Pikkutuntien ajatuksia

Viimeiset pari kuukautta mä olen panikoinut paluuta Suomeen. Olen viilettänyt kaikkialla tukka putkella nauttiakseni täällä olosta niin kauan kuin mahdollista. 

Ja nyt mulla on kamalat omantunnontuskat. Mä olen laiminlyönyt mun blogiani.

Mä tykkään kirjoitamisesta. Kirjoittelen ajatuksiani muistiin pieneen kirjaseen yöpöydänlaatikossani päivittäin ja muutenkin rustaan ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta tietokoneeni kirjoitusohjelman kätköihin. Niinpä mulla on usein sellainen olo, että olen päivittänyt bloginikin. Menen tyytyväisenä nukkumaan, olen saanut jotain aikaiseksi. 

Sitten mua jälkikäteen hämmentää, kun postauksia ei kerry vaikka vietän tunteja vääntämässä tarinoitani sanoiksi paperille.

Tämä järkytys iski taas tänään kun tajusin, että minulla on alle kaksi viikkoa elämää ulkomailla jäljellä ja about kymmenen postausta siihen liittyen. Missä välissä mä ehtisin ne kaikki julkaista?

Sitten muistutin taas itseäni, että ehkä sillä ei ole merkitystä kerronko viime joulukuun seikkailuistani Cambridgessä tai palaan Nostalgiaa osa 2 postauksen pariin nyt vai vasta ensi kuussa. Myöhässä ollaan anyway. 

Eilen olin koko päivän töissä. Aamusta iltaan. 

Alan huomata, että olen enemmän kuin valmis jättämään aupairin työn taakseni. Toisten lasten äidin leikkiminen ilman oikean äidin sananvaltaa alkaa parin vuoden arkielämän aherruksen jälkeen menettää hieman hehkuaan. To say the least.

Haahuilin töistä päästyäni meidän lähi Carrefour kaupassa. Se remontoitiin nyt viime kuussa ja uusi laajentunut valikoima on ollut pari viikkoa tekeillään. Nyt näytti viimein olevan valmista ja valehtelematta varmaan tunnin pyörin hyllyjen välissä ihailemassa lopputulosta. Toista metriä korkea valikoima erilaisia pähkinöitä, kolme hyllyriviä viinejä ja lehtien viereen oli tullut pieni valikoima pokkareita, joita mun oli kirja-addiktina pakko vähän hypistellä.

Innostuin, että tämä kauppa ja sen tuplaantunut juustovalikoima on minuutin kävelymatkan päässä.

. 

Masennuin, kun tajusin, että olen täällä vain kaksi viikkoa nauttimassa siitä.

Niinpä mä päätin kirjoittaa listan asioista, joita kaipaan Suomessa. (Jos ei ihmisiä lasketa.)

- Kissa

- Uiminen

- Metsälenkit

Aika lyhyt lista. 

Ei vaiskaan, vitsi vitsi. Mä keksin mukavan määrän asioita, joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan. Ja koska jaarittelu on toinen nimeni, kirjoitin niistä ihan oman postauksensa. 

Palataan siis asiaan.

Kotia kohti

Alle kahdentoista tunnin päästä nousee Brysselin kentältä kone kohti Suomea. Ja minä istun siellä nenä kiinni ikkunassa. Ja olen niin valmis lähtemään.

Tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko Brysselissä olon aikana todella leipiinnyin tähän aupairin työhön. Mulla paloi pinna koko perheeseen, vaikka kukaan ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Koko opiskelu, työ ja jonkin tasoinen sosiaalinen elämä -kombo saattaa toki olla osa syyllisenä tämän viikon fiiliksiin. Mä olen vain loman tarpeessa.

Hostit lähtivät jo ennen kuuta ajelemaan kohti Italiaa ja heidän lomaviikkoaan. Minä vilkutin hyvästit ja tanssin pikku "I'm free!" tanssin, pakkasin laukkuni valmiiksi ja lähdin näkemään kavereita. Nyt olen pomppinut viimeiset pari tuntia legginseissä ja urheilurintsikoissa ympäri huushollia varmistellen ovien ja ikkunoiden olevan varmasti lukossa ja kurkistelemassa kaappeihin mörköjen varalta. Hetkellisesti jo toivoin, että hostit tulisivat takaisin.

