Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.

But sometimes we have to let go

Mun viimeinen kielikurssikerta on nyt takana. Mä en enää koskaan näe niitä ihmisiä, niitä puolituttuja kasvoja, joiden seurassa olen viimeiset kuusi kuukautta istunut kahdesti viikossa. Mä en edes osannut arvata, miten vaikeaa oli astua luokasta viimeisen kerran ulos.

Meidän kurssiporukka muodostui eri-ikäisistä ihmisistä ympäri maailmaa, joista jokainen oli enemmän tai vähemmän täällä vain ohikulkumatkalla. Mun kielikurssini ei siis ollut vain aupaireille suunnattu, vaan enemmistö taisi olla nelikymmpisiä miehiä. Mä olin ainoa aupair ja se porukan juniori.

Alkusyksy kun oli perheen takia aika rankka, muodostui kielikurssista mun "turvaperhe". Sinne mä aina luvallisesti pakenin, sinne oli aina kiva mennä. Kukaan ei tuominnut, arvostellut tai odottanut mitään. Me heiteltiin vaan läppää, naurettiin toisillemme ja kärsivällisesti kuunneltiin jokaisen änkytyspuheenvuorot. Mä kiinnyin siihen porukkaan ja on kamalaa ajatella, että niitä kasvoja en ehkä ikinä enää näe. En tule enää kommunikoimaan kiinalaisen miehen kanssa, jonka aksentti oli hämmentävä. Enkä käymään keskusteluja Afrikkalaisen pojan kaa jalkapallosta. Tai nauramaan Hollantilaisen tytön kanssa meidän opettajan hölmölle kampaukselle. Tai enää naura kippurassa meidän parhaan opettajan huikeille vitseille.

Niin ja mun parina oli melkein aina Jemeniläinen mies, jonka kanssa me kauheessa kiireessä aina yhdessä yritettiin luoda vastaukset tekemättä jääneisiin kotitehtäviin. Me myös jaettiin toisillemme hyviä vinkkejä lasten leikkipaikoista lähialueella, kuka mulle nyt niitä kertoo?

Mä en myöskään ikinä unohda niiden ihmisten avosydämmisyyttä tai mielenkiintoa. Mun oma hostperhe ei ole koskaan kysynyt musta mitään, mistä pidän tai millainen olen tai ole kysynyt Suomesta mitään. Kielikurssilla mä olen saanut avautua Suomen historiasta, arkkitehtuurista, tapakulttuurista ja kieliopista. Myös mun unelmat, luonne ja mieltymykset tulivat kurssin aikana eri suullisten tehtävien kautta selväksi. Ja ihmisillä oli aina loputtomasti lisäkysymyksiä sekä oikeasti mielenkiintoa kuulla vastaus.

Mä olin muutaman kerran pari Afrikkalaisen kuusissäkymmenissä olevan naisen kanssa. Me eksyttiin kerran vähän aiheesta ja mä päädyin kertomaan mun aupairina olosta ja uuteen maahan muutosta. Tunnin lopussa kun keräiltiin kamoja hän laittoi käden mun olkapäälle ja sanoi "Mä ihailen kuinka rohkea sä olet, vaikka olet noin nuori".

Minä ja eräs romanialainen nainen odoteltiin kerran varmaan puolituntia muun porukan tuloa tyhjässä luokassa. Kumpikaan ei ollut saanut tietoa, että sen päivän tunti oli peruttu. Mä siinä sitten manasin kuinka joudun ajelemaan väsyneenä eestaas ja toivoin ettei olisi kamalia ruuhkia. Nainen tarjosi mulle yösijaa perheensä luona, niin ei tarvitsisi ajaa yksin pitkää matkaa kotiin.

Mun turvakoti, pakopaikka, hengähdystauko ja avautumiskerho on nyt sitten ohi. Lopullisesti. Sinne oli niin kiva aina mennä, en kertaakaan lintsannut. En tajua, miten suurta luopumisen tuskaa näinkin pieneltä tuntuva asia voi aiheuttaa. Eikä asiaa helpota se, että tiedän niiden mahtavien persoonien olevan nyt vain osa mun muistoja. Mä kun olen vielä tunnetusti unohtelevaa sorttia. Mutta jos jo pelkkä kielikurssin loppuminen sai mut kotimatkalla nielemään kyyneliä, niin millainen meltdown mua odottaa kun oikeasti lähden? Jaiks.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Toisaalta, onhan sitä kortilla ollutta vapaa-aikaa nyt aavistus enemmän ja enää ei tarvitse ajella niin kauheasti. Ja parkkirahat säästyy. Mutta silti, mun kielikurssi. Nyyh.

