynti johti valtavan ostarin eteen, johon me "piipahdettiin" pariksi köh tunniksi. Ups. Kyllä me lopulta miljoonien kassien kanssa jätettiin se ostari taaksemme ja alettiin harhailla kohti keskustaa. Tosin ei mulla ollut, eikä ole vieläkään,tietoa, että mikä se keskusta nyt sitten virallisesti on. Me kysyttiin myös neuvoa infopisteeltä, koska vain vaivoin löydettiin itsemme kartalta (kiitos "olet tässä" pisteen). Seisottiin jo sitten sillä tiellä mitä etsittiinkin. Hyvä me, kartanlukijan ura selvästi odottaa.

Sitten seurasi pyörimistä, palloilua, kikattelua, valitusta, ruokapaikan loputonta etsimistä, palloilua, valitusta ja pyörimistä. Puoli kuuden maissa alkoivat valoshow't. Väkeä oli kuin pipoa ja ihan jäätävän kylmä ilma, mutta upeita valoteoksia. Kyllä niitä kelpasi katsella. Mä ihan hämmennyin miten valtavasti niiden eteen oli nähty vaivaa, kun kaikki miljoonat valot asenneltu, musiikki ja show't synkattu ja muu järjestäminen. Ja niitä oli yli 50 kohdetta ympäri Lyonia ja sama rumba joka vuosi! Vähän eri genreä, kuin Tampereen valoviikot.

Ennen - Jälkeen

Porukkaa piisaa

La veilleuse des Jacobins (Jacobins´n yövalot). Sen vielä kesti, että taustalla soi lastenlaulut, mutta siinä vaiheessa kun itku ja parkuminen alkoivat kuulua nauhalta me poistuttiin lujaa paikalta. Sitä saa duunissa ihan tarpeeksi kuunnella. Mä olin vapaalla, kiitos vaan.

Joka nurkassa myytiin kuumaa viiniä, churroja, karamellisoituja omenoita ja muuta hyvää. Katusoittajat riehaantuivat täysin ja päivällä eksyttiin streatdance porukkaakin ihailemaan. Noi trumpetistit ja mitkä lie olivat yllättävän hyviä ja soittivat jopa ihan kuunneltavaa musiikkia.

Mä olen aina halunnut maistaa karamellisoitua omenaa. Mitäs sitä nyt sanoisi. Ensimmäinen puraisuyritys ja omena valahti tikusta. Onneksi sain sen kiinni ja jyrsin tota kivikovaa pintaa loppu illan. Vieläkin ikenet vereslihalla.

Mulla oli erittäin vähäuninen viikko takana, sitäkin vähäunisempi edellinen yö, liian aikainen herätys ja koko päivä taaperettu paikasta toiseen samoilla jaloilla. Ei me siis yöhön asti jääty, sitä kun alkoi jo ysin pintaan pilkkimään melko pahasti. Tätäkö tämä vanhuus on? Junaunetkin jäivät haaveeksi, kun meidän vaunuun sattui porukka jenkkiläisiä hölöttäjiä. Ne nauroivat niin kovaa, että varmasti perävaunutkin kuulivat. Siihen huutonauruun heräsi tosin mukavasti, niin jaksoi vielä ajaa kotiin.

Emmä oikein vieläkään usko, että mä kävin Lyonissa. Kuulostaa lähinnä vitsiltä. Ihan huippua seuraa ja mahtavia kokemuksia, joten ei tässä voi valittaakaan. Sitä voisi alkaa uudestaan jossitella vastaavia reissuja.

Kielikurssikommelluksia #1

Mähän siis ravaan kahdesti viikossa kielikurssilla Sveitsin puolella. Näin vahinkoalttiina, aina väärään aikaan väärässä paikassa ja "oho hups" sanoja ylikäyttävänä ihmisenä mulle on kertynyt vino pino kommelluksia niiltä reissuilta. Aattelin tässä perjantain kunniaksi verestellä mun "socially awkward penguin"-hetkiäni.

