Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.

Walking on Sunshine

Mä päätin tänään lähteä vielä keskustaan. Mun suunnitelmissa oli lähteä jo aamusta, ihan vain piipahtaa nopeasti pyörällä. Monien mutkien kautta kuintenkin lähdin vasta iltapäivällä, päädyin menemään bussilla ja illalla kävelin monta tuntia auringonlaskua ihaillen kotiin. Miten tässä näin kävi?

Mulla oli aamulla kaikki kamppeet repussa ja olin valmiina lähtemään keskustaan, kun sain Lucilelta viestin. Hän oli yksin kotona, joten jätinkin repun oven viereen ja kävelin naapuriin. Saatiin vihdoinkin katsottua kolmas Pirates of the Caribbean loppuun (siis kuinka pitkä yksi elokuva voi olla?), tilattiin pizzaa ja juteltiin. Mä ajattelin sitten käydä vähän rannalla tasottamassa rusketustani, koska olin jo haudannut ajatuksen lähteä keskustaan. Mun hälytyskellot alkoivat kyllä soida siinä vaiheessa kun huomasin rannan olevan melkein autio normaalin sillisalaatin sijaan. Kauhea tuuli sai hiekanjyvät lentelemään ja ne oikeasti sattuivat iskeytyessä ihoon.

Mä alennuin löhöömään oman talon pihalla, uima-altaan reunalla. Mä olen aina ihmetellyt ja naureskellut ihmisille, jotka lähtevät rantalomalle upeaan paikkaan, mutta viettävät aikansa talon aidatulla ja suljetulla takapihalla. Tänään mä olin yksi heistä. Huokaus. En onneksi kauaa. Siinä löhötessä mä päätin, että voisihan sitä nyt kuitenkin lähteä tuulesta huolimatta keskustaan. Eikun vaatteet niskaan ja pyörän selkään. Ainoa huono puoli vain, että niistä neljästä pyörästä se ainoa toimiva ja lukollinen ei ollutkaan autotallissa. Hostisä oli nähtävästi saanut saman idean kuin minä ja ehtinyt ennen mua napata pyörän. 

Tästä se mun "seikkalu" vasta alkoikin. Mä lähdin bussilla keskustaan. Mulla ei ollut mitään hajua mihin bussiin nousisin, mitä reittiä ne kulkevat tai missä jäädä pois. Ensimmäiset pari kilsaa olinkin semi paniikissa, että mihinköhän mä vielä päädyn. Onneksi maisemat kävivät tutuiksi ja mä onnistuin kuin onnistuinkin jäämään juuri siellä missä halusin pois. Bussissa juttelin myös ihan Johnny Deppin näköisen nuoren miehen kanssa. Se keskustelu ei kylläkään ollut yhtään järkevä. Mä kerroin, että olen suomalainen aupair ja lomalla hostperheeni kanssa. Jotenkin hän ymmärsi, että olen lomalla poikaystäväni kanssa, jonka mielestä täällä on kauniimpaa kuin Suomessa. Mitäh? Mä en tiedä oliko vika mun kerronnassa vai hänen ymmärryksessään, mutta en lähtenyt sitten korjailemaan. Hän myös luuli, että opiskelen arkkitehtuuria. Älä kysy miksi.

Vaikka mä selvisin loistavasti bussilla keskustaan, mä en edes lähtenyt yrittämään tulla samalla tavalla takaisin. Tällä kertaa mä en edes olisi tiennyt mikä niistä monista keskustan pysäkeistä olisi minun, minne suuntaan olen menossa ja en muistanut minkä näköinen pysäkki, jolla jäisin pois olikaan. Mä siis kävelin. Heti kun mahdollista, siirryin tieltä merenrannalle ja jatkoin matkaa paljain jaloin. 

