La fête d'Halloween

Happy Halloween witches! Mulla on ihan mahtava päivä takana, valehtelematta yksi parhaimpia päiviäni täällä.

Aamu nyt ei ollut paljoa sen helpompi kuin viime aikoina muutenkaan. Aamut nyt ole koskaan mitään herkkua. Mä olen täällä ihan kyllästymiseen asti painottanut miten mun sisäinen kelloni herättäisi mut aina vasta kun aurinko on varmasti jo kohonnut taivaalle ja kellon viisarit osuvat kaksilukuisiin numeroihin (en voinut sitten yhtään vaikeemmin muotoilla). Ei sillä, etteikö musta olisi kiva olla aamuvirkku. Voisi tehdä ennen puoltapäivää jotain muutakin kuin nukkua tai haaveilla nukkuvansa.

Kun oltiin lasten kanssa kaikki aamutoimet tehty, mä annoin niiden katsoa lastenohjelmia Tiesin, että zouzou:lla (aamulastenohjelmakanava) olisi kaikissa piirretyissä Halloween teemana. E on ollut ihan super innoissaan tästä Halloweenista, osittain mun innostamana. Mitä menin lupailemaan kaikkea spesiaalia. En ole koskaan oikestaan itse Halloweenia juhlinut, niin innostuin itsekin ajatuksesta. Eilen E:n ensimmäinen lause herättyä oli, että "huomenna on Halloween" ja tänään hyvä kun sain huoneeni oven auki kun jo alhaalta kuului "Bonne fête d'Halloween!" (suom. Hyvää Halloweenia/Halloween-juhlaa). Mä nuokuin siinä kun lapset tuijottivat telkkua ja yritin kerätä voimia, että jaksaisin alkaa touhuta. Kyllä mä lopulta kiskoin itseni sohvan pohjalta ylös, pistettiin tv kiinni ja mä aloin etsiä DIY Halloween juttuja.

Sitä oli kohta talo kun pyörremyrskyn jäljiltä, kun oli kynät ja maalit ja vesivärit ja kaikenmaailman piirrustusvälineet levitelty ympäri olkkaria. Paperinsilppua oli joka paikassa ja maalia sain lopulta pyyhkiä jopa ikkunoista. Mutta hauskaa oli. Tehtiin kummitusjonokoriste (mikä lie), roikkuvia lepakoita, hämä-hämä-häkki ja maalattiin lasiset tuikkukupit. Popitettiin myös ranskalaisia Halloween lastenlauluja. Löysin ehkä alle kymmenen eri kappaletta ja niitä on nyt tänään kuunneltu enemmän kuin tarpeeksi. Lähteeköhän nämä korvakärpäset enää ikinä pois?

Käytiin vähän aamupäivällä kävelylläkin ja ostamassa Boulangeriesta leipää, ettei ihan koko aamupäivää sisällä kökitty. Täällä on ilmat taas lämmennyt ja mun uusi talvitakki ei ole paljoa päivän valoa viime päivinä enää nähnyt. Ehkä ihan hyvä niin, toistaiseksi.

I:n päikkärien aikana mä ja E pidettiin huoli, ettei keittiökään olisi enää eilisen siivoojan jäljiltä puhdas. Tehtiin cupcakejä ja mun reipas pikku apuri kaatoi muun muassa nomparellipurkin maahan. Tietysti mä olin juurri päässyt sanomaan, että älä leiki sen purkin kanssa kun kuuluu kolahdus ja pahaa enteilevä "oho". Tiedättekö miten vaikeita ne nomparellit on siivota? Ne viheliäät pikkupallot takertuu sukkiin ja vierivät joka hemmetin koloon ja väliin. No mutta muuten onnistui leipominen erittäin hyvin ja I heräsi sopivasti syömään. Sillä oli naama suklaassa hiuksia myöten ja hymy korvissa.

Mä passitin taas tytöt pihalle vähän rauhottumaan, alkoi se sokeri nousta päähän tai muuten vaan volyymit nousi kaakkoon. Sain mukavasti siivottua kaikki sotkut keittiöstä ja tiskattua valtavan tiskivuoren. Ehkä about kymmenen kertaa kävin myös ulkona antamassa keinussa vauhtia tai selvittämässä yhen niistä miljoonista riidoista, joita tytöt päivän mittaa onnistuvat luomaan. Aika pitkälti sitä on erotuomarina päivisin. Onneksi mä olen nykyään kuitenkin enimmäkseen kaikkien riitojen ulkopuolella ja päiväni nyrkkeilysäkkinä ovat toivottavasti historiaa.

Me onnistuttiin viimeistelemään ja levittelemään koristeet ympäri alakertaa ennen kuin hostäiti tuli kotiin. Tytöt ehtivät myös vaihtaa asut päälle. E oli prinsessa ja I leppäkerttu. Hostäiti oli eilen myös ostanut kurpitsanaamarit, joten nekin laitettiin päähän. Lähdettiin lopulta vielä kiertelemään naapuristoa karkkien kuvat silmissä. Mä en edes tiennyt, että täälläkin harrastetaan "trick or treat" kiertelyä . Olin ajatellut, että voitaisiin yhden mun aupairkaverin luona käydä, mutta hostäiti sanoi, että voidaan pimputella naapurienkin ovikelloja. Ihan kuin olisi taas virpomaan päässyt. Ihan yllättävän paljon tytöt saivat karkkia pikku koreihinsa, vaikka monen talon kohdalla jouduttiin nielemään se karu totuus, että ei löydetty porttien ovikelloa (täällä kaikki pihat siis aidattuja).

