Gate 3

Lentokentällä. Mittailen pulssia ja jännitän keihäsfinaalin mitallipaikkoja. Yritän näyttää casualilta kun heitän liian painavan laukun baggage droppiin. Hymyilen turvatarkastustädille ja ladon soittokotelon muiden mukana liukuhihnalle; "ukulelehan se".

Tässä sitä nyt taas ollaan. Go to gate ilmestyi lähtevien lentojen taululle ja mä vedän viimeisen kerran syvään henkeä. Jäähyväiset on sanottu, se on nyt taas minä ja matkalaukku matkalla tuntemattomaan.

" Hyvä on aina lähtevän mennä.
Vapaa on aina siirtyvän sielu."

Heat is rising

Päivälaskuri näyttää yhdeksää. Ensi viikolla mä olen Belgiassa. Pelkkä ajatuskin saa mun sydämen sykkimään ihanan kutkuttavasta jännityksestä ja osittain toki silkasta kauhusta.

Mä huomaan iltaisin ennen nukahtamista tuijottavani kattoon miettien minkäköhän laisia puistoja Brysselissä on. Huomaan pysähtyväni kadulla miettimään löydänköhän sittenkään yhtään ystävää. Huomaan töissä tuijottavani tyhjyyteen laskien kuinka monet sukat sitä nyt olisikaan järkevä ottaa mukaan. Kaikki tosin pyörii yhäkin vain ajatuksen tasolla. Matkalaukku on edelleen paikassa x ja matkavakuutusta lukuunottamatta paperipuolikin seisoo.

Mun marjanmyyjäpäivänikin alkavat olla luetut. Mä pidän siitä työstä vaikka jalat puutuvat kahedeksan tuntia paikallaan seisoessa, mansikat alkavat tulla jo korvista ja asiakkaat nyt ovat mitä ovat. Parhaita ovat kyllä lapset.

Skene 1: Kaksi suunnilleen kymmenkesästä poikaa tallustelee reteesti marjatiskille. "Saako maistaa mansikkaa" toinen kysyy, katsoo silmiin ja olisi varmaan ottanut hatunkin pois päästä jos sellainen olisi ollut. Juuri niin kohtelias kun äiti on varmasti käskenyt. "Joo totta kai", mä vastaan ja alan selittää perussettiä lajikkeista ja makeudesta ja juu on pitkään jatkunut mansikkakausi. Pojat valitsevat isoimmat marjat ja päätä nyökäyttäen kiittävät. "Vitsit kun on hyvää mansikkaa" toinen sanoo suu täynnä marjaa. Mun pää keikkuu kuin vieteriukolla kun myötäilen. "Juu on ollut tosi makeaa tämä Korona". Pojat poistuvat paikalta ja vaikka katoavatkin näkyvistä kuulen kuinka toinen vielä ylistää: "Siis vitsit oli hyvää mansikkaa, huomasit sä?". Kiitos poikien kovan äänen, mulla riitti asiakkaita varmaan seuraavan puoli tuntia kun mummot valuivat paikalle testaamaan kuinka makeaa se mansikka nyt oikeasti olikaan.

Skene 2: Pikkutyttö, varmaan alle metrin, taapertaa tiskille ja tuijottaa silmät palaen maistiaspurkkia. "Siitä voi maistaa mansikkaa", mä hymyilen. Tytön hymy ylttää korviin asti kun sen pieni pullea käsi ojentuu maistiaisia kohti. Mun huomio kiinnittyy muihin asiakkaisiin ja tukka putkella alan täyttää hernepusseja ja selittää sadatta kertaa mistä marjat tulevat, ovat makeita, saa maistaa, on kotimaista, ei tule virosta, on makeaa, saa maistaa... Kun saan herneet pussiin, pussin punnittua ja rouvan tyytyväisenä jatkamaan ostosreissua, muistan mä taas sen pienen, pullean tytön.Tyttö irvistää mulle naama mansikassa ja lähtee sormiaan nuollen lyllertämään eteenpäin. Se oli syönyt mun maistiaisrasian tyhjäksi. Seuraavana päivänä se söi kaikki mun hernemaistiaiset heti kun silmä vältti. Huikee kaveri.