Ei sillä, en malta oottaa, että pääsen kotiin. En malta odottaa, että aamuisin ei tarvitse herätä seitsemältä itkupotkuraivareihin, eikä ruokapöydässä kukaan huuda, itke, sylje ruokaa mun lautaselle tai vaihtoehtoisesti varasta sieltä pienillä likaisilla sormillaan mitään. Ja että ylipäänsä sen ruuan saisi syödä rauhassa loppuun ennen kun joku huutaa "pyyhkimään". Ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippoja tai olla kenestäkään vastuussa. Ketään ei tarvitse nukuttaa, eikä hampaita pestä toisten puolesta.

Sitten yksi ilta kun laitoin N:ää, mun pientä 5 vee kehitysvammaista nukkumaan, mä unohdin kaikki e.m. ajatukset. Yleensä mä pidän N:n käsistä kiinni, ettei hän räplää niillä jotain tai laita niitä suuhun eikä sitä kautta koskaan rauhoittuisi. Tällä kertaa N otti minua käsistä ja nukahti kuin pieni vauva, otsa kiinni mun otsassa, kädet käsissä. Ja mä makasin siinä kuunnelen N:n syvää hengitystä ja nauttien pimeydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. On tällä työllä jotain ainutlaatustakin annettavaa. Pieniä hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.

Silti pieni loma tekee hyvää. Pääsen maalle, omaan sänkyyn ja käpertymään kissa kainalossa puhtaiden lakanoiden väliin. Mun maman kyllä yritti särkeä tätä ihanaa mielikuvaa puhumalla jostain haravoinnista ja pihahommista. Hullujen touhua.

Pakko edes yrittää ehtiä sulkea silmät hetkeksi ennen kun minä ja matkalauku taas lähdemmä matkaan. Palataan Suomen puolelta!

Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän. 

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.

2 am thoughts

Mä en olisi vuosi sitten varmaan uskonut jos joku olisi kertonut missä ja millainen tulisin nyt olemaan. En olisi osannut edes unelmoida toisen aupair vuoteni olevan niin mahtava. En olisi uskonut muuttuvani niin paljon. En olisi uskonut tapaavani niin upeita ihmisiä.

Mä olen monena iltana kulkenut kotiin, hymyillyt itsekseni ja ajatellut "olen niin onnellinen". Ainoa asia mikä painaa mun mieltä on aika. Se kulkee niin nopeasti ja mä pelkään sitä hetkeä kun joudun luopumaan elämästä Brysselissä. Nyt jo siitä kirjoittaminen saa mut lähes hyperventiloimaan. Niinpä mä koitan parhaani mukaan keskittyä nykyhetkeen ja niihin asioihin, jotka saa mut hymyilemään iltaisin kävellessäni sateessa.

Mun viime vuoden perhe oli niin erilainen. Mä tunsin oloni niin erilaiseksi. Vaikka mä kaipaan Ranskaan välillä joka solullani ja en vieläkään pysty katselemaan kuvia viime vuodelta, on mun pakko myöntää että tämä vuosi on tähän astisen elämäni parasta aikaa. Mun hostit ovat niin mukavia, mä tunnen olevani osa perhettä, vaikka en oikein tiedä mikä osa. Mä en ole lapsi enkä vanhempi tässä perheessä, mutta olen jotain muuta kuin tavallinen ystävä tai tuttu. Mä olen se kellarikerroksessa asuva tärkeä henkilö, jota ilman arki olisi melko vaikeaa. 

Belgian aupairlain mukaiset työtunnit ja palkkataso ovat jotain mainitsemisen arvoista. En mä tajunnut miten paljon sitä viime vuonna tuli oikeasti työtunteja viikottain rehkittyä ennen kuin mulla oli kaikki tämä vapaa-aika käytettävissäni täällä. Mä oikeasti ehdin tehdä vaikka mitä. Mulla on aikaa tavata kavereita päivittäin ja silti voin nukkua myöhään, hoitaa asioita ja syrjäytyä huoneessani iltaisin. Ja mikä parasta, mulla on aikaa matkustaa ja nähdä muutakin maailmaa. 

Mä en tiedä onko vain sattumaa, että olen täällä alkanut vähitellen löytää itseäni. Vai pitikö mun asettautua Brysseliin tajutakseni kuka olen ja mihin uskon. Olen muunmuassa löytänyt paikkani kasvissyöjänä ja innostunut vegaaniudesta, luonnonsuojelusta ja muusta "eko-hippeilystä". Kai mä aina olen ajatellut samoin, mutta vihdoinkin puheeni on muuttunut teoiksi. Hömppäkomedioiden sijaan (niitä toki unohtamatta, heh) katselen mielellään dokumentteja, luen artikkeleita ja oikeasti tiedän nyt niin paljon, ettei paluuta entisiin elämäntapoihin enää ole. Musta on tullut rauhallisempi ja vakaampi ihminen. Nyt mä tiedän mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, minkä kannalla mä seison ja mitä puolustan. Ei huonompi fiilis.