Ilta jatkui sitten saalista ihaillessa, korttia pelaten, pyykkejä lajitellen ja Halloween musaa kuunnellen. Hostvanhemmatkin olivat ihan hyvällä tuulella. Luulen myös, että toi äiti ainakin arvostaa sitä, että jään nykyään vapaallakin "töihin" eli lasten kanssa touhuamaan tai muuten auttelemaan.

Tänään oli ensimmäinen aupairpäivä koskaan, kun mä oikeasti toivoin, että työpäivä ei vielä loppuisi. Oli niin hauskaa askarrella, leikkiä, nauraa ja jutella tyttöjen kanssa. Ja valitsin jopa perheillan kotona kaverien tapaamisen sijaan. Nyt alkaa kyllä harmiksi tunnit loppua päivistä. Missä välissä mä ehdin tehdä kaiken? Viettää laatuaikaa perheen kanssa, nähdä kavereita, tavata uusia ihmisiä, matkustella, tutustua uusiin paikkoihin ja silti löytää omaa aikaa ihan vain lagaamiseen. Ei kai toisaalta ole ihme, että mä varastan aikaa mun yöunista.

Huomenna on onneksi lauantai ja mä olen pitänyt visusti huolen, etten ole lupautunut lähtemään mihinkään ennen iltapäivää. Kai sitä voisi yrittää itsensä herättää kuitenkin suhteellisen ajoissa, että saisi rennosti valmistautua ja ehtisi vähän nähdä hosteja ja lapsia, ennen kuin suuntaan taas johonkin (köh Annecyyn) viikonlopun viettoon.

Että joyeux Halloween vaan kaikille! "Eat, drink and be scary"

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Arki taas rullaa jotenkin omalla painollaan. Alan tottua ja jopa tykätä näistä lomapäivistä. Vaikka olenkin aamusta iltaan tauotta töissä, maanantai ja keskiviikko iltaisin ajan Geneveen kielikurssille, tiistaina olen aina illat lapsenvahtina ja muina iltoina yritän hengailla perheen kanssa eli siis omaa aikaa on aika minimaalisesti. Vielä kun viikonloppuisin yritän viettää mahdollisimman paljon laatuaikaa kavereiden kanssa alan mä huomata, että se ottaa veronsa. Alkaa meinaan pikkusen olla vaikeeta päästä aamuisin ylös. Ja sitten tämän "mä en tule koskaan kipeäksi"-ihmisen sai flunssa kiinni...

Pointti siis vähän katosi ja se oli, että on tässä loma-aikataulussa oma hohtonsa. Nimittäin juuri se, ettei ole niitä aikatauluja. Ei tarvitse kello kaulassa koko ajan kulkea ja suhailla koulun ja kodin väliä kyllästymiseen asti. On aikaa leikkiä, askarrella, lukea kirjoja, pelata lautapelejä, löhöillä, lähteä spontaanisti puistoon ja sitä rataa. Ainoastaan täytyy ruoka syödä joskus siinä puolenpäivän maissa ja neljän pitaan välipala. Onneksi mun tytöt eivät tunne kelloa, joten senkään puoleen ei ole pelkoa. Nimimerkillä yksi päivä sain tytöt juuri puettua ulkovaatteisiin kun huomasin kellon olevan neljä (täällä on järkyttävän tarkkaa, että goûter on just neljältä eikä melkeen). Noh ei se nyt niin tarkkaa ole kun musta on kyse heh.

Me ollaan aika paljon kanssa askarreltu kaikkea ja eilen tytöt katsoivat ihmeissään kun kudoin sukkaa. E kysyi ihan haltioissaan, että saisiko se pidellä mun lankakerää. Tänään ne leikkivät lankakerien kanssa juuri kun olin pitkän aheruuksen jälkeen saanut selvitettyä niiden kaapista löytyniden kerien tuhannet solmut. Mä en tajua miten sitä voi onnistua alle minuutissa purkamaan kerällisen lankaa ja saamaan sen tuhannen solmuun. En ruvennut uudestaan setvimään, takaisin kaappiin vaan. Me ollaan nyt lomalla myös tehty muovailuvahakakkukestit ja juhlittu bébén synttäreitä. Ja I:n synttäreitä ja mun synttäreitä ja oikeastaan ihan kenen vaan synttäreitä. Onnittelulaulua lauletaan täällä harva se minuutti.

