Elossa

En jäänyt junan alle, pudonnut lentokoneesta tai muuten vain kadonnut. Aika vain juoksee liian nopeasti ja mä vähän unohduin matkailemaan. 

Kolmen viikon matkalaukkuelämä päättyi maanantai-iltana kun myöhään röjäytin viimeisetkin nyssäkkäni huoneeseeni. Olin kotona. Hyvä sikäli, että alkoivat puhtaat vaattet loppumaan, mutta epäuskottavaa. Juurihan mä istuin iltaa Annecyjärven rannalla, poltin auringossa selkäni ja nauroin aupairkavereiden kanssa.

Nyt istun kotituvassa ja tuijotan ulkona maahan satavaa räntää. Jotenkin tyhjä olo. 

Ihmiset ympärillä puhuu suomea. Muutaman kerran olen innoissani vetänyt vieruskaveria hihasta, että "kato hei toihan puhuu suomea!". Säälivä katse: "Lotta, sä olet suomessa, se on ihan normaalia". Varsinkin pienet lapset puhumassa suomea. Mä en oikein voi käsittää sitä ja piti purra kieltäni, etten neljävee serkulleni höpissyt pelkkää ranskaa.

Mulla on kaipuu Ranskaan; ystäviä, ruokaa ja kieltä. Mutta silti jotenkin niin ihanan helpottavaa olla kotona. Tämä vapaus on jopa hermostuttavaa. Välillä pyörin vain isoa kotiani ympäri, huoneesta toiseen. En oikein tiedä mitä sitä alkaisi tehdä nyt kun maailma on taas avoinna. Puolitosissani pyysin jo äiskää jättämään aamuisin mulle jonkin tasoisen aikataulun, ihan vaan että mitä sitä voisi tehdä päivät. Oon tainnut liian pitkään olla rutiinien ja aikataulujen loukussa.

Ehkä tässä päivä kerrallaan palailen taas omaksi metsäjuntti-itsekseni. Pipo päässä, kollarit jalassa ja villapaita päällä jo kruisailen kotikylälläni kuin ennen vanhaan. Alan myös tottua suomalaisten töykeyteen, vaikka se olikin ehkä suurin shokki. Bonne journéet, teitittely ja muu ylikohteliaisuus ei vain oikein taivu suomalaisen suuhun. 

Blogissa on kolme luonnosta Pariisinlomasta ja viimeisistä päivistä Ranskassa. Kuvia vailla valmiina ne ovat siellä jo päiviä seisseet. Seuraavan kerran siis palailen helteisen Pariisin tunnelmissa. Muuten blogin tulevaisuus mietityttää. Kiinnostaako aupairiuden ulkopuolinen elämä ja turhat höpinäni?

Chez Hanna

Mä luulin jo, että aupair elämä oli taputeltu ja auttamatta takana päin. Niin vaan silti löysin itseni komentamasta kolmevuotiasta, tiskaamasta ja kävelemässä käsikädessä lasten kanssa kadulla. 

Hanna ja sen lapset S (7v.) ja M (3v.) olivat mua asemalla vastassa. Mulla oli sormet rakoilla muuttokuorman kantamisesta ja olin vieläkin tärinöissäni junan missaamisesta. Mulla oli siis kakstoista minuuttia vaihtoaikaa ja juna kymmenen minuuttia myöhässä. Ehdin ja onnistuin vaihtamaan junaa. Minä ja muuttokuorma.

Heitettiin kamat Hannan hostkotiin ja lähdettiin ihanan aurinkoiseen Metziin eli sisälle leikkitaloon, heh. Lapset saivat leikkiä ja minä ja Hanna saatiin leikkiä. Tehtiin kilpaa palapelejä, kunnes meidät käytännössä heitettiin ulos. Ilta vietettiin ihan kotona, syötiin ja tutustuin Hannan hosteihin. Pikkulapsi kiintyi muhun niin paljon, ettei meinannut suostua pysymään poissa sylistä edes ruokapöydässä. 

Tostaina oli aikaa vähän kiertää Metziä lasten ollessa koulussa. Me tosin lähinnä syötiin ja istuttiin puistossa juoruilemassa, mutta ei valittamista. Iltapäivällä vietiin lapset puistoon ja eksyttiin motarilla. Ajeltiin vähän mihin sattuu, vähän ympyrää ja lopulta hämmentävää kyllä päädyttiin perille. M ja random pikkutyttö hautoivat meidät ruohoon leikin tiimellyksessä, mutta muuten oli ihan mukavaa. Illalla tapasin Hannan kavereita ja Hannan ranskanpuoliskon. Käytiin Italialaisessa syöpöttelemässä ja baarin siasta päädyttiin kiertelemään päättömästi Metzin keskustaa. Huudeltiin yössä, aiheutettiin yleistä hämminkiä, naurettiin ja kerrottiin kauhutarinoita aupair vuosistamme. Mitä muutakaan aupaireilta voi odottaa kuin keskustelua lapsista, kysyn vaan.

