Les rues de Paris

Keskiviikko 30/03/16

"Aloin Pariisissa tänään lukea sellaista kirjaa kuin Rakkausromaanin resepti, jonka äiti vinkkasi mulle. Ja se kirja oli ihan kuin minä. Pyöri samoja reittejä, istui samoissa kahviloissa ja osti sateen satuessa sateenvarjon (moi aussi!). Ihana kirja, taidan palata sen pariin, vaikka paikkoja kyllä särkee kaiken tän bussissa istumisen jäkeen."

                                                              - katkelma päiväkirjasta 30. maaliskuuta

Sataa. Mä oion mun yöllisen bussimatkan jäykistämiä jäseniäni ja tuiotan harmaata Pariisin aamua. Woody Allenin elokuvassa sanottiin, että pariisi on kauneimillaan sateella. Voihan se olla niinkin, mutta puoli kuudelta aamulla, epäilyttävällä Bercyn bussiasemahallin viereisillä kujilla olisi mukavempi raahata matkalaukkua jos sade ei piiskaisi niskaa.

Seison hieman epätoivoisena holvikaarin alla tietämättä oikein pitäisikö mun kävellä keskustaan muutama kilometri vai etsiä lähin metro. Kaivan eväät esiin ja istun matkalaukkuni päälle. Hetken sadetta tuijoteltuani päätän valita metron.

Keskustassa ei mikää ole auki. Seison Buol. Mich.:in päässä sateessa ja pyydän jo etukäteen anteeksi lompakoltani suunnatessani ainoaan ravintolaan joka availee näin aikaisin oviaan. Aamiainen maksaa toista kymmentä euroa, mutta otan sateensuojasta ja lämpimästä teekupilisesta kaiken ilon irti.

Kaksi tuntia. Niin kauan mä olen istunut sadetta pitämässä siinä ravintolassa. Luen uutta kirjaa ja naurahdan tajutessani istuvani samaisessa kuppilassa kuin kirjan päähenkilö. Juttelen tarjoilijan kanssa joka haukkuu suomalaisia omituisksi kansaksi. Kun hän on hokenut "vous êtes vraiment bizarre" (olette todella omitusia) yli kymmenen kertaa, alkaa mua hieman jo tympäistä. Kerään pienen muutokuormani ja jatkan matkaa.

Istun Shakespear & Co. -kirjakaupan yläkerrassa. Ikkunasta näkyy Notre Dame, mutta keskustan vilinä ei riko hiljaisten lukijoiden rauhaa pienessä lukuhuoneessa. Sen seinät ovat täynnä vanhoja kirjoja, huonetta keirtää tyynytetty penkkirivi ja niinpä käperryn tyynyjen  päälle uppoutuen omaan matkakirjaani. Olen kuin seitsemännessä taivaassa. 

Sade on hieman tauonnut, mutta aamusta viisastuneena ostan itselleni vielä varmuudeksi sateenvarjon. Valitsen kiskalta pelkistetyimmän näköisen tavallisen mustan sontsan. En halua mitään turhaa turistikamaa. Avaan varjon korttelin päässä pisaroiden alkaessa taas tipahdella olkapäilleni. Varjon reunoja kiertää kuin kiertääkin villi Pariisikuvio. Huokaisen ja jatkan matkaa.

Päätän kulkea samaa reittiä kuin lukemani kirjan sankaritar. Ohitan Nodre Damen, kuljen sen takaisia pikkukatuja Rue de Rivolille, sieltä muutaman pikkupuiston kautta Louvrelle ja lopulta erehdyn ostamaan katukaupasta leivoksen. Aurinko on alkanut pilkistellä pilvien raoista ja survon jo nyt rikki menneen turistisontsani syvälle kassini pohjalle.

Kävelen takaisin bussiasemalle. En voi olla hymyilemättä. Vain puolipäivää riitti taas muistuttamaan mua miten paljon rakastankaan Pariisia, sen katuja, kuppiloita ja tunnelmaa. Rakastan kuinka siellä ollessani tunnen itsekin olevani elegantti Pariisilainen, enkä matkalla nuhjaantunut ikiteini. 

Näpyttelen ystävälleni viestin " Koska mennään taas Parisiin?"