Kielikurssikommelluksia #1

Mähän siis ravaan kahdesti viikossa kielikurssilla Sveitsin puolella. Näin vahinkoalttiina, aina väärään aikaan väärässä paikassa ja "oho hups" sanoja ylikäyttävänä ihmisenä mulle on kertynyt vino pino kommelluksia niiltä reissuilta. Aattelin tässä perjantain kunniaksi verestellä mun "socially awkward penguin"-hetkiäni.

Ensimmäisinä kertoina mä yliajoitin kielikurssille ajamisen aika reilulla kädellä. Olin koko illan haukkana kurkkimassa ikkunasta ja sillä sekunnilla kun hostäidin ajovalot kaartuivat pihatielle mä vedin jo takkia niskaan. Siinä sitten kätevästi samalla ovenavauksella ulos (hi - bye) ja talla pohjassa kohti Geneveä. Talla pohjassa saattaa tosin antaa vähän väärän mielikuvan. Sillon ajelin tosiaan ekoja kertoja Sveitsiin ja mähän en todellakaan ollut mikään vauhtihirmu. Enemminkin se oli semmosta paappa-ajotyyliä.

Vaikka kuinka köröttelinkin ranskalaisten ajotyyliä säikkyen olin mä paikalla aina vähintäänkin tunnin etuajassa. Ainakin musta on tullut taitava ostoskeskuksessa palloilija.

Liityin kesken siihen kurssiin ja ikävä kyllä muistan ensimmäisen sisääntuloni erittäin hyvin. Mä astuin luokkaa about viisi minuuttia etuajassa ja pöydät olivat neliössä. Kävelin opettajan luo ja kysyin "onhan tämä se ja se kurssi". Aika hämillään se alkoi papereitaan kaivella ja mä aloin selittää ilmaisesta kokeilukerrastani ja että testaan vain onko tämä hyvä taso. Se opettaja puhui melko huonosti ranskaa. Lopulta tämä kaveri löysi paperin jossa luki kurssin numero. Sama oli. Mä sitten istuuduin tyytyväisenä opettajaa vastapäätä olevalle riville muutaman muun oppilaan viereen. Siinä asettelen kyniäni riviin kun sisään astuu mies, joka huikkaa "noniin aloitetaan". Kurssin todellinen opettaja siis. Se mun "opettajana" pitämäni mies olikin vaan yksi oppilas. Ja mä olin jättänyt mun ilmaisenkokeilukerran todistuksen sille. Edes se, että tämä kaveri ei puhunut kunnolla ranskaa ei saanut mun hälytyskelloja soimaan. Ei hyvin mennyt.

Mä en ensimmäisten viikkojen aikana löytänyt naisten vessaa mistään. Mä erittäin huomiota herättämättömästi (suomi on niin kaunis kieli) kuljin ainakin viisi kertaa miesten vessakyltin ohi ihan vain varmistaakseni, että siinä ei todellakaan ole hameväelle sisäänkäyntiä. Mä myös pyörin melkein eksymispisteeseen asti niitä käytäviä. Lopulta alennuin stalkkaaamaan muita naisia, mutta löysinpähän perille.

Menen aina hissillä parkkihallista viidenteen kerrokseen. Kerran satuin hissiin parin muun vitoskerrokseen menijän kanssa. Hissi pysähtyi toisessa kerroksessa, sisään astui nainen, joka painoi numeroa 1. "Siinähän ajelee ees taas", ajattelin, koska vahingonilo on paras ilo. Pilkka osui omaan nilkkaan ja hissi lähti kolahtaen alaspäin. Olin tietenkin osunut juuri siihen yhteen vialliseen hissiin, joka aina pysähtyessään unohtaa "muut komennot" (vähä-älyisille väännän varoiksi rautalangasta. Jos siis painoi ylöspäin mentäessä 4 ja 5 kerroksen, pysähtyi hissi vain neloseen ja sen jälkeen joutui painamaan uudelleen 5:sta tai tehdä kuten me ja seilailla minne sattuu). Taidettiin me parkkihallista tulleet seilata kolmesti ylös-alas ennenkuin joku tajusi haukkana hyökätä painamaan uudelleen 5-nappulaa hissin pysähtyessä.