"Katson autiota hiekkarantaa"

Mä myös näin yhden miehen koiransa kanssa. Musta tuntuu, että joko se seurasi mua tai mä sitä. Tai sitten me oikeesti satuttiin vaan kulkemaan eri polkuja samaan suuntaan. Tämä mies jäi mun mieleen, sillä mua kävi niin sääliksi sen koira. Se mies kiskoi koiraparkaa kauhean lyhyellä remmillä, huusi sille ja töni sitä. Koiralla oli myös kuonokoppa, vaikka se vaikutti ihan leppoisalta. Tohon jälkimmäiseen en kuitenkaan puutu, sillä saattoihan se ollakin purevaa sorttia. Kun viidennen ja viimeisen kerran näin siinä kotimatkalla tämän parin, oli kuonokoppa otettu pois, remmiä löysätty ja mies pysähtynyt juomapisteelle antamaan vettä koiralleen. Koiran häntä heilui iloisesti ja mäkin huomasin hymyileväni.

Mä myös satuin osumaan paikalle kun kolme nuorta pistivät stereot soimaan ja alkoivat tanssia streetdancea. Ihan huvittavaa miten ne vähän levottomasti ensin vain kävelivät, hakivat rytmiä ja yhtäkkiä oltiin pyörimässä päällään tai heittämässä takaperinvolttia. Ihan kuin jossain Step Up -elokuvassa.

Kiitos kamera, kun tarkensit suihkumikälieveteen. Sitähän mä halusinkin kuvata.

Eli aina ei päivät mene suunnitelmien mukaan, mutta sehän tässä onkin parasta. "You can't control everything. Sometimes you just need to let go and let life happen." - Unknown

"Vasten auringon siltaa ,säteet myöhäiseen iltaan."

Je vais à la plage!

Mä olen virallisesti palannut loma-aikatauluihin. Se siis tarkoittaa, että ei ole aikatauluja. Mä herään milloin herään, teen päivällä mitä teen ja menen nukkumaan sitten kun menen. Ei kelloa, ei suunnitelmia. Olen mä muutamia rutiineja kuitenkin onnistunut itselleni luomaan.
     Mä yleensä herään silloin kun mun perhe herää. Lasten huuto, oli se sitten ilonkiljaisuja tai itkupotkuraivari, kantautuu läpi korvatulppienkin. Ikävä kyllä. Myös välillä mun perhe saa loistavia älynväläyksiä, kuten alkaa imuroida ennen kello kahdeksaa aamulla. Mä siis tosiaan olen täälläkin aina "joutunut" heräämään aikaisin, - kyllä, yhdeksältä herääminen on lomalla aikaisin- mutta nousen sängystä ihan fiiliksen mukaan. Musta on kiva ottaa aamut rauhassa ja lukea, datata tai tekstailla kavereiden kanssa, koska, kuten jo monesti olen maininnut, aamut eivät ole mun lempihetkiäni päivässä.

Kun sitten vihdoin saan itseni ylös, vietän aikaa lasten kanssa (jos en ole löhöillyt niin kauan, että hostit ovat jo kadonneet omille teilleen). Sitten nappaan joko pyörän ja lähden keskustaan tai pakkaan rantakamat Kånkeniin ja lähden työstämään rusketustani. Olen ollut vähän huolimaton ja tainnut ottaa pikkusen liikaa etupuolelle aurinkoa. Sääret alkavat olla mukavan ruskeat, pohkeet eivät. Hups.

"Je vais à la plage!" on ehkä yksi mun eniten käyttämiä lauseita täällä lomalla. Eli suomeksi: lähden rannalle!

Mun tekisi myös kauheasti mieli avautua mun pyöräseikkailuista ja läheltäpititilanteista, mutta kai mä yritän rajottaa. Ei mulla mitään uutta sanottavaa ole. Yhäkään en uskalla vaihteita vaihtaa, ihmisiä, eläimiä ja jopa kauko-ohjattavia autoja hyppää eteen metrin välein ja mustelmakokoelma sääressä sen kun kasvaa. Tänään tuli myös ihme reppuhyypiö pyöränsä kanssa puskista eteen. Enkä puhu vertauskuvallisesti, vaan se kirjaimellisesti tallusti puskasta keskelle tietä! Siinä sai tosissaan jarruttaa, mutta tämä herra ei ympärilleen vilkaissutkaan, jatkoi vain kylmän rauhallisesti kävelyä pyöränsä kanssa poikki kapen tien. Mä en aina ymmärrä mitä näiden ihmisten päässä liikkuu.

Pitäisi olla myös kyltti, että lapset hihnassa. Ne hyppelee kyllä ihan laput silmillä teiden poikki.