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Falling leaves hide the path so quietly

Mä en todellakaan tietänyt pitäväni näin paljon syksystä, mutta näköjään sitä oppii aina itsestään jotain uutta. Syksy on niin kaunis. Täällä on vasta nyt ruska värjännyt lehdet ja ilmat pysyvästi viilenneet. Ei todellakaan tunnu marraskuulta.

Jotenkin mä huomaan nauttivani syksyn aavistuksen melankolisesta tunnelmasta. Mä tykkään, kun iltaisin on pimeää ja voi nähdä kaikki tähdet ja mä rakastan nukahtaa sateenropinan tasaiseen rummutukseen. Musta on ihana laittaa paksu ja pörröinen talvitakki  päälle, kulkea villasukissa ja käpertyä lämpöisen peiton alle. Kesällä mulla on aina kuuma, mä nautin tästä kylmyydestä. Iltahämärällä kävellessä katulamppujen valossa, hengitys huuruten ja karvatakkiin kietoutuneena tunnelma on jotenkin maaginen. I'm weird, I know.

Pakko tosin myöntää, että talvikin yrittää vähitellen päästä tänne. Vuorten huipuilla on jo lunta, jaiks. Mä olen myös aloittanut jouluhypetykseni ja lasken kyllä itseni vahvasti niihin ärsyttäviin jouluhössöttäjiin. Eli joululaulujenkin aika on koittanut! Viime vuonna soitin Michael Bubléta kaikkien suureksi riemuksi nonstoppina jo varmaan lokakuulta lähtien. Nyt olen kuunnellut Pentatonixin joululevyä lähes yhtä ahkerasti.

Me leivottiin tänään myös pipareita. Valmistaikinasta tosin, mikä otti mulla semiahkerana leipurina aika koville. Ei niissä kyllä paljoa ollut samaa makua kuin suomalaisissa pipareissa. Suoraan sanottuna ne olivat aika pahoja, mutta mun pikkuleipurini olivat innoissaan. Toinen yritti syödä jauhoja joka välissä ja toinen onnistui kaulimaan sormensakin.

Täällä on ollut supersumuista viime päivinä, että ollaan kaikki ihan pilvessä täällä (oon niin hauska...not). Olen siltikin pakottanut tytöt ulkoilemaan ja tänään käytiin vähän kävelyllä. Niitä maisemia onkin syyttäminen mun oudosta syksyfiiliksestä. Mua kyllä hämmentää miten vähän loppujen lopuksi tunnen meidän kyläpahasta, ihan ydintä lukuunottamatta. Mä olen kuitenkin asunut täällä jo neljä (mitä! neljä?) kuukautta. Pitäisi alkaa haahuilla enemmän näillä omilla huudeilla. Mä taidan pakottaa tytöt toistekin käppäilemään. Koska yksin todennäköisesti  eksyisin.

Tosiaan sen Gone Girl -leffan jälkeen mä jäin aika kysymysmerkiksi. En voinut siis hillitä itseäni eilen ennen kielikurssia ostarilla pyöriessä, vaan menin ostamaan samaisen kirjan. Olen sitä tänään jo joka välissä vähän yrittänyt lukea, mutta nyt taidan syventyä kunnolla sen maailmoihin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

"On pilvet nuo syksyn sadetta tulvillaan, on pilvet nuo kaiken peittäneet vaipallaan"

Paris, je t'aime - osa 1

4:30 ei ole ihmisen aika herätä, mutta silloin mä viime perjantaina suureksi yllätyksekseni heräsin. Eihän mulla ollut kuin kolme herätyskelloa ja olin pyytänyt vain kahta ihmistä soittamaan mulle hälärin, että varmasti herään. Miten niin kuvittelin nukkuvani pommiin?

Mun kaveri tästä naapurista heitti mut juna-asemalle. Kun kysyin olisiko se halukas heittää mut aamuyöstä assalle, mun suureksi yllätykseksi se suostui. Siis joku herää vapaaehtoisesti niin aikaisin ja vielä arkiaamuna. Kiitos ja kumarrus vaan. Mutta siellä asemalla mä sitten kökötin lähes 45 minuuttia pimeässä, koska olin varannut aikaa kaikkeen mikä vaan voisi mennä pieleen. Totta kai kun aikaa on enemmän kuin tarpeeksi kaikki sujui kuin tanssi ja siellä mä sitten odotin.