Tänään lähdettiin iltapäivällä Cruseillesissa eli semmosen vartin ajomatkan päässä olevaan puistoon. Kun astuttiin autosta ulos mun oli pakko vetää syvään henkeä. Tuoksui ihanasti syksylle. Oli muutenkin upea ilma ja siellä oli paljon ruskan värjäämiä lehtiä maassa, jotka vain lisäsivät syksyn tunnelmaa. Ja silloin mä ekaa kertaa sitten tänne tulon mietin tosissani, että mitä jos mä kuitenkin vain jäisin tänne koko ensi kevääksi. Jotenkin mulla oli niin kivaa tyttöjen kanssa ja hostisän kanssa oltiin päivällä viestitelty mistä lie postikuljetuksista ja vitsailtu ihan niin kuin me oltaisiinkin jonkin tason ystäviä. Mä tarvoin ihanien lehtien seassa tyttöjen kanssa käsikädessä, ne olivat molemmat hyvällä tuulella ja niin olin mäkin.

Me kolme muskettisoturia.

Mä luulen, että mun viimeaikoina onnellisemmaksi muuttunut mieliala johtuu eniten siitä, että kaikkeen tottuu. Mä olen tottunut mun elämään täällä. Olen tottunut näihin lapsiin ja niiden oikkuihin, mun alati heittelehtiviin mielialoihin, tähän työhön ja ennen kaikkea olen tottunut ilmaisemaan itseäni ranskaksi. Mä muistan kun käytiin siinä samassa puistossa silloin mun ekoilla viikoilla täällä. Enhän mä puhunut mitään  ja sitä vähemmän ymmärsin mitä ihmettä muut mulle selittivät. Nyt mä höpötin ja juttelin vieraiden ja tyttöjen kanssa, eikä mulla ainakaan näiden lasten kanssa menee enää oikein mikään juttu täysin yli ymmärryksen. Voin siis nykyään olla oma-puhelias-itseni.

Me leikittiin yhdessä, käytiin vähän kävelyllä ja ruokittiin bambeja. Jep mä kutsun niitä nyt bambeiksi koska en kuollaksenikaan muista niiden oikeaa nimeä nyt suomeksi. Tätä tää nykyään on. Jennallekin sanoin viikonloppuna, että kato kun tolla tyypillä on kiva veste (takki ranskaksi). Enkä mä edes heti tajunnut, että mun lauseessa olisi ollut mitään häikkää.

Kun päästiin kotiin mä vein tytöt suoraan pesulle ja laitettiin yökkärit jo päälle. Pelailtiin lautapelejä ja kuunneltiin lastenlauluja, ihan lungi ilta siis. Hostäiti tuli tänään aikaisemmin kuin yleensä tiistaisin (kirjoitin eka torstaisin, että niinkin perillä mä taas olen viikonpäivistä), joten mun ei tarvinnut laittaa iltaruokaa. Jäin kuitenkin alas hengailemaan lasten ja hostäidin kanssa. Tänään on siis ollut pitkä päivä ja tämä tautikin vähän painaa päälle, joten kai mä lösähdän nyt sänkyyn lukemaan tai kattomaan jotain sarjaa. Oishan sitä voinut jotain järkevää yrittää tehdä, mutta aina ei vain jaksa.

Gone Girl

Mä pääsin kuin pääsinkin viikonloppuna vihdoin sinne leffaan. Eihän tässä oltu kuin kolmisen viikkoa yritetty. Löysin joku kuukausi sitten (tai mulle kerrottiin, mutta otan nyt kunnian itselleni ja sanon löytäneeni sen ihan omin nokkineni) Annecystä siis englanninkielisen leffateatterin Les 4 Nemours, joka on halpa - ainakin verrattua Geneven kiskurihintoihin- ja kaikki leffat siis originaali kielellä. Result! Ei mulla ranskaa mitään vastaan ole, mutta dubatut elokuvat ovat jotenkin häiritseviä.

Mut paremmin tuntevat ihmiset tietävät, että ravaan leffassa harva se päivä ja muutenkin katselen elokuvia vapaa-ajallani ihan kiitettävästi. Täällä oon harmikseni huomannut sen harrastuksen vähän jääneen. Olen mä varmaan kuitenkin vieläkin jonkin sortin leffafriikki. Mun hostäitikin on sanonut noille lapsille, että jos joku joskus löytävää elokuvan, jota Lotta ei ole nähnyt niin aplodit sille. Näillä on kyllä aika pieni leffavalikoima täällä kotona eli olen mä ne kaikki Frozenista Star Warseihin nähnyt. Hups.

Nyt siis kävin katsomassa osittain mun veljeni suosittelemana Gone Girlin. Semmonen reilun parin tunnin trilleri David Fincheriltä, pääosissa Ben Affleck ja Rosamund Pike. Tähän väliin sanottava, että mä olen jo vuosia syystä tai toisesta boikotoinut elokuvia, joissa näyttelee Ben Affleck. En oikein tiedä mistä olen saanut päähäni, etten pidä siitä. Kai se on ollut joskus jossain melko ö-luokan komidiassa ja päättelin, fiksu kun olen, että sen muutkin leffat ovat huonoja. Pakko vähän syödä sanojaan, koska ihan jeeshän se tässä oli, Pikesta puhumattakaan. Pike teki kyllä mahtavan roolityön hillityn, viattoman, rakastuneen, laskelmoivan, raivoisan ja jopa sekopäisen hahmonsa kautta. Oscar-ehdokkuutta odotellessa.