Ensimmäisinä kertoina mä yliajoitin kielikurssille ajamisen aika reilulla kädellä. Olin koko illan haukkana kurkkimassa ikkunasta ja sillä sekunnilla kun hostäidin ajovalot kaartuivat pihatielle mä vedin jo takkia niskaan. Siinä sitten kätevästi samalla ovenavauksella ulos (hi - bye) ja talla pohjassa kohti Geneveä. Talla pohjassa saattaa tosin antaa vähän väärän mielikuvan. Sillon ajelin tosiaan ekoja kertoja Sveitsiin ja mähän en todellakaan ollut mikään vauhtihirmu. Enemminkin se oli semmosta paappa-ajotyyliä.

Vaikka kuinka köröttelinkin ranskalaisten ajotyyliä säikkyen olin mä paikalla aina vähintäänkin tunnin etuajassa. Ainakin musta on tullut taitava ostoskeskuksessa palloilija.

Liityin kesken siihen kurssiin ja ikävä kyllä muistan ensimmäisen sisääntuloni erittäin hyvin. Mä astuin luokkaa about viisi minuuttia etuajassa ja pöydät olivat neliössä. Kävelin opettajan luo ja kysyin "onhan tämä se ja se kurssi". Aika hämillään se alkoi papereitaan kaivella ja mä aloin selittää ilmaisesta kokeilukerrastani ja että testaan vain onko tämä hyvä taso. Se opettaja puhui melko huonosti ranskaa. Lopulta tämä kaveri löysi paperin jossa luki kurssin numero. Sama oli. Mä sitten istuuduin tyytyväisenä opettajaa vastapäätä olevalle riville muutaman muun oppilaan viereen. Siinä asettelen kyniäni riviin kun sisään astuu mies, joka huikkaa "noniin aloitetaan". Kurssin todellinen opettaja siis. Se mun "opettajana" pitämäni mies olikin vaan yksi oppilas. Ja mä olin jättänyt mun ilmaisenkokeilukerran todistuksen sille. Edes se, että tämä kaveri ei puhunut kunnolla ranskaa ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Ei hyvin mennyt.

Mä en ensimmäisten viikkojen aikana löytänyt naisten vessaa mistään. Mä erittäin huomiota herättämättömästi (suomi on niin kaunis kieli) kuljin ainakin viisi kertaa miesten vessakyltin ohi ihan vain varmistaakseni, että siinä ei todellakaan ole hameväelle sisäänkäyntiä. Mä myös pyörin melkein eksymispisteeseen asti niitä käytäviä. Lopulta alennuin stalkkaaamaan muita naisia, mutta löysinpähän perille.

Menen aina hissillä parkkihallista viidenteen kerrokseen. Kerran satuin hissiin parin muun vitoskerrokseen menijän kanssa. Hissi pysähtyi toisessa kerroksessa, sisään astui nainen, joka painoi numeroa 1. "Siinähän ajelee ees taas", ajattelin, koska vahingonilo on paras ilo. Pilkka osui omaan nilkkaan ja hissi lähti kolahtaen alaspäin. Olin tietenkin osunut juuri siihen yhteen vialliseen hissiin, joka aina pysähtyessään unohtaa "muut komennot" (vähä-älyisille väännän varoiksi rautalangasta. Jos siis painoi ylöspäin mentäessä 4 ja 5 kerroksen, pysähtyi hissi vain neloseen ja sen jälkeen joutui painamaan uudelleen 5:sta tai tehdä kuten me ja seilailla minne sattuu). Taidettiin me parkkihallista tulleet seilata kolmesti ylös-alas ennenkuin joku tajusi haukkana hyökätä painamaan uudelleen 5-nappulaa hissin pysähtyessä.