Nyt mä taas tuhatta kertaa mietin, että pitäisi tehdä se ilmoitus väestörekisteriin. No mutta onneksi on aina huominen. Taidan mennä syömään vähän mansikoita iltapalaksi. Niitä kun ei ole tullut syötyä. Köh köh.

Kuinkas sitten kävikään

Tässä on nyt saattanut käydä niin, että mä loin itselleni uuden profiilin aupairworldiin. Tässä on myöskin saattanut käydä niin, että viikko sen jälkeen löysin itseni ostamasta lippuja Brysseliin. Että tuota, here we go again...

Se käväisi mielessä jo viime joulun tienoilla. Toinen välivuosi, toinen vuosi maailmalla, uusia ihmisiä, ystäviä, kokemuksia, seikkailuja. Kun pääsykokeisiin lukeminen sitten vähän jäi - kokeessa kävin leppoisesti vähän arpomassa rasteja ruutuun - ja huomasin sepittäväni ihmisille jotain epämääräistä ulkomaille menosta, oli asia kai jo jossain alitajunnassa päätetty. Mutta mitä, missä ja miksi?

Mä en oikein tiennyt haluaisinko aupairiksi enää. Viime vuosi oli ehkä tämän astisen elämäni paras, mutta myös ylivoimaisesti rankin. Perhe oli vaikea, kieli oli vaikea, kulttuuri oli vaikea. Vaikka kaikkeen totuin, opin kielen ja totuin tapoihin, en ollut enää varma haluaisinko sitä rumbaa taas.

Yhtenä iltana heittelin puolenyön jälkeen hasardilla työhakemuksia menemään. Marjanmyyjä, siivooja, torikauppias. Kaikki kävi. Ahdisti kun kaverit tuntuivat kaikki olevan aina töissä ja minun päiväni kohokohtia olivat postin saapuminen tai naapureiden kotiintuloaikojen stalkkaus. Kaverit jännittivät mihin kouluun pääsisivät jos pääsisivät ja minä jännitin saapuisiko se adlibriksen kirjapaketti tänään jos saapuisi. Kavereilla oli projektina kämpän ettiminen uudesta kaupungista, mun projektinani oli tuhansien virkkuuruutujen virkkaus uuteen tilkkutäkkiini. Mun tulevaisuuden ovet olivat siis lievästi sanottuna vähän turhankin apposen avoinna. Niinpä mä kirjauduin aupairworldiin.

Mä tuijotin hakukriteeri-palkkeja. Mihin maahan sitä menisi. Hassua oli ajatella, että siinä parin napin klikkauksella päätti vuoden elämästään. Sitä vaan rastia ruutuun ja vaikka Honolulu kutsuisi. Valitsin maaksi kuitenkin taas Ranskan. Kun se näytti niin yksinäiseltä päätin mä tällä kertaa laittaa pari muutakin ranskankielistä maata sinne sekaan. En mä kuitenkaan mihinkään Belgiaan joutuisi.

Tässä nyt saattoi siis kuitenkin käydä niin, että tämän kuun lopusta minä ja matkalaukku lennetään puoleksi vuodeksi juuri sinne Belgiaan.

Tässä saattoi myös käydä niin, että niistä puolitosissaan heitellyistä työhakemuksista yksi tärppäsikin. Niin vaan löysin itseni marjatiskin takaa aamu yhdeksältä hymyilemässä tiuskiville asiakkaille ja esittäväni erittäinkin tietävää marja-asiantuntijaa. Siis minä, ihminen, joka juuri ja juuri tunnisti vadelman mansikasta. Minä, ihminen joka ei todellakaan tiennyt olemassa olevan about sataa mansikkalajiketta, jotka pitäisi sitten ulkomuodosta, väristä, mausta, hajusta, koostumuksesta, siemenistä ja mistä lie tunnistaa toisistaan. Mutta niin vaan parin päivän jälkeen olin kylmiössä kaksi mansikkaa kourassani vertailemassa, että "jaahas, tässä onkin oiva laatikko Eliannya ja tuossa taas Bountyä". Se huono puoli tässä on, että illalla kun silmät sulkee niin mansikan kuvat vaan vilisevät silmässä tai herään yöllä paniikissa, koska olin unessa myynyt Polkaa Sonatana. On ihmisellä huolet.