Mulla oli yksi vaihto matkalla Pariisiin ja mä olin jo varautunut kysymään jokaiselta vastaantulijalta mihin mun on mentävä. Siellä asemalla oli kuitenkin niin hyvät opasteet, että aika tunari olisin ollut jos en olisi löytänyt junaani.

Pariisin Gare de Lyon osottautui ensimmäiseksi paikaksi, jossa onnistuin vähän sekoilemaan. Ensin olin ajatellut meneväni metrolla keskustaan (mikä nyt Pariisissa on keskusta, mutta anyway) eli lähdin seuraamaan metrokylttejä. Siinä vaiheessa kun tajusin, etten tiennyt minkä metrolinja valita enkä löytänyt metrokarttaa mistään, päätin vain etsiä uloskäynnin. Helpommin sanottu kuin tehty. Mä olin ajautunut jonnekin ihme kerrokseen ja ainakin kerran huomasin kulkevani ympyrää. Löysin lopulta epämääräisen sivu-uloskäynnin juuri kun aloin vakuuttua, ettei tästä labyrintistä pääse ikinä ulos.

Ihan vaan huomautuksena, että siinä vaiheessa kun sunnuntai-iltana palasin asemalle, tajusin, että olen siellä viime keväänäkin ollut. Huomasin myös, että se paikka oli looginen ja exittejä oli paljon. Mä en tiedä mihin mä olin perjantaina harhaillut niitä metroja etsiessä... 

Mä siis kävelin keskustaan (jälleen, mikä on keskusta?). Notre Damen puistossa mun oli pakko pysähtyä istumaan ja sisäistämään, että täällä mä nyt oikeasti olen. Minä ja tuhat muuta rasittavasti matelevaa turistia. Kuinkakohan moneen perhepotrettiin munkin naama tän viikonlopun aikana on ikuistettu?

Näin Hannan Notre Damella ja tuntui kuin oltaisiin aina tunnettu. Me lähettiin lähes samantien heittää kamoja hotellille. Meidän hotelli, Hotel Richards, mitenkäs sen kuvailisi. Melko kärsinythän se oli ja ei mikään uutuuttaan hohtava (päin vastoin heh), mutta se oli edullinen ja ei mulla siitä loppujen lopuksi ole paljoa pahaa sanottavaa. Meidän huone oli vähän kuin entinen pesutila ja musta tuntuu, että meidän ikkunanverhot oli entiset suihkuverhot, mutta ei me sinne huoneeseen aikaa oltukaan tultu viettämään. Hyvin siellä nukkui, that's all I care. 

Olihan meillä sentään kattokruunu

Tosin hotellin portaat oli aika kamalat, varsinkin jos oli vähänkään korkoa kengissä. Ne olivat joka suuntaan vinot ja liukkaat. Ne olisi kyllä varmaan ollut hyvät patjalla laskettaviksi. Miten mulla tuli sekin mieleen? Ja aulassa muka oleva wifi ei koskaan pelittänyt, mutta kuten jo sanoin, ei me sinne hotellille hengailemaan tultukaan.

Metrolla hurautettiin takaisin keskustaan. Me onnistuttiin kyllä viikonlopun aikana kolme kertaa vaihtamaan metroa siihen samaan suuntaan josta oltiin juuri tultu, eli ei me aina vaan hurauteltu vaan enneminkin seilattiin ees taas. Metroissa on ruuhka-aikaan ihan kamalaa. Siihen sillisalaattiin tungetaan ja hyvä kun ovet menevät kiinni. Kerran yhden miehen käsi jäikin ovien väliin, kun alkoi olla se vaunu melkosen täynnä. Toisaalta ei ole vaaraa kaatua, kun joka puolelta on ihmismassa tukena.

What's with the face?

Me alotettiin heti shoppausputki. Ja syömäputki. (Shoppailusta tuli mieleen, että taidankin tehdä ihan oman postauksen kaikelle, mitä Pariisista tarttui mukaan. Ehkä. Ja koska tämä kyseinen postauskin alkaa vaikuttaa melko pitkältä, olen vasta perjantaissa enkä etene mihinkään, lisäsin mä "osa 1" tohon otsikkoon. Oletettavasti siis ainakin osa 2 tulossa). 

