Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.