Gone Girl on siis trilleri mustalla huumorilla. Koska olen laiska, lainaan perus juoni-idean Finnkinon sivuilta: "Nick Dunne (Ben Affleck) ilmoittaa viidentenä hääpäivänään kauniin vaimonsa Amyn (Rosamund Pike) kadonneen. Poliisin ja jatkuvasti kasvavan mediahuomion puristuksissa Nickin rakentama kuva auvoisesta avioliitosta alkaa rakoilla. Pian hänen lukuisat valheensa ja outo käytöksensä saavat kaikki kysymään saman synkän kysymyksen: tappoiko Nick Dunne vaimonsa?"

Elokuvassa tuodaan jännästi esille yhteiskuntakritiikki ja sen paine, eräänlaisten kulissien ylläpitäminen ja ihmisen todellisen luonteen tunteminen. Voiko ketään koskaan täysin tuntea, voiko kehenkään täysin luottaa?

"What are you thinking? What are you feeling? 

    What have we done  to each other? 

   What will we do?"

Mä pidin elokuvasta sen omalla kieroutuneella tavallaan. Pitkähän se oli, ehkä liiankin, muttei kuitenkaan pitkästyttävä. Mä myös rakastan elokuvia, joiden juoni kasvaa ja muuttuu arvaamattomaksi ja joissa tavallaan uskotellaan katsojalle jotain ja lopuksi paljastetaan, että hähää ei se niin ollutkaan. Ei tämä elokuva kyllä Fincherin parhaita ollut, vaikka sitäkin olen kuullut sanottavan. Kuitenkin ohjaus, kuvaus, musiikki ja leikkaus olivat hyvin toteutettu.

Vähän elokuvan loppu mua hämmensi ja jotenkin mun mielestä se ei ollut ihan aukoton. Tekisi kovasti mieli lukea se kirja, johon elokuva perustuu. Jos asia siinä vähän selkenisi. Ehkä mä etsin sen täältä vielä käsiini, vaikka ranskaksi voi kuitenkin olla vähän turhan kunnianhimoista sitä yrittää lukea... vielä. Sen verran se loppu mua tosiaan jäi häiritsemään, että pakko oli puolilta öin soittaa velikullalle ja vähän pohtia asiaa. Olen kyllä vähän outo. Sitä mennään leffan jälkeen kaverin kanssa yksille iltaa istumaan ja mä vaan ravaan ulkona soittelemassa Suomeen, kun en pääse yli elokuvan lopusta.

Kai sitä voisi yrittää taas päästä aina-on-joku-hyvä-syy-mennä-leffaan-eli-mene- meininkiin, joka mulla aika pitkälti Suomessa oli. Voisi ensi viikonloppuna mennä vaikka katsomaan Woody Allenin uusimman leffan. Ainoa vain, että siellä leffasalissa oli ihan järkyttävän kuuma ja se vain lämpeni lämpenemistään loppuan kohden. Kyllä lähti talvitakki ja neule melko nopeesti pois päältä ja siinä sitten sai hien valuessa tuijottaa leffaa. Numeropaikkojakaan ei ollut, eli jos kukaan sinne koskaan eksyy niin ihan vaan vinkkinä: menkää ajoissa, että saatte paikan muualta kuin eturivistä.

Että tällaista tällä kertaa. Tykkäsittekö tästä vähän erilaisesta postauksesta? Let me know.

Laitan tähän loppuun vielä leffan trailerin, jos joku kiinnostui tai muuten vaan on utelias tietämään, että mistä mä taas oikein höpötän. À la prochaine!

Heja heja!

Kun laittoi lihapullan ja perunamuusia suuhun, sulki silmät ja oikein pinnisti niin kyllä sitä melkein olisi voinut luulla olevansa kotisuomessa.
Vähän epämääräinen lause heti näin alkuun ja jos jollekin nyt jäi epäselväksi mitä mä sillä oikein tarkoitin (ihmettelen kovasti jos jäi) niin mä siis kävin Ikeassa lihapullilla.

 Mulla ei oikein ole mennyt suunnitelmien mukaan viime päivät kun aina jotain säätöä työajoista sun muusta. Tiistaina mun piti päästä kuuden- seitsemän maissa ja olisin halunnut lähteä kasilta alkavaan leffaan, mutta ei vain hosteja kuulunut kotiin. Viittä vaille seitsemältä mä siirryin pysyvästi ikkunan eteen tuijottamaan, koska portti aukeaa ja mä pääsen lähtemään. Sitä ennen olin minuutin välein käynyt kurkkimassa, joko sitä olisi hostäidin auto ajanut pihaan. En lopulta ehtinyt leffaan, vaikka hostäiti ei ollut montaa minuuttia myöhässä. Kirotut ruuhkat.