Enkä tänne lähtiessä tiennyt pian tapaavani ihmisiä, joista tulisi minulle niin tärkeitä. Joidenkin ystävien kanssa me nauretaan välillä, että olemme täysin sama ihminen. On hullua miten paljon yhteistä voi kahdella täysin erilaisista taustoista tulevilla henkilöillä olla. On hämmentävää löytää paloja itsestään, täysin samanlaisia ajatuksia tai arvomaailmoja muista ihmisistä. Omituista ajatella, että pari kuukautta sitten en edes tuntenut ihmistä, jota ilman en enää osaisi elää. Ja kaikkein hassuinta (ja siisteintä) on, että mun parhaat kaverini tulevat Saksasta, Itävallasta, Kanadasta ja Irlannista. Mulla on pian majapaikka joka puolella maailmaa.

Ja rakastan tätä kielien sekamelskaa. Ranska-englanti-suomi-italia-ruotsi, joista kolme ensimmäistä alkavat uhkaavasti sekoittua keskenään. Musta tuntuu, etten osaa oikein enää mitään kieltä täydellisesti. Välillä mä tajuan ajattelevani englanniksi tai näkeväni unia ranskaksi tai unohtavani perussanastoa tai kielioppia suomeksi. On ihan okei sanoa, että "otan bussin" tai "I have 20 years old" vai mitä? Huomaan myös italialaisten tapojen tarttuvan. Mä heilutan käsiäni nykyään jopa puhelimessa puhuessani. 

Voin siis vilpittömästi sanoa, että hyvin pyyhkii. Ja vielä on vuotta jäljellä...

Le ciel est rouge

Perjantai / 12.  helmikuuta 

Juna keinuttaa minua levolliseen horrokseen. Katselen pimeyteen katoavia maisemia ja siristän silmiäni kylien vilistäessä ohitse. Nautin junalla matkustamisesta. 

Jarrujen kirahdus saa mun niskavillat nousemaan pystyyn. Horjahdan ja kangaskassiini pakatut eväsrasiat kolahtavat junan ovea vasten. Toivon, ettei päivällä tekemäni hummus ole karannut rasiastaan. Kovaäänisten kuulutus ilmoittaa meidän saapuneen Waterloohon.

Uudet kengät kopisevat asemalaiturilla. Se ääni saa minut tuntemaan itseni elegantiksi, vedän olkapäät taakse ja kohotan katseeni maasta. Kuulen nimeäni huudettavan ja näen edessäni olevan auton ikkunassa nauravia kasvoja, vilkuttavia käsiä. Hyppään kyytiin.

Musiikki soi hiljaa taustalla, puhumme englantia ja minun kääntessäni selkäni kuulen saksankielisiä tarinoita. Ymmärrän sanan sieltä, toisen täältä. Kun suurin osa ystävistä on saksankielisiä, on siitä kielestä tullut yllättäen tuttu. Se kuulostaa omalta, vaikken sitä ymmärräkään. Keskityn porkkanoiden pilkkomiseen ja heitän sipulit lämmenneeseen wokkipannuun. 

Muut ovat nukahtaneet sohvalle, mutta minä taistelen väsymystä vastaan ja tuijotan itsepintaisesti elokuvaa In Bruges. Ihanat Bruggen maisemat vilisevät edessäni ja krooninen matkakuumeeni alkaa oireilla. Tönin Pian hereille ja kysyn varattaisiinko matka johonkin lämpimään?

Lauantai / 13. helmikuuta

 Herään seitsemän jälkeen mikä on jo itsessään melko hälyyttävää. Silmät tuntuvat raskailta. Laahustan huoneen toiselle puolella ja peilistä minua vastaan tuijottaa punasilmäinen hirviö. Vietän aamun googlettamalla silmätulehduksen oireita ja ihmeparannuskeinoja, soitan äititohtorille avunhuudon ja lopulta nukahdan katkonaiseen uneen. Magdalena tulee herättämään minut kymmenen jälkeen.

