Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.