 Eilen lapset meni isovanhemmille päiväksi ja isoisän oli tarkoitus hakea tytöt kymmeneltä. Eipä taaskaan ketään kuulunut ja mä siirryin jälleen vartiopaikalle ikkunan eteen. Pakko oli kellon lähentyessä yhtätoista soittaa hostisälle, että mikäs nyt on. Hostisä soitti sitten isovanhemmille ja eikös ne siellä odottanut, että mä toisin lapset sinne. Väärinkäsitys, se tästä nyt taas puuttui. Mä olin jo ehtinyt sopia treffaavani Jennan ja lähteväni meiltä Geneveen Ikeaan, mutta ainahan pieni säätö ja mutkat matkassa piristää, vai miten se meni.

Lopulta päästiin perille, saatiin auto Ikean parkkiin (vaikka se täysin tekstitön valkoinen parkkihallin lappu hämäsikin mua) ja lihapullataivas odotti. Korvapuusti jälkkärinä kruunasi kaiken. Jännää vaan miten heja Sverige henkinen se Ikea oli. Ei meillä suomessa vaan joka kakkuun ja ranskalaiseen tungeta pieniä ruotsinlippuja ja kaikkea kirjoiteta ensiksi ruotsiksi. Vai? Aavistuksen järkytyin myös siitä, kun Ikeassa oli joulukuusia ja joulukamaa. Joko se joulu on taas ovella? Pitäiskö mun kaivaa joulumusiikki esiin?

Loppupäivä pyörittiin Balexert-nimisessä ostarissa. Iski kyllä niiden lihapullien jälkeen semmonen väsymys, että hyvä ettei pystyyn nukahdettu. Lyhyillä yöunillahan ei ollut asian kanssa tietenkään mitään tekemistä. Eli meni taas aika pitkälti siihen istuskeluun ja ohikulkevien ihmisten vahtaamiseen. Sekin kyllä hämmensi, että kaikki hinnat olivat frangeissa. Automaattisesti ajatteli "jo on laukulla hintaa" ja vasta jälkikäteen tajusi, että "oho, ei ne ollukkaan euroissa".

Ostin lopulta sitten talvitakin. Puolipakkohan se oli ostaa, kun lämpötilat ihan kirjaimellisesti romahtivat keskiviikkona (oilisin mä sen varmaan ostanut vaikka mittari olisi vielä ollut helteen puolella, heh). Oli ihan jäätävän kylmä, vaikka vielä maantaina sai shortseissa kulkea. Kyllä mun uudessa eskimotakissa saa nyt luvan tarjeta tämän talven.

Enää huominen ja taas viikonloppu. Mihin nämä viikot häviää? Huomenna illalla uusi yritys leffaan menosta. Jos sitä tällä kertaa pääsisi vaikka ajoissa töistä ja ehtisi körötellä ruuhkissa.

Suomen niemellä, suomen kielellä

Oliko ehkä paras viikonloppu? Mä pääsin saunaan (!!) ja sain olla möllöttää ihan rauhassa, parhaassa seurassa. Oli ihan uudella puhdilla tiistaina taas töissä, kun oli saanut vähän ladata akkuja. Ne "akut" tosin aika pitkälti tyhjeni sitten eilen lähes 13 tuntisen tauottoman rupeaman aikana, mutta ei siitä sen enempää.

Lauantaina starttasin ennen puolta päivää Annecyyn ja nappasin Jennan mukaan matkalta. Tosin ei ihan keskustaan menty, vaan jäätiin läheiseen Carrefouriin pyörimään. Syötiin hyvin, juoruiltiin ja suunnattiin ostamaan ruokaa illaksi. Haluttiin myös tehdä kasvonaamiot ja niitä etsittiinkin kissojen ja koirien kanssa ympäri valtavaa kauppaa. Lopulta ne löydettiin, mutta pakko kai myöntää, että ei me edes jaksettu tehdä niitä viikonlopun aikana. Tai unohdettiin niiden olemassaolo, kuinka vaan.

Meidän piti kai vain ostaa nachoja, compoteja (en tiiä mitä ne on suomeksi), ananasta ja vähän karkkia, mutta lopulta meillä oli kaikkea ruuista ja lakanoista tohveleihin. Mä löysin myös Stromaen levyn halvalla eli enää ei tarvitse lainailla automatkoille hostäidin levyä.

Tohvelisankarit

Kun lopulta kaikkien ostosten kanssa päästiin Jennalle, pistettiin sauna lämpiämään. Vähän siinä välissä siivoiltiin kämppää (Jennankin hostit lähti reissuun), että olisi kiva viettää siellä iltaa. Ja sauna. Ai että teki hyvää vähän heitellä löylyä ja nauttia kuumuudesta. Ja juoruilla. Eikös sauna olekin paikka avautua ja juoruta sydämensä kyllyydestä?

Sitä sitte saunan raikkaina (eli punaisina) ja yökkärit päällä päädyttiin lähtemään hakemaan pitsaa. Ihan normia, eikö? Kyllä sitä valkoiset yökkäriflanellihousut jalassa, hiukset märkinä ja verkkatakki päällä vähän nauratti seisoa iltakymmeneltä pitsajonossa. Varsinkin kun se meitä edellä oleva asiakas oli ihan eri maailmasta mustissa buutseissaan, minihameessa ja naama viimesen päälle laitettuna. No hei, kukin tyylillään.