Mä olen muutenkin seilaillut hissillä. Juttelin yhden mukavan kurssilaiseni kanssa, hän astui hissiin ja mä tietysti perässä. Tämä tyyppi matkusti katutasolle, minä tietysti perässä. Siellä sitten ovilla heitettiin heipat ja kaverin käännyttyä, mä palasin takaisin hissijonoon. Mun pitää maksaa parkkilippuni neloskerroksessa. Eikä tämä jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea sitä tekee ystävyyssuhteiden eteen.

Mulla oli yksi hyvä ystävä ekalla kurssijaksollani. Me oltiin takapenkin häiriköt (älä ota mua aina iha kirjaimellisesti äiti, mulla on taipumus liioitteluun). Tiedättekö sen tunteen kun kaikki naurattaa, mutta ei saisi nauraa? Pitäisi olla vaan hiljaa ja sekö vasta naurattaakin. Been there done that. Sille kaverille mä myös onnistuin selittelemään turhan kovaan ääneen tarinoita, jotka opettajan mielestä ovat olleen niinkin mielenkiintoisia että sönkötin ne koko luokalle. Ei enää naurattanut.

To be continued...

How long is forever?

Sometimes, just one second.

Huomenna alkaa joulukuu. Kuukausi, jolloin joululaulujen kuuntelu on lähes pakollista. Kuukausi, jolloin jouluvalot valaisevat katuja ja kauppojen ikkunoita. Kuukausi, jolloin kuuluu kietoutua valtaviin kaulahuiveihin ja lämpöisiin villapaitoihin. Kuukausi, jolloin saa joka aamu herätä avaamaan uuden luukun joulukalenterista. Kuukausi, jolloin mä pääsen kotiin.

Mä en oikeen enää osaa sanoa, kuluuko aika hitaasti vai nopeasti. Toisaalta musta tuntuu, että on ikuisuus siitä kun olin Suomessa. Niin paljon on tapahtunut ja tultu koettua. Enkä mä enää edes osaa kuvitella millaista oli mun arki Suomessa. Toisaalta viikot tuntuu koostuvan vain perjantaista ja maanantaista ja aika vain lentää. Välillä mietin, olenko mä sittenkään oikeastaan ehtinyt tehdä mitään. Mä vain olen ja hämmästelen ajan kulua.

Kaikki mun blogikirjoituksetkin tuntuvat koostuvan vain viikonloppujen uudelleen elämisestä. Osittain ehkä siksi, ettei mulla viikolla oikein tapahdu mitään. Kaikki arkipäivät ovat niin samanlaisia. Niin rutiinisoituneita, etten mä illalla enää muista mitä sitä onkaan tullut päivän aikana tehtyä.

Mä heittelen tähän väliin vähän kuvia viikonlopulta, kun päädyin luistelushow'hun Jennan kanssa. Istuttiin takanurkassa, pikkupoika oli päättänyt seistä koko esityksen ajan meitä edeltävällä penkkirivillä ja loppuakohden varpaat jäätyivät, mutta show oli upea. Ja mä nyt tunnetusti kitisen aina ihan turhasta, että annetaan nyt vaan näiden kuvien puhua puolestaa.

Pikkupoika pliis

Mun kamera kun ei ole mitään uusinta huutoa, ikävä kyllä, niin musta tuntuu että se on onnistunut aina tarkentamaan johonkin epäoleelliseen. No ehkä noista kuvista jotain saa irti, vaikka ei nyt laadultaan mainitsemisen arvoisia olekaan.

Mun tekisi kauheasti mieli jo alkaa pakata kotiinlähtöä varten. Mikä on hämmentävää, sillä mä aina pakkaan viime tipassa, nimimerkillä pakkauspaniikki on mulle enemmänkin kuin tuttu asia. Ehkä mä vielä vähän yritän jaksaa odottaa. Huomenna on kuitenkin maanantai ja sitten mun viikkorytmin mukaan onkin taas perjantai. Ehkä se onkin, että päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Hämmentävää.