Mä olen muutenkin seilaillut hissillä. Juttelin yhden mukavan kurssilaiseni kanssa, hän astui hissiin ja mä tietysti perässä. Tämä tyyppi matkusti katutasolle, minä tietysti perässä. Siellä sitten ovilla heitettiin heipat ja kaverin käännyttyä, mä palasin takaisin hissijonoon. Mun pitää maksaa parkkilippuni neloskerroksessa. Eikä tämä jäänyt yhteen kertaan. Kaikkea sitä tekee ystävyyssuhteiden eteen.

Mulla oli yksi hyvä ystävä ekalla kurssijaksollani. Me oltiin takapenkin häiriköt (älä ota mua aina iha kirjaimellisesti äiti, mulla on taipumus liioitteluun). Tiedättekö sen tunteen kun kaikki naurattaa, mutta ei saisi nauraa? Pitäisi olla vaan hiljaa ja sekö vasta naurattaakin. Been there done that. Sille kaverille mä myös onnistuin selittelemään turhan kovaan ääneen tarinoita, jotka opettajan mielestä ovat olleen niinkin mielenkiintoisia että sönkötin ne koko luokalle. Ei enää naurattanut.

To be continued...

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Mä kävin viime maanantaina setvimässä Genevessä mun kielikurssi asioita. Silloin oli ihan mielettömät ruuhkat tai oikeastaan jumi, että matelin alle kahdenkymmenen minuutin matkan tuntiin ja varttiin. Niinpä mä ajattelin olla tänään kaukaa viisas ja lähdin superajoissa. Ei ruuhkasta tietoakaan ja mä olin tunnin etuajassa paikalla. Ja kun Genevessä ollaan niin parkki ei ollut ilmainen. Jes. Mutta tästä se mun "voittoputki" vasta lähtikin...

Kurssin päätyttyä mä meinasin pakittaa parkkipaikalla tolppaan.
Ulkona oli pilkkopimeää, minimaalisesti katuvaloja ja satoi.
Normiramppi Ranskaan vievälle motarille olikin suljettu ja mun GPS vaan etsi signaalia.
Aloin seurata samalle rampille yrittänyttä pientä mustaa Fordia.
Mä tajuan, että se musta Ford ei enää olekaan mun edessä, vaan joku muu pieni musta auto.
Mulla ei ollut hajuakaan missä mä oon ja ajanko edes oikeaan suuntaan. Sanottakoon vaikka, että iski lievä paniikki.
Navigaattori kävi erittäin hitaalla. Siinä vaiheessa kun olin jo kääntynyt kuului ääni "käänny vasemmalle".
Jouduin ajamaan keskustan kautta. Ekaa kertaa ja vielä sateella pimeässä.
Mut pysäytettiin Sveitsin ja Ranskan rajalla. Oli toinen etuvalo palanut.
Kaksikaistaisella tiellä 90km/h nopeusalueella ajoi joku törppö kolmeakymppiä keskellä kaistoja.
Mun portin kauko-ohjain ei pelittänyt kunnolla, joten jouduin mennä autosta sateeseen säätämään sen portin kanssa.

Harvoin oon ollu niin iloinen päästessäni kotiin.

Plus tänään kun kävin tankilla, en saanut millään bensatankin korkkia auki. Mä ähersin sen kanssa varmaan toistakymmentä  minuuttia ennen kuin mun oli pakko luovuttaa ja kysyä apua. Ehkä säälittävintä ikinä: voisitko avata mun tankin korkin?

Niin ja kielikurssista sen verran, että vähän turhan helppo se taso on mulle, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se menee. Se opettaja oli kuitenkin ihan huikee ja kurssin yhteishenki kiva, että enköhän mä tuolla ala käymään. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kiinalaisista afrikkalaisiin ja brasilialaisiin. Hauskinta mun mielestä on se, että kaikki opetetaan ranskaksi. Se on jotenkin nurinkurista. Miten esim alkeiskursseilla ne reppanat ymmärtää mitään? Sunhan pitäisi perjaattessa osata ranskaa, jotta voisit ymmärtää kun sulle opetetaan sitä. Interesting.

Tänään ei siis ollut ihan mun päivä, joten nyt mä painun suosiolla pehkuihin. Bonne nuit!