Leviteltiin meidän kattava ruokavalikoima olkkarin pöydälle, pistettiin ihan kynttilöitäkin tunnelmanluojaksi ja niin pärähti Kun taivas repeää -maratoni käyntiin. Sitä oli pitsojen jälkeen kyllä jo niin ähkyssä, että aika pitkälti jäi kaikki muu ruoka syömättä. Ja niin oli laiskakin yöllä, että siihen jätettiin kaikki levälleen, muutamaa jääkaappikamaa lukuunottamatta ja painuttuun pehkuihin. Eli siis siirryttiin vaan sohvalta sänkyihin löhöämään ja juoruamaan.

Aika pitkälti maanantaipäivälle asti istua möllötettiin siinä sohvalla (nolife). Onnistuttiin katsomaan vielä Taivas sinivalkoinen, The Impossible ja Ainoat Oikeat. Ihan kiitettävä suoritus yhdelle viikonlopulle, pakko myöntää. Kerran taidettiin sunnuntaina lähteä Jennan kotipihaa pidemälle. Haettiin kaupasta lisää ruokaa...

Kyllä saunominen, isänmaallisuutta uhkuvat (no Impossible oli nyt vähän musta lammas meidän valikoimassa) ohjelmat, suomalainen seura ja sunnuntaiaamuna saatu pala Jennan jemmafazerinsinistä sai mut innolla odottamaan joulua. Mä menen silloin nimittäin kahdeksi viikoksi kotiin. Jee! Tänne tullessa mä olin ollut täysin varma, että haluan viettää jouluni täällä. Halusin kokea ranskalaisen juolun ja sitä rataa, mutta njäh. Niin sitä vaan huomasi vertailevansa lentojen hintoja. Mä vaan yksinkertaisesti olen niin vahvasti työntekijä tälle perheelle, että en mä osaisi kuvitellakaan olevani joulua täällä.

Kaksi kuukautta enää ja Suomi be prepared!

Elämä on laiffii

Jaahas, mitäs sitä nyt olisi taas tapahtunut. Ei mitään erikoista pakko myöntää. Maanantaista mulla ei ole mitään muistikuvia muuta kuin että silloin olin illalla kielikurssilla. Erehdyin kertomaan jotain tarinaa missä luulin nähneeni karhun metsässä ja se opettaja kuuli sen ja jouduin kertomaan saman tarinan koko luokalle. Ei nyt ollut kyllä ihan niin mielenkiintonen tarina.

Tiistaina I nukkui tavallista lyhyemmät päikkärit joten käveltiin koululle hakemaan E. Meillä oli jopa aikaa poiketa puistoon. Innostuttiin kuvailemaan ja juoksentelemaan. Onneksi siellä ei ollut ketään, heh. Se oli niitä pieniä hetkiä jolloin on niin kivaa, että mulle tulee haikea olo. Tiedän kuitenkin, että jossain vaiheessa mun on lähdettävä pois ja en tiedä miten tämä perhe pitää yhteyttä. Ainakaan entisiin aupaireihinsa he eivät ole pitäneet mitään kontaktia. Tai ei ainakaan mua edeltäneeseen ja koskaan en ole edeltäjistäni kuullut sanaakaan.

I pääsi myös kameran toiselle puolelle. Niistä varmaan kymmenestä kuvasta tää oli paras. Muissa näkyi lähinnä muun jalat tai pelkkiä lähikuvia peukalosta. Kyllä se harjoitus vaan tekee mestarin ja onhan tääkin jo aika taiteellinen otos.

Eilen mulla oli niin helppo päivä vaikka molemmat lapset olivat aamusta iltaan kotona. Joku random lomapäivä, jäi vähän epäselväksi. Aamulla laitoin lastenohjelmat lapsille sillä välillä kun lajittelin pyykit ja pistin koneen pyörimään. Kun ruvettiin pukeutumaan tapahtui seuraavasti:
- I ei suostunut, joten se puri mua käteen
- I joutui jäähylle
- I pyytää multa anteeksi ja sanoo, että haluaa halin
- E valitti, että vaatteet oli väärän laiset (hänellä voi tulla kuulemma niin kylmä että hän saa kuolemantaudin "Sitäkö sä haluat, häh?". Emmä tiennyt, että farkut, t-paita ja huppari 17 asteessa on tappavaa..)
- E ei pitänyt nutturasta jota sille varmaan varttitunnin väkersin ja se purki sen
- E sai itkuhepulin
- E joutui jäähylle

Hämmentävää  miten kolmevuotiaan pureminen voi oikeesti sattua niin paljon. I oli kyllä ihan kuin koira häntä koipien välissä kun pidin sille siitä puhuttelun. E taas alkoi draamaqueen-tyyliinsä jopa itkemään, kun sanoin että minähän en ala sen hiuksia uudestaan laittaa tai hakemaan sille uusia vaatteita. Hakekoot itse. No kyllä mä sille sitten lopulta tein ponnarin kun kävi vähän sääliksi, myönnetään. E sitten katosi epätavallisesti huoneeseensa pariksi tunniksi leikkimään. Pari kertaa kävin tsekkaa onko se karannu ikkunasta tai jotain, mutta siellä se puheli itekseen.