Ihanaa kun alkaa joulukuu ja mä saan jouluhössöttää rauhassa. Se on ihan normaalia nyt. Me voidaan I:n kanssa kuunnella ja laulaa Vive le vent (kulkuset) biisiä häpeilemättä koko ajan (ei sillä etteikö me jo oltaisi niin viime viikko tehtykin). Mutta en mä kuitenkaan ihan niin joulucrazy ihminen vielä ole ja kuuntelen toistaiseksi enimmäkseen muuta kuin joulumusaa. Nytkin sunnuntai-iltafiilikseen kuuluen kuuntelen toistona Eaglesin No more walks in the woodia. Ah.

Ihanaa päästä pian kotiin, edes vähäksi aikaa.

TJ 19

Viikonlopusta viikonloppuun

Mä karkasin kotoa perjantaina heti kun sain viimeisetkin pyykit viikattua kaappiin (kyllä, mä jopa sain jotain aikaiseksi viime viikolla). Pernille nappasi mut kyytiin ja ajettiin Vitamiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä mun hostäitiin ja -lapsiin. Awkward. Mun hostäiti ei sanonut mulle mitään. Mä siinä sitten vähän muodon vuoksi hengasin tyttöjen kanssa, mutta liukenin kyllä heti tilaisuuden tullen nopeasti paikalta. Osteettiin wokainekset ja muuta välttämätöntä leffailtaa ajatellen eli jätskiä ja sipsiä.

Meillä oli suunnitelmissa olla koossa isommalla porukalla mutta tällasta tää aupairin elämä on. Joku joutuu lapsenvahdiksi, toinen ylitöiden takia liian väsynyt ja kolmas ei saa kyytiä. Mutta jäipähän meille enemmän ruokaa, heh. Kokkailtiin wokkimme ja käperryttiin saman viltin alle katsomaan leffaa, juoruamaan ja kikattamaan.

Lauantai tuntui ihan hämmentävän pitkältä. Sitä onnistui oikeesti jopa tekemään jotain. Aamulla mä järkkäsin mun kuin pommin jäljiltä olevan huoneeni, laittauduin rauhassa ja lähdin tyylikkäästi myöhässä. Onneksi mun kyytini eli Matilda oli ite vielä enemmän myöhässä niin mä sain vetää "voi kun oon oottanu niin kauan, miten sä voit olla myöhässä"-roolia. No vitsi vitsi. Haettiin Jenna matkalta ja suhailtiin Épagnyyn urheilukauppaan. Huomaan, että musta olisi välineurheilijaksi. Ihan sama mikä laji, kyllä olisi kiva omata kunnon varusteet.

Lopulta päädyttiin Annecyyn. Meidän vaki-ilmaisparkkipaikalla oli joku tivoli niin jouduttiin jättämään auto kadunvarteen. No niin kauan kun se en ole minä ratin takana taskuparkkeerausta tehdessä, kaikki käy. Tosin oli aika petollista kävellä sen tivolin läpi, nimimerkillä mä ja Jenna löydettiin itsemme aika nopeeta lippujonosta. Siinä vaiheessa kun tajuaa riippuvansa kymmenien metrien korkeudessa, ainoastaa napin painalluksella avattavissa oleva turvasysteemi pitämässä sua siinä penkissä, alkoi vähän adrenaliini virrata. Oonkohan mä jotenkin yllytyshullu vai miten mä sinne päädyin? Ihan mahtava laite kyllä, en ookkaan ennen nähnyt Annecyä pää alaspäin yli neljästäkymmenestä meristä.

Mä sitten onnistuin taas tuhlaamaan olemattomia rahojani. Mutta pakkohan sitä nyt on hommata pipo ja hanskat. Ja kaulahuivi. Ja pari paitaa. Ja juomapullo.