Perjantaina pakattiin, kahveiltiin kavereiden kanssa, syötiin ja panikoitiin vuokra-auton tankkaamisen kanssa. Me myös ajettiin harhaan, eksyttiin ihme opiskelukampukselle ja jumitettiin siellä ruuhkassa toista tuntia. Jäi lapsen luistelutunti väliin, Hanna-parka repi stressaantuneena sormensa verille ja mäkin pääsin ihan aupairpäivien arjen tuntuun taas kiinni. 

Lauantaina Hannalla oli haikeat hyvästit edessä ja kerrankin mä pystyin tosissani sanomaan, että tiedän miltä tuntuu. 

Mutta eihän lähtö ole koskaan niin vaikea kun junan päätepysäkkinä on Pariisi!

On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

Final countdown

Viime viikolla kirjoitin viimeisestä omasta perjantaistani. Nyt kirjoitan siitä ihan viimeisestä perjantaista. Viimeinen viikko tullut päätökseen ja tuloksena ihania hetkiä ja ajatuksia - mä oikeasti rakastan tätä perhettä ja elämää täällä - sekä uusi ystävä. 

Nadja, uusi aupairi, jota kohtaan mulla oli lähinnä katkeria ja kateellisia tunteita ennen kuin tavattiin, mutta joka on nyt yksi ihminen lisää hyvästeltävien listalla. Yksi ihminen lisää "we will stay in touch" listalla. Me ollaan tosiaan tultu hämmentävän hyvin juttuun. Vaikka aluksi mun silmät oli pullistua kauhusta kun kuulin, että hän nukkuukin mun huoneessa, oli se lopulta mahtava ratkaisu. Mä rakastan ystäviä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, että 24/7 hengailu ei haittaa. Ei awkward-hetkiä vaikka molemmat vain makaisivat hiljaa vierekkäin, lukisivat kirjaa tai skypeilevät samassa huoneessa. Mä taidan tykätä tästä "kämppiselämästä".

 

Me ollaan vietetty ihania päiviä. On paljon mukavempaa kun on toinen aupair rinnalla. Joku, joka herää samaan aikaan, joku jonka kanssa syödä jäätelöä ja katsoa tv:tä vapaa-ajalla, joku jonka kanssa tiskata, kokata ja hoitaa lapsia. Mä en ajatellutkaan kantavani siitäkin stressiä, mutta olin yllättävän helpottunut kun tajusin miten hyvä ihminen Nadja on. Tajusin, että "mun" lapset jäävät hyviin käsiin.

Mä olin katkerana ajatellut, että minähän en kaikkia niksejäni ja oppimiani asioita aio jakaa. Olin ajatellut, että tämä uusi aupairi pääse muuten ihan liian helpolla. Ei muakaan kukaan neuvonut kädestä pitäen ensimmäisinä viikkoina. Itse mäkin ystäväni löysin ja GPS-Matin avustella jouduin selviytymään kaikkialle. Mutta ehkä vartti yhdessä ja mä jo jaoin "salaisuuteni". Tutustutin Nadjan kaikkiin ystäviini, opetin parhaat parkkipaikat, bussilinjat ja kahvilat. Tein turistikierroksen Genevessä ja Annecyssä. Kerroin kaiken mitä itse teen päivisin lasten kanssa, missä saattaa tulla ongelmia ja miten handlata ne. Opetin talon tavoille. Kai mä kuitenkin olen sen verran sentään aikuistunut täällä, että osaan olla olematta murjottava ja mustasukkainen lapsi. Mä itse päätin palata Suomeen pääsykokeisiin, mä itse päätin lähteä. Ja Nadja on ystävä ja ystävät ovat mulle enemmäin kuin kultaa.

Päivät vierivät liian nopeasti ja tuntuu, etten ehdi tai edes muista vaalia joka hetkeä tarpeeksi. Välillä mä pysähdyn myös miettimään miksi mulla edes olikaan vaikeaa viime syksynä. Olinko mä tosiaan itse niin eri ihminen vai oliko tämä perhe ehkä erilainen? Näinkö mä asiat liian mustana ja valkoisena? Mä kyllä hämärästi muistan ne syksyn pimeät illat, jolloin olin varma, että minähän vaihdan perhettä. Nyt olen erittäin onnellinen, että en vaihtanut. Aupairiksi lähteminen on paras päätös tähän astisessa elämässäni ja tässä perheessä pysyminen toiseksi paras. Mun perhe ei ole täydellinen, mutta se on mun perhe. Mun ranskanperhe, jonne varmasti tulen vielä palaamaan.

En oikein osaa ajatella, että aupairaika on nyt ohitse. En osaa sisäistää sitä faktaa. Perhe lähtee tosiaan huomenaamusta laskettelemaan ja mä jään muutaksi päiväksi tänne talonvahdiksi. Keskiviikkona lähden ennen auringonnousua köröttölemään junalla kohti Metziä ja Hannaa. Huomenna näen perheeni siis viimeistä kertaa. Yitän hokea itselleni, että nämä eivät ole viimeiset hyvästit vaan on sanottava vain näkemisiin. Yritän hokea, että näin sen kuulukin olla. Tältä kuuluukin tuntua. Ja mähän palaan vielä takaisin. Varmasti palaan.