Mulla oli oikein kivaa I:n kanssa vähän viettää lungia aamua. I:llä oli halipula joten me vaan halailtiin koko ajan. Se makas mun mahan päällä ja luettiin MeNaisia, jonka äiti jätti tänne viime viikolla ja tehtiin myös palapelejä, leikittiin nukeilla ja luettiin about sata satua. Lopulta E tuli alas ja pyysi anteeksi kun oli ollut aika känkkäränkkä aamulla. Osittain siksi, että I sanoi sille kädet lanteilla "nyt pyydät anteeksi Lotalta". Aika söpöö.

Tänään mä olen taas ollut aamusta iltaan duunissa. Mä joka päivä töitä teen, joka ainoa aamu seitsemäksi meen...

Vein nyt iltapäivällä E:n ja sen kaverin uimahalliin uimatunnille ja ekaa kertaa jouduin viemään ne sisälle asti ja vahtia I:tä sen 45 minuuttia. Luojan kiitos en joudu tän enempää hoitamaan sitä E:n kaveria. Se vaan matelee paikasta toiseen ja puhuu semmosella vauvasössöäänellä tahallaan. Parkkiksella se sai jonku energiahepulin ja juoksi vaan ympyrää. Kolme vilkasta lasta alko olla vähän liikaa. Mä olin myös ihan kujalla mihin ne lapset piti viedä ja kauan se tunti kestää. Onneksi ihmiset on avuliaita niin tällanen puupääkin selviää.

I meni vähän ajelemaan siinä odotellessa.

Kun tulin kotiin jäin mä auttelemaan mun hostäitiä kun se oli kaatunu ja satuttanu jalkansa. Annoin lapsille kylvyn ja leikin niiden kaa, katoin ja korjasin pöytää ja semmosta. Jäi jotenkin tosi hyvä fiilis tästä illasta. Sen meidän "big talkin" jälkeen (kuten taisin jo sanoakin) musta tuntuu, että mun hostäiti on yrittäny vähän enemmän. Ja niin mäkin. Oon kyllä tosin aina iltaisin ruuan jälkeen niin kuollut, että hyvä kun jaksan yökkärit laittaa päälle kun jo rojahdan sänkyyn.

Lasten kanssa alkaa myös sujua koko ajan vaan paremmin. Osittain ne kai hyväksyny, että mä nyt olen tällanen nipo joka ei anna periksi, heh ja osittain koska mun ranskakin paranee eli pystyn muutakin sanoa kuin aaaa oui. Tänään I sanoi mua ekaa kertaa vahingossa äidiksi. Se oli E:n ja sen kaverin mielestä niin hauskaa, että loppu päivän ne kutsui mua maman-Lotta. Että semmosta.

Ei omena kauas puusta putoa

Surpriseee! Mulla oli viime viikolla vieras sieltä pohjoisesta. Kyllä! Mun ihana äitini tuli vähän visiitille ja mäkin pääsin Annecyyn oikein hotelliin asustelemaan. Ei mulla siis kauhean rankka viikko nytkään ole takana.

Keskiviikko iltana ajelin heti työpäivän jälkeen Annecyyn hakemaan mun äitiäni. Mä jouduin etsimää parkkipaikkaa yli puolituntia, joten tavoilleni uskollisena olin taas vaihteeksi myöhässä. Sieltä se mun maman kuitenkin löytyi ja päästiin lähtemään tänne meille. Äiti tosiaan oli yhden yön täällä mun aupairperheessä ja torstaina sekin sai kokeilla aupair-elämää.

Torstai oli kyllä helppo päivä. Lapset olivat kuin enkeleitä, E varsinkin kun oli odottanut mun äidin tuloa kuin kuuta nousevaa. Ne leikkivät äiteen kanssa kun tein ruokaa (ihanan rauhassa sai kokkailla, kun ei yksikään ipana ollut kimpussa) ja oikein juoksivat koulusta päästyä meitä halaamaan. Tai no ainakin mun äitiä. Mä sanoinkin tytöille, että tehän voisitte aina olla tällasia.

Torstai-iltapäivällä mä  jätin äidin tähän meidän kyläpahasen keskustaan ja lähdin viemään lapsia uimatunnille. Aina torstaisin kuskaan tosiaan E:n ja sen luokkalaisen pojan uimaan. I tietysti kulkee mukana. Uimahallin parkkiksella treffasin mun hostäidin ja pääsin vapaaksi. Mä kun olen niin kunnollinen aupairi, köh, olin pyytänyt tämänkin viikon perjantain vapaaksi. Eli me päästiin maman kanssa lähtemään Annecyyn ja ekaa kertaa menin sinne bussilla. Aika kauan siinä tienvarressa tihkusateessa venailtiin ja meinasi jo usko loppua. Melkein käännyttiin takaisin hakemaan mun auto, mutta kyllä se oikea bussi lopulta tuli. Me kyllä yritettiin epätoivosesti huitoa jokaiselle ohimenevälle bussille, että pääsiskö kyytiin, mm. kahdelle koululaisbussille.