Mun päivät siis koostuvat lomailusta, as simple as that. Olen yhtenä iltana ollut lapsenvahtina, muuten aika pitkälti saanut mennä ja tulla miten haluan. Toki, koska melko vähän vasta tunnen perhettäni, on musta kiva viettää aikaa niidenkin kanssa ja yrittää tutustua paremmin.

Mä alan myös panostaa tähän rantalomailuun. Ostin uuden pyyhkeen ja uuden ranta-alustan. Mieli teki myös ostaa snorkkeli ja räpylät, mutta jätin välistä. Tällä kertaa...

Merimiesten pyykkipäivä!

Mä ja mun hostit ollaan siis täällä lomalla näiden ystäväperheen kanssa. He asustelevat 300 metrin päässä olevassa vuokratalossa. Iltaisin yleensä kaikki syövät yhdessä, joten mäkin koitan eksyä näiden ystäväperheen talolle hyvissä ajoin. Mä lepertelen tämän ystäväperheen vauvakaksosten kanssa, autan pöydän kattamisessa tai muuten vain palloilen kunnes ruoka saadaan pöytään. Se tapahtuu joskus kello 20-23 välillä ja kestää toista tuntia. Täällä lomalla iltaruoka on selvästi enemmänkin tilaisuus seurustella ja olla muiden kanssa, itse syöminen ei ole ykkösasia. Ystäväperheessä on ranskalainen aupair Lucile, josta taisinkin jo mainita. Hänen kanssaan olen viettänyt paljon aikaa, vaikka Lucile onkin täällä enimmäkseen töissä ja mä taas vapaalla. Ollaan silti ehditty käydä pari kertaa ulkona ravintolassa syömässä, oltu rannalla ja pidetty leffailtaa. Enimmäkseen ollaan yhdessä, kun Lucile on töissä ja mä autan parhaani mukaan vauvojen hoidossa. Myös ystäväperheen kolmevuotias haluaa viettää mun kanssa aikaa. Sen suurinpiin huveihin kuuluu kulkea ympäriinsä ja hokea mun nimeä. Suloista vai ärsyttävää?

Vaikka välillä on hassua olla lomalla lähes vieraiden ihmisten kanssa, olen mä viihtynyt täällä erittäin hyvin. Sète on ihana kaupunki ja lomailu leppoisaa.

          Gros Bisous!

PS. Mä lisäsin tonne tekstien loppuun tollasen raksivalikon, mistä voi painella mieleisensä reaktion jos siltä tuntuu.

Tyhmästä päästä kärsii koko ruumis

Mä olen onnistunut tämän vajaan viikon lomailun aikana säheltämään ihan urakalla. Alan myös vahvasti kyseenalaistaa sanonnan "virheistään oppii". 

     Ensinäkin pyöräilessä on sattunut vaikka mitä. Tosiaan sillä ensimmäisellä kerralla kun seikkailin keskustaan mä talutin aika paljon. Onnistuin iskemään kiitettävän monta kertaa sääreni polkimiin, mutten koskaan ottanut opikseni. Mulla oli jalka ihan naarmuilla ja nyt siihen on ilmestynyt pari pientä mustelmaa. Great. Tänään yritin muistaa asian ja varoa polkimia taluttaessa, mutta yritykseksi jäi. Seuraavia mustelmia odotellessa.

Se pyörä on mulle uusi ja mä olen joutunut tappelemaan sen kanssa ihan liikaa. Ensinäkin se on miesten mallia ja se keskitanko on niin korkealla, että jos istuisin siinä mun jalat tuskin ylttäisi maahan. Mä myös aina unohdan koko tangon olemassaolon. Olen muutaman kerran meinannut kaatua kun en ole tajunnut nostaa jalkaani tarpeeksi ylös. Vaihteetkin temppuilevat. Koska pelkään, että ketjut putoavat jos leikin liikaa vaihteilla, olen päättänyt olla vaihtamatta niitä ollenkaan. Se on jäänyt ehkä turhan isolle vaihteelle, sillä ylämäissä ei meinaa tahdonvoimallakaan päästä ylös jos vauhti on liian hidas.