Sataa. Puren hammasta yhteen etten kommentoisi Waterloon asuinalueen kuraisia teitä ja niiden yhteensopimattomuutta uusien kenkien kanssa. Puristan sateenvarjonkahvaa rystyset valkoisina ja toivon, ettei otsatukkani kihartuisi kohti taivasta.

Me tilataan kaikki vegaaniburgerit ravintolassa. Nauretaan ja suunnitellaan tulevaa. Pidetään sadetta ja ylistetään ruokaa. Otetaan photoboothissa hölmöjä kaverikuvia ja nautitaan elämästä.

Sunnuntai / 14. helmikuuta

Nukuin kellon ympäri. Heräsin tosin yöllä kolme kertaa pesemään silmiäni kylmällä vedellä. Pelkäsin etten enää saisi niitä aamulla auki. Allergiatipat saavat punaisuutta hieman kuriin, mutta yleinen flunssaolo saa mut pysymään peiton alla yöpuvussa.

Koska on ystävänpäivä, mä lopulta nousen ylös, siivoan lähes koko vaatekaappini sisällön lattialta paikoilleen ja menen näyttämään naamaa hosteille.

Mags ja Pia istuvat taas vierelläni sohvalla. Mulla on yhä yöpaita päällä. M kertoo lauantai-illan gaalahappeningistä Atomiumilla, näyttää kuvia ja musiikkipätkiä. Pia kertoo treffeistään. Minä kerron menneeni kipeiden silmieni takia todella aikaisin nukkumaan. Aina ei mene nallekarkit tasan.

Illan olen töissä. Pikkunen käy ylikierroksilla, N nukahtaa ennen seitsemää sohvalle. Juttelen teekupin ääressä hostäidin kanssa ja pohdin tulevaa. En enää tiedä mitä haluan. Minun piti olla Brysselissä tammikuuhun. Nyt minulla on meno-paluu toukokuun alussa Suomeen pääsykokeisiin. Meno-paluu.

Viidakossa

Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa. 

Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,

Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.

Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun. 

Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.

Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?

Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.

Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.

#BrusselsLockdown

Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen. 

Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.

Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni. 

Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin. 

Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.

Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

Strange love

Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.

Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.

Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.

Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?

Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?

Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.

Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?

Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.

Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.

Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.

Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.

Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.

Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.

Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.

Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.

La Famiglia

La Famiglia. La famille. Familjen. Perhe.

Me asutaan saman katon alla, me istutaan saman pöydän ääressä, me jaetaan iloja ja suruja. Me ollaan perhe. Vaikkakin olen ollut jäsen vasta reilun kuukauden ja vaikka tämä on jo kolmas perheeni, kolmannessa maassa. Silti mä olen jo kovasti kiintynyt näihin ystävällisiin kasvoihin, jotka aina iltaisin kokoontuvat keittiön pöydän ympärille. Mä olen onnellinen ja etuoikeutettu päästyäni osaksi juuri tätä perhettä.

Papa, joka huikkaa kovaan ääneen aina ciao saapuessaan kotiin. Joka heiluttaa innoissaan aina tervehdykseksi, niinkin innoissaan, että pelkään ranteen joskus vielä menevän sijoiltaan. Papa, joka hulluttelee, laskee leikkiä, mutta omaa aavistuksen lyhyen pinnan.
   Hän kipittää alakertaan illalla, mä nostan katseeni kirjastani. "D halusi vähän karkkia, shh shh" hän naurahtaa ja pomppii takaisin yläkertaan. Mä tuijotan hämilläni loittonevaa selkää. On keskiviikko, D on kylvyssä. Pikku prinsessan tahto on silti usein laki.

Mä kerron Papalle aavistuksen liioittelun puolelle sortuen valtavasta hämähkistä, joka sabotoi mun edellisen päivän rauhallista netflix-iltaa. Sain lievän sydänkohtauksen nähdessäni sen valtavan olion vipeltävän mun huoneen lattian poikki. Kello oli suomessa jo lähempänä puolta yötä mutta paniikkiviesti lähti mun äidille. Äiti käski ryhdistäytymään, muistutti olevani aikuinen, mutta sympatia kauhisteli kuitenkin mun kanssa. Mä heitin isoimman kirjan mun hyllystä sen hirviön päälle, hypin yhdellä jalalla sen kirjan päällä ja kuoriuduin peittojen sisään. Kerroin papalle sen hämähäkin olevan yhä sen kirjan alla keskellä mun lattiaa. Papa sanoi, että jatkossa voin kyllä kysyä heitä apuun. Tai ehkä mielummin Mammaa, hän kun ei oikein myöskään pidä hämähäkeistä.
(Lopulta Satu hoiti sen kolmatta päivää kirjan alla maanneen hämähäkin raadon vessanpönttöön.)