Käytiin kaikki kodeissamme kääntymässä ihan vaan palataksemme entistä ehompana Annecyn yöhön. Mun "ehostus" tarkotti käytännössä, että löhösin pitkin pituuttani sohvalla koko ajan ja silti olin tyylilleni uskollisena myöhässä. Ajoin järkyttävässä sumussa. Varsinkin yöllä kotiintullessa mä ajoin about kymmentä kilsaa tunnissa koska en nähnyt autonnokkaa pidemmälle. Tuijotin silmä kovana vaan tienreunaa, etten ajaisi ulos. Mä en ikinä ennen elämässäni ole kokenut tämmöstä sumua. Ja kun se on nyt täällä häirinnyt mun elämää viimeset kaksi viikkoa. Hyvä kun kävellesäkään eteensä näkee. Joku päivä mä varmaan löydänki itteni naapurin ovelta ihmettelemässä miksei mun avaimet käy lukkoon. Enivei, kun selvittiin Annecyyn, me suunnattiin keskustassa asuvan Roosan kämpille ensiksi vähän iltaa istumaan. Puhuttiin (huudettiin) vaan  koko ajan toistemme päälle, naurettiin ihan kaikelle lähinnä vaan räkätyksen ilosta ja Roosan jääkaappi on nykyään Pierre eli "Jere". Älkää kysykö.

Sunnuntaina mä sitten makasin sängyssä melkein puoleen päivään ennen kuin lopulta hilasin itteni ylös. Sitä sitten Jennan kanssa päädyttiin taas kulkemaan sunnuntai-Annecyn hiljaisia katuja. Onko tästä muodostumassa joku tapa? Istuttiin puistossa ja vahdattiin ihmisiä as always. Ja tota onkohan mulla joku ikävä meidän lemmikkejä vai muutenko vaan päädyin taputtelemaan lähes joka toista vastaantulevaa koiraa. Niin ja lepertelin Annecyn vakiposetiivarin valtavalle kissalle. Kyllä mä toisaalta mietin myös, että olisikohan kiva olla joutsen ja lillua tossa kanavassa vaan ohikulkijoiden ihailtavana, että kai mä oon vaan muutenkin outo.

Tänään ei kyllä ole mennyt ihan putkeen. Hostäiti unohti jättää lasten autoistuimet mulle, joten jouduin ravaamaan kävellen kodin ja koulun väliä koko päivän. Meidän autotalli automaattiohjattava ovi sanoutui irti, eikä suostunut sulkeutumaan. Mä päädyin lähes vetämään I-parkaa perässäni kun tuli niin kiire sen ovisäädön takia ja siltikin olin myöhässä hakemassa E:tä. Hostäiti tuli vielä vähän myöhässä kotiin, joten joudun ajamaan tukka putkella kielikurssille. Nyt mä makaan ihan kuolleena sohvalla ja kuuntelen Beatlesin Because:a repeatillä. Selvisin kuitenkin tästä päivästä.

Fatigue

Joka ilta mä viittaan kintaalla nukkumaanmenoajoille. Vielä yksi jakso, vielä yksi sivu, vielä yksi viesti. Iltaisin mä saan myös mitä parhaimpia ideoita. Mikäs sen järkevämpää kuin kaappien siivous vähän ennen  keskiyötä. Tai satojen aupairkuvien läpikäyminen pikkutunneilla. Tai nuottien aakkostaminen, pitkät skypepuhelut ja budjetointisuunnittelu.

Joka aamu mä tajuan sen olleen huono idea.

Joka aamu mä tuijotan mun herätyskelloa ajatellen "et oo tosissas". Lupaan itselleni, että tänään, vain tänään, voin jatkaa nukkumista vietyäni tytöt kouluun. Kerrasta tulee helposti tapa.

Jotenkin kummasti sitä huomaa hyvin nukutun yön jälkeen, että ei se olekkaan niin vaikeaa toistaa samaa asiaa tuhat kertaa. Älä leiki ruualla. Laita kengät paikoilleen, roskat roskikseen ja tiskit koneeseen. Älä piirrä ikkunaan. Älä pompi sohvalla. Auto ei ole lelu. Älä vedä siskoasi hiuksista.