Me käveltiin myös katuhierojien ohitse ja pakkohan sitä oli kokeilla. Yhtä kivaa se oli kuin muistinkin. Ilmaista, tai noh "maksa mitä haluat"

Mmmmmmm sipulikeittoa

Meidän eka illallinen ja ai että oli hyvää. Tilattiin tosiaan alkuruuaksi sipulikeittoa, mä otin pääruuaksi pastaa merenelävillä (mikä se on suomeksi?) ja jälkkäriksi crème brûlée. Mä haluun sinne takaisin syömään. Ja kuten kuvasta näkee, mulla tosiaan on päiviä jolloin mun "hair looks like Hagrids".

Kai mä voisin yhden shoppailun kuitenkin jo paljastaa. Ostettiin siis muunmuassa niskatyyny, joille keksittiin heti vaihtoehtoinen käyttötaroitus:

Illalla me siis syötiin hyvin, palloiltiin ja lopulta eksyttiin Notre Damen eteen istuskelemaan. Meidän lähellä istuskeli myös kolme jätkää. Me huomattiin Hannan kanssa, että ne alkoi harjoittelemaan miten sanotaan englanniksi mistä olet kotoisin yms ja meillehän ne tulivat juttelemaan. Parasta. Oli tosi hauska tutustua paikallisiin nuoriin ja jutella (ranskaksikin) niitä näitä. Ja tutustua tuntemattomiin, mikä on kyllä ollut aika pitkälti joka viikkoista sitten Ranskaan tulon. Nyt mulla on Pariisissakin tuttuja!

Yöllä me sitten hiippailtiin takaisin hotellille, kiivettiin viiimeisillä voimilla ne kamalat portaat aina viidenteen kerrokseen ja höpistiin kunnes kirjaimellisesti nukahdin kesken lauseen. Musta tuntuu, että nytkin saatan nukahtaa kesken tämän postauksen kirjoittamisen, joten:

To be continued...

Paris is always a good idea

Tasan 12 tunnin päästä mä jo kävelen Pariisin katuja. Mä en voi käsittää asiaa, mutta vihdoinkin laukku pakattu, kamalat kyytisäädöt saatu selviteltyä ja mä olen valmis lähtöön.

Pariisi on niin ihana kaupunki. Alkujaan mä olisinkin halunnut Pariisiin aupairiksi (klisee), mutta jos joku ei ole sattunut huomaamaan, en sinne sitten päätynyt. Nyt mä fiilistelen lähtöä selailemalla kaikkien aikaisempien Pariisin matkojen kuvia. Niitä on p a l j o n! Myös mun ja Hannan (jonka kanssa siis reissuun lähdössä) viestit ovat viime aikoina olleet tasoa: aaaaaaaaa! Me ollaan melko verbaalilahjakkuuksia tunteiden ilmaisussa. 

Mun viimesynttärien aamiainen Pariisissa!

Tämä matka osuu niin hyvään väliinkin (hostit ehkä eri mieltä), koska juuri nyt mun syksyntaival on puolessa välissä. Lyhyemmällä aikavälillä ajateltuna mulla oli tänään erittäin raskas päivä, joten huominen lähtö silmissä kiiluen jaksoin kuin jaksoinkin. I oli aamusta asti aivan kamala, kiljui ja itki ja mikään ei käynyt. Sama jatkui lievempänä päivällä ja vielä kamalampana illalla. E oli onneksi ihan ihmisiksi. Kai niillä on jotkut työvuorot tyylillä "sä huudat tänään ja mä kiukuttelen sitten taas huomisen".

Mulla oli myös kamala pyykkivuori tänään ja sitä sai monta koneellista pyöräyttää, silittää, viikata, lajitella ja viedä kaappeihin. Plus tosiaan kaikki on ollut yhtä säätöä tänään. Luojan kiitos huomenna mua odottaa oma pieni viikonlopputaivas (uusi sana, mä olen verbaalilahjakkuus, heh).

Mitä jos siellä onkin niin kivaa, etten haluakkaan tulla enää takaisin?