Mamma, joka jaksaa päivästä toiseen olla iloinen ja pysyä rauhallisena, vaikka N kuinka itkisi tai D kuinka saisi itkupotkuhuuto kohtauksia. Mamma, jonka kanssa voidaan kesken lauseen vaihtaa ruotsiin, lennosta taas ranskaan ja välillä heitellä väliin sanoja englanniksi. Ja pienemmälle tytölle, D:lle hän puhuu italiaa. Nostan hattua.

Me istuskellaan teetä hörppien illalla pöydän ääressä, lasten jo nukkuessa. Mamma kertoo surkuhupaisesta reissustaan sairaalaan ja me nauretaan vedet silmissä. Mä mietin, miten en ikinä nauranut oikeasti hostien kanssa viime vuonna. Se oli semmoista heh heh tekonaurua. Nyt mä usein iltaisin kipuan yläkertaan vaan hengaillemaan, vitsailemaan ja juttelemaan. Ihan vapaaehtoisesti, enkä mistään velvollisuudentunnosta.

Lapset...

Mä rakastan N:nän hymyä. Vaikka toinen ei puhu, eikä välttämättä ymmärrä paljoa, sen kasvoista voi lukea niin paljon. Silmistä, katseesta, hymystä. Pienistä eleistä ja liikkeistä. Viittomakielen opiskelukin on mun mielestä älyttömän mielenkiintoista. En tiedä kuinka paljon N pystyy sitä jatkossa oppimaan, mutta mä ainakin aion sille viittoa. Voi olla, että tätä Belgian viittomakieltä ei ihan jokapäivä tule loppuelämässä tarvitsemaan, mutta taito sekin. Ei ihan kaikkien CV:ssä.

Ja ihana pieni hirviö D. Mä olin unohtanut, kuinka rasittavia kolmeveet osaavat olla. Miksi, on yleisimmin käytetty sana, draamaqueen toinen nimi ja vastaanväittäminen on päivittäinen harrastus. Silti sen kanssa on ihan mahtava leikkiä pehmoleluilla, kiipeillä sohvilla ja laulaa joululauluja. On ihana kiivetä sen perässä likumäkeen ja keinua tukka hulmuten. On ihana syödä kuolun jälkeen jätskiä suu suklaassa ja juosta kilpaa kotiin. Kolmeveet on ihanankamalia.

Vaipoista uloskasvamisenkin olin unohtanut kolmeveen elämästä. Oltiin metroasemalla, matkalla svenska kyrkaniin. D söi iloisesti eväitä ja mä hytkyin aseman chillailumusan tahtiin. Yht'äkkiä mun viereen valahtaa pieni lammikko ja D toteaa "Oh, pipi!". No niinpä näkyi. Se lammikko kasvoi pienen järven mittoihin ja mä vaan hymyilin ja nyökkäilin ohikulkijoille, "eh heh, lapset". Vieressä oleva mies katsoi mua aika halveksuen ja astui metroon. Muidenkin todistajien siirtyessä asemalta metroon, me kipitettiin vähin ääniin takaisin hissiin ja ulos tapahtumapaikalta. D huikkasi heti kotiovelta iloisesti, että hän on juuri pissanut housuun. Same old same old.

Pissafiaskoja on tapahtunut aika tasaiseen tahtiin, kohdistuen usein juuri keskiviikkoihin, jolloin suuntana olisi svenska kyrkan. Kerran mua tuli luokasta vastaan naurava naama ja märät housut. Opettaja vaan totesi, että yhdet housut jo vaihdettiin, huomiseksi pitää tuoda lisää vaihtovaatteita ja tyrkkäsi likaisten vaatteiden kassin käteen.. Tyttö kainaloon, juosten kotiin ja vaatteet vaihtoon. D vaan ihmetteli miksi mä ravasin tukka putkella koko matkan kyrkanille. Sanoin, että jatkossa olis parempi käydä vessan puolella pissalla, niin voitaisiin mennä ihan hissukseen.
Nyt olen tosin oppinut ottamaan vaihtovaatteet mukaan. Löydän D:n housuja ja pikkareita vähän väliä laukkujeni pohjalta. Nytkin mun käsilaukussa on sen sukat.

Perhe on aina perhe, oli se millainen hyvänsä.

Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.

Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.