Jotenkin kummasti väsyneenä sitä meinaa palaa pinna pelkästä ajatuksesta, että joutuu taas sanomaan.

On niin helppoa jättää kaikki huomiselle. Mulla alkaa pyykkikori olla halkeamispisteessään, mutta kyllä silti huomenna on paljon parempi päivä pestä pyykkiä kuin tänään. Ehdottomasti. Myös korttien kirjoittaminen on parempi tehdä huomenna. Lenkille menosta puhumattakaan. Ehkä se superterveellinen elämäkin olisi parasta aloittaa huomenna. Ja blogin päivittäminen.

On niin helppoa vain maata pitkin pituuttaan ja tuijotella kattoa.

Ja ettei vaan kävisi liian helpoksi, on parasta sekoittaa joka viikonloppu unirytmi taas ihan totaalisesti. Mitä myöhemmälle valvon ja myöhempään nukun, sen parempi. Eipähän ole vahingossakaan helppoa palata taas arkeen ja kuuden jälkeisiin herätyksiin.

Mä tsemppaan lasten kanssa, mä tsemppaan hostien kanssa, mutta vapaa-aikani (viikolla se vähäinen sellainen) perustuu aika pitkälti horrostamiseen.

Mä harkitsen vakavasti meneväni nyt - iltakahdeksan reikä reikä- nukkumaan.

Lift up your head princess, if not the crown falls

Mulla on ollut hyvä  yritys jo monena iltana kirjottaa jotain, mutta olen päätynyt valitsemaan hieman pidemmät yöunet. Jos saisi tämän viheliäisen taudin lopultakin nujerrettua. Kyllä mä nyt olen jo elävien kirjoihin siirtynyt, onneksi. Tämä  kaamea yskä piti mua pikkutunneille asti hereillä alkuviikolla, melkein pelkäsin yskiväni keuhkoni pihalle.

Okei oli mulla joku pointtikin, eksyin vähän sivuraiteille. Tosiaan yritys on ollut hyvä, mutta jotenkin mä olen viilettänyt paikasta toiseen, enkä sitten ehtinyt kirjoittaa. Toisin sanoen olen laiska. Mä nimittäin jotenkin kummasti olen löytänyt aikaa katsoa koko The 100 sarjan ensimmäisen tuotantokauden, välistä jääneet Posse-jaksot ja lukenut Gone Girlin puoleen väliin. Puhuinko mä jossain välissä jostain "pidemmistä yöunista"?

Perjantaina mulla oli ihan kamala päivä. E oli todellakin herännyt väärällä jalalla ja mä sain kaiken sen kiukun niskaani. Huutoa, potkuja ja päin lentäviä esineitä riitti. "Mä en tykkää susta, mä haluan, että sä lähdet pois!" se huusi ja mä sain taas laskea kymmeneen. Tosin mun suupielet sai ylöspäin I, joka sanoi mulle auton takapenkiltä E:n jäätyä koululle, että "mä tykkään susta tosi paljon, jää tänne mun kanssa.". Koulun päätyttyä me jäätiin parkkipaikalle autoon istumaan ja keskustelemaan. Autosaarnat ovat parhaimpia, mä olen huomannut. Siinä sitten sain selitellä ja pinnistää ranskantaitoni äärirajoille, että saisin uskottavan puheen aikaiseksi. Kyllä anteeksipyyntö tuli ja kotiin päästyä E halasi mua pitkään ja kuiskasi "En mä oikeasti halua, että sä lähdet". Hetki, jolloin mun sydän murtui taas pikkuisen.

Mä jäin tyttöjen kanssa leikkimään hetkeksi illalla. Opetin E:lle ukulelea ja I onnistui siinä silmän välttäessä kadottamaan osan mun meikeistä. Lopulta löysin ne seinän ja pöydän välistä. Siitä miten mä saan ne sieltä ongittua takaisin päivänvaloon ei ole vielä tietoa. Enivei, mä kuitenkin starttasin pikapikaa vapaaksi päästyäni Jennaa treffaamaan. Päädyttiin taas Carrefouriin hengailemaan ja saatettiin erehtyä ostamaan suklaajoulupukki. Todistusaineisto on kuitenkin kaikki hävitetty (lue syöty).

