Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.