Having one of those days when your hair looks like Hagrids

Mä en oikein ymmärrä miten aika liitää täällä niin nopeasti. Siis perjantai on taas huomenna. Taas. Aika lohduttavaa toisaalta, sillä mä olen ollut tällä viikolla enemmän lapsenvahtina kuin koko muun Ranskassa oloni aikana yhteensä. Mun päivät tällä viikolla ovat olleet niin identtisiä, että se on jo vähän häiritsevää. Onko huolestuttavaa, että olen jo nyt ihan kaavoihin kangistunut?

Mä kirjaimellisesti pyörähdän ylös mun sängystä puoli seittemän maissa aamulla ja raahauduin alakertaan. Mä juon vaan vähän ananasmehua (nam nam) ja yritän olla nuokkumatta. Hostit lähtee seitsemältä ja mä jään tyttöjen kanssa. Tästä mun työpäivä lähtee.

Yleensä aamut ovat aika tappelua. Olen mä jo onnistunut jonkinlaisen auktoriteetin luomaan eli kyllä lapset tottelee. Ne vaan haraa kaikessa vastaan ja "tu est méchant" on ehkä yleisin kommentti tyttöjen suusta aamuisin. Meidän aamukeskustelut on tällasia:
"-E, laita sukat jalkaan, ootko niin ystävällinen.
 -Tu est méchant"
"-I pysy paikoillaan, niin mä harjaan sun hiukset. Älä heilu, niin ei satu.
  - Tu est méchant!"
Ja niin edespäin.

Parhaat ihmiset laittavat sormen linssin eteen! Ihan oli suunniteltu juttu.

Aina ollaan kuitenkin ajoissa koululle päästy ja ennen ysiä mä oon takaisin kotona ja saan lösähtää sohvalleni. Ja olla tekemättä mitään. Olikohan se tiistaina kun mulla oli ihan kamala aamu tyttöjen kanssa, niin mä vaan kömmin takaisin nukkumaan. Olen niin kovin reipas ja aikaansaava ihminen näin aamuisin... not. Mun netti on pätkinyt viime viikonlopusta ja tiistaina se sanoutui kokonaan irti. Meinasi järki mennä tän koneen kanssa tappeluun. Onneksi mun hostisä onnistui korjaamaan ongelman, .Alkoikin jo netittömyys syödä miestä (miten niin nettiriippuvainen?). No mutta oon sentään edistyny mun kirjakokoelmavuoressani aika kiitettävästi näinä viime päivinä. Pakko myöntää.

Miten niin oli liioittelua ottaa 14 kirjaa mukaan? (Ja kyllä, osaan laskea, mutta kaikkia näitä en raahannut Suomesta)

Mä yleensä lähen vähän turhan aikasin hakemaan lapsia koulusta. Jo joskus 11 pintaan starttaan kotoa, vaikka koulun portit aukeaa aikasintaan 11:25 ja täältä kotoa ei millään ilveellä pysty matelemaan koululle kuin max 10 min. Mä otan kirjan mukaan ja saan varattua itelleni hyvän parkkipaikan. Siinä koululla on ihan naurettavan vähän paikkoja ja lähes jokainen oppilas tuodaan autolla kouluun. You do the math, ei oikein parkkipaikat riitä. Onneksi se ei ranskalaisia haittaa. Täällä on ihan yleinen käytäntö, että auton voi jättää mihin vaan. Vaikka keskelle tietä. Käsijarru ja hätävilkut vaan päälle. Se on erittäin rasittavaa! Koita siinä sitten itse edetä johonkin, kun toinen päättää, että "tää jäis nyt tähän" ja sammuttaa moottorin.

Tytöt syövät siis kotona ja midi eli keskipäivä yleensä sujuu ihan mukavasti. Me kokkaillaan yhessä, kuunnellaan musaa ja jutellaan. Ruuan jälkeen mä pesen tiskit ja tytöt leikkii vähän. 13:20 on oltava taas koululla. Mä jätän E:n portille, annan bisoun ja lähetään I:n kanssa takaisin kotiin. I menee päikkäreille ja mä saan taas vähän hengähtää. Tässä vaiheessa mä oon oikeesti ihan aikaansaava ja mä en nyt puhu mitenkään sarkastisesti. Mä pesen pyykkiä, järkkäilen, pesen/kuivaan tiskit jos niitä on jääny tai muuten vaan esitän ahkeraa. Mä annan I:n nukkua max. kaksi tuntia ja sitten lähtee operaatio I ylös. Välillä ihan no problem, mutta pari kertaa mä olen joutunut raahaamaan kurkku suorana kirkuvan lapsen autoon. Aina kauhealla kiireellä jälkimmäisessä tapauksessa, ettei vaan naapurit huomaa, heh.