Lauantaina mä heräsin ihanan hiljaiseen kämppään. Ehin loistavasti käydä suihkussa ja torkahtaa vielä vähän, ennen kuin lapset pullahtivat kotiin ja suoraan mun huoneeseen. Pelattiin lautapelejä tai no mä ja E pelattiin. I sai hepulin, tuhosi meidän pelin ja lähti huutaen mun huoneesta. Normi päivä.

Mä lähdin lounaalle Matildan luo tohon naapuriin. Tosin ajoin sen pari kilsaa autolla, kun vettä satoi kuin viimeistä päivää. No melkein ainakin. Leivottiin pizzaa (taas valmistaikinasta, mikä näiden ranskalaisten ongelma on, eikö ne tykkää leipoa hä?) ja juoruttiin ja lopulta suunnattiin Pernillen luo. Meidän oli tarkoitus kattoa joku leffa tms, mutta päädyttiin vaan hörppimään teetä ja jatkamaan juoruamislinjalla. Parasta yhdessäoloa siis. Mä olen niin onnellinen, että olen löytänyt paljon hyviä kavereita täältä.

Kuudeksi mun oli suoriuduttava kotiin ja iltalastenvahtirumba alkakoon. Mulla oli siis omat kaksi JA naapurit kaksi kakaraa vahdittavana. No ainakin tiedän, että neljää lähes samanikäistä lasta mä en itse tule ikinä haluamaan. Nukkumaan mentäessä aina jollain oli jano ja toisen oli pakko päästä vielä pissalle ja yksi haluaa vielä halin ja yhdeltä on doudou (unilelu) kateissa ja sitten taas toisella on jano. Ette voi sitten hoitaa kaikkea kerralla ja sitten hyst ja silmät kiinni? Sitä tunnetta kun viimeisetkin "Lotta hei..." pyynnöt olivat loppuneet ja ihana hiljaisuus lankesi kämppään.

Tänään mä taas aamun hengailin lasten kanssa. E halusi välttämättä lukita mun ukulelekotelon, sillä se oli varma, että I hiippailisi päivän mittaan muuten tekemään mun uku-paralle tuhojaan. I teki taas perinteisen "saavu Lotan huoneeseen, tuhoa jotain ja poistu huutaen kun Lotta sanoo ei" temppunsa. Vähän vaihdoin kuulumisia hostäidinkin kanssa ja vapaaehtoisesti tiskasin kaikki aamutiskit. Täällä olen kyllä tiskannut enemmän kuin tarpeeksi, alkaa tulla pian mitta täyteen.

Lähdin lopulta kohti Annecyä, poimin Jennan matkalta ja päädyttiin pällistelemään koullutta sunnuntai-Annecyä. Mä olin jo toista viikkoa haaveillut Froyosta ja nyt se oven aukiololappunen muka väittää, että paikka aukeaa vasta ensi kesäkuussa. Anteeksi mitä? Melkein kaikki terassitkin oli roudattu pois ja ne vähät paikat, joita vanhassa kaupungissa ennen sunnuntaisin oli ollut auki, olivat nyt sulkeneet luukkunsa. Ihmisiäkään siellä ei ollut muutamaa vakideekua lukuunottamatta paljon ollenkaan. No ainakin löytyi parkkipaikka helposti. Ja saatin tunnelmoida ihanaa syksyä.

Kotiinpäästyä mä raahauduin suoraa huoneeseeni ja täällä mä taas istun sateenropinaa kuunnellen. Okei joo, mä menin sanomaan pitäväni siitä äänestä, mutta rajansa kaikella. Täällä on satanut ihan koko ajan, että voisi vähän rajottaa. Ei me olla missää Englannissa.