Me käytiin heti ekana iltana syömässä ihanassa ravintolassa vanhassa kaupungissa, ihan kanavan lähellä. Vaikka satoi me istuttiin ulkona, oli siinä sentään katos, mikä taisi olla melko epäranskalainen päätös. Se meidän tarjoilija tuli nimittäin muutamaankin otteeseen kysymään, että onhan meillä kaikki varmasti ihan hyvin. Ei me suomalaiset kuule olla sokerista tehty.

Mä olin ihan kuollut ja univelkainen, joten mentiin aika ajoissa nukkumaan. Sitten mä nukuinkin makoisasti semmoset 12 tuntia, hups. Ei oltu perjantaina mitenkään superajoissa siis liikenteessä. Aamiaselle kuitenkin ehdittiin hotellia vastapäätä olevaan ravintolaan ja sieltä sitten kiertelemään. Sitä me ihan kirjaimellisesti tehtiin. Mitä lie täydellistä ravintolaa etsittiin ja kierrettiin käytännössä ympyrää. Mutta mikäs siinä shoppaillessa ja nyt mäkin tunnen Annecyn paljon paremmin. Maman poikkesi kampaajallekin. Ai kun se oli symppis paikka ja siellä oli papukaija! Ihan vapaana se siellä käveli, hassua. Mä olen suomalaisissa kampaamoissa nähnyt korkeintaan jonkun puudelin.

Illalla käytiin vielä leffassa katsomassa jotain ranskalaista komediaa. Tu veux ou tu veux pas taisi olla nimi. Pakko myöntää, että vähän oli äärirajoilla ymmärryksen suhteen. Jotenkin dubattuja ymmärtää paremmin, kuin ihan alkuperältään ranskalaisia ohjelmia ja elokuvia. 

Lauantai aamuna herättiin kammottavaan meteliin. Joku vuotuinen markkinatapahtuma oli pistetty pystyyn juuri meidän hotellin ympärille. Alpit laskeutuvat Annecyyn tms tyyliset markkinat eli lehmänkellot kalkkasivat, alppitorvia soiteltiin ja ihmisiä oli tajuton määrä. Kierreltiin koko markkina-alue ja erehdyttiin ostamaan vasta tehtyä omenamehua, makkaraa, juustoa ja ylihintaisia toffeita enemmän kuin tarpeeksi.

Ehkä pisin pöytä mitä oon eläessäni nähnyt!

Lopulta me vetäydyttiin hotellille lepäämään hetkeksi. Kaivettiin juustot ja makkarat esiin ja pistettiin Hovimäki pyörimään. Että semmosta laatuaikaa ja Annecystä nauttimista, heh. Mä olin pyytänyt suomesta nimittäin jotain "tuliaisia", kuten juuri Hovimäen muutaman tuotantokauden. Aika randomeita mun pyynnöt oli. Mä pyysin äitiä tuomaan mulle kotoa rubiikinkuution, mun keskeneräsen kutomatyön, Kun taivas repeää-minisarjan, Hovimäet, flanelliset yöhousut, ruisleipää, suklaata ja salmiakkia. Olen vähän outo.

Nähtiin vielä Jennaa illalla, kun sillä oli synttärit. Käytiin syömässä sipulikeittoa ja jotenkin eksyttiin vielä toiseenkin ravintolaan ja siellä vedettiin pizzaa. Eli syötiin hyvin sitten oikein kahteen kertaan, ettei varmasti jäänyt nälkä. Välillä sitä saa hyvin omituisia päähänpistoja.

Kukkuu! Meidän hotelli oli kyllä ihan mahtavalla paikalla.

Ruokittiin lauantai-iltana jonkun tarjoilijapojan kanssa myös kanavan joutsenia. Ai että ne on suloisia ja ihan kädestä söi (minkä lie lintuinfluenssan sitä nyt saa) ja heilutti pyrstöään kiitokseksi. Se tarjoilija oli kyllä paras. Se tuli siihen tupakille, huomasi ne joutsenet ja sanoi "Voi kultaseni, haluisitsä vähän leipää. Heiluta pyrstöäsi. No mä haen muru, odotas hetki, älä liiku.". Voih.

Sunnuntaina kierreltiin vielä vähän Annecyä aamusta, ostettiin patongit evääksi ja lähdettiin kaikkien kamojen kanssa (mäkin olin nimittäin onnistunut pakkaamaan enemmän tavaraa mukaan tälle viikonlopulle kuin silloin Seteen kahdeksi viikoksi) Annecyjärven ympäri menevälle laiva-ajelulle. Vaikka vähän vilponen siinä ehti tulla, oli ne maisemat kyllä huikeita. Pakko myöntää, että oli oikeasti ihan hauskaa olla turistina koko viikonloppu ja tämä venereissu kyllä kruunasi kaiken. 

Haikeat hyvästit oli pakko sanoa sunnuntai-iltana kentällä ja täällä mä nyt taas jatkan aupairina oloa. Jotenkin mulla oli sellainen fiilis koko viikonlopun ajan kun äidin kanssa olin, että mäkin olen lähdössä nyt kotiin. Oli siis tosi hassua sunnuntaina palata taas tänne hostperheen luo.
Munhan piti mennä kotiin.