Me ollaan tyttöjen kaa niin kovin terveellisiä.

E:n koulu loppuu 16:30 ja me yleensä kävellään lähipuistoon välipalalle. Lapset leikkii kavereidensa kanssa ja mä juttelen "muiden äitien" kanssa tai treffaan puistossa muita aupaireita tästä ihan naapuristosta. Mä muistan ekan kerran kun olin puistossa ja en mä pystynt yhtään puhumaan mun vieressä istuvalle mummolle. Se jutteli kaikenlaista, mutta mä en edes ollut perillä aiheesta. Nykyään sentään small talk sujuu, että kai mun ranskakin on vähän parantunut.

Viimeistään kuudelta on oltava kotona. Mun päivät voisi jo päättyä 17:15-17:30, koska niihin aikoihin hostäiti tulee kotiin. Mutta koska olen niin kiltti ja ihana ihminen (köh), mä annan lasten leikkiä puistossa ja olen itse vähän "ylitöissä". Kun pääsen kotiin mä olen viime aikoina lähtenyt samantien lenkille. Löysin ihanan juoksulenkkipaikan, jossa ei ole liikaa muita ihmisiä tuijottamassa kun mä puhisen naamapunasena eteenpäin. Vain yksi toinen juoksija tuli viime kerralla vastaan. Vaivoin sain siltä puhinalta sanottua "Bonjour". On se rankkaa, ylämäkeen juokseminen...

Horisontissa pilkottaa Geneve!

Tosiaan tällä viikolla olen keskiviikkoa lukuunottamatta ollut lapsenlikkana iltaa myöten. Lenkillä olen (tiistaina säälittävä 20min vaan aikaa) ehtinyt nopeasti käydä ja sitten olen hoitanut iltahommat, pesut ja syömiset ja iltasadut. Ihan kivasti noi tytöt ovat kuitenkin totelleet ja kiltisti kuunnelleet mun lukemistani, vaikka osien sanojen lausumisen mä vaan arvaan. Todennäköisesti ne ei ymmärrä mun luennasta puoliakaan, mutta c'est la vie.

Keskiviikko oli ainoa vähän erilainen päivä, sillä midin jälkeen mä ajoin tytöt Geneven puolelle isovanhempien luokse. (Arvatkaa vaan oliko mulla taaskaan passia?) Mä siivosin koko iltapäivän ja kävin ostamassa kaupasta itelleni marjoja. Ah ihanaa, mustikoita ja vademia, mmmmm. Illalla lähin Jennan houkuttelemana Zumbaamaan. Jenna sitten ite tietenkään päässyt edes tulemaan, mutta mä menin koska olin sinne jo ajanut ja laittanut urheiluvaatteet päälle (se kun oli niin raskasta). Mä ja varmaan 50 muuta innokasta tanssijaa sheikattiin siellä ihan hiki hatussa. Tokavikan biisin aikana se vetäjä huusi "On n'est pas fatigué!" eli ei olla väsyneitä ja kaikki huusivat sen saman perässä. Mieletön yhteishenki siellä. Mun on pakko päästä uudestaan. Ehkä tänne vähän lähemmäs, viiden ruuhka Annecyyn päin on ihan järkyttävä. Tämän vuoden jälkeen mitkään Suomen ruuhkat ei tunnu missään.

Zumbaamaan!

Nyt voisin katsoa vielä yhden Walking Dead -jakson ja mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. (Hahah, yeah right, mä tunnen itseni liian hyvin. Puolilta öin mä vielä hiippailen pesemään hampaitani. Jostain syystä iltaa (yötä?) kohden mun enrgiataso vaan nousee ja mun on kauhean vaikea malttaa mennä nukkumaan. Ehkä joku päivä...)