 

Mä en uskalla nimittäin enää ajaa kovaa. Olen aivan liian maalainen ja ihmiset juoksentelevat ympärillä kuin päättömät kanat. Sitä saa ihan tosissaan väistellä ihmisiä, jotka keksivät, että onkin hyvä idea, että mä yhtäkkiä pysähdyn keskelle pyöräilykaistaa tai päätänkin juuri nyt ylittää tien. Lapsista puhumattakaan. Ajelin yksi päivä rantabulevardia, missä suurin osa liikkujista on pyöräilijöitä, kun yhtäkkiä eteen hyppää noin viisivuotias tyttö. Mä yritän väistää sitä, mutta eikö se ipana hyppää uudelleen eteen. Mä yritin myös jarruttaa, mutta jalat polkivat hulluna vain tyhjää taaksepäin. Ei jalkajarruja, kuten mun pyörässä Suomessa. Ei tietenkään. Onneksi löysin käsijarrut ja onnistuin olemaan lentämättä tangon yli. Sen tytön vanhemmat olivat vain, että hups ja jatkoivat matkaa. Mä olin sydän kurkussa vielä pitkään. 

   Myös eläinkunta tekee täällä kamikazehyökkäyksiä pyörän edessä. Sisiliskot, kissat ja jopa koirat hyppäävät ihan out of the blue eteen ja taas ollaan jarrut pohjassa. Mua ei todellakaan ole luotu kaupunkipyöräilyyn.

Jalankulkijat, pysykää omalla kaistallanne!

Myös uidessa mä olen joutunut kärsimään olemattomasta muististani. Olen tottunut sukeltamaan aina silmät auki, mikä ei ole suurikaan ongelma Suomen järvissä. Täällä meri on suolaista. Erittäin suolaista. Joka kerta jos raotankin vahingossa sukeltaessa silmiäni, musta tuntuu, että ne syöpyvät puhki ja olen lähes varma sokeutuneeni. Silti joka kerta sama juttu. Eikö sitä ihminen koskaan opi!

Rannalla unohdan myös jättää kevyiden rantaliinojen tai tyhjän kangaskassin päälle jotain painavaa uimaan mennessäni. Näillä tuulilla olen pari kertaa joutunut räpiköimään kauhealla kiireellä takaisin rantaan ja syöksymään tavaroitteni perään. Vielä ei ole mitään kuitenkaan kadonnut. Tietääkseni.

Onneksi läpsyt ei lennä

Myös vesipullon muistaminen ottaa mukaan on mulle ylitsepääsemätön tehtävä. Mun huoneen pöydällä on viisi juomapulloa, jotka olen joutunut ostamaan sellaisen puuttuessa. Olen ollut täällä viisi kokonaista päivää. Voitte itsekin laskea kuinka monena päivänä olen muistanut ottaa juomapullon mukaan. Ehkä huomenna...

Eli miten niin virheistään oppii? Mä vaan kysyn.

Tänään on hyvä päivä

Jaa missä mää oon? Mä oon lomalla, missä sää oot?

Mä päätin tänään lähteä aamusta tutkimaan tämän meidän lomakaupungin keskustaa. Meidän vuokratalolta sinne on matkaa 3-4 kilometriä, joten päätin lähteä pyörällä liikenteeseen. Mä en ihan sujuvasti vaan "napannut" fillariani, sillä en onnistunut avaamaan autotallinovea (jossa pyörät ovat säilössä). Onneksi ei ollut ketään kotona, niin nerokkaasti talutin sitten pyörän sisäkautta, asunnon halki ja komeasti poistuttiin pyörä ja minä etuovesta. 

"Mä herään aikaisin ja nappaan fillarin

Tänään on hyvä päivä"

Mun pyöräretki keskustaan oli.. noh, mielenkiintoinen. Mä juuri ja juuri tiesin missä päin keskusta on, mutta siihen se tietämys sitten päättyi. Mä en ollut varma löytäisinkö keskustan ja miten sinne ajettaisiin pyörällä tai löytäisinkö ikinä takaisin. Mun taktiikaksi muodostui "go with the flow" eli massan mukana. Onneksi en nimittäin ollut ainoa pyöräilijä liikenteessä. Aina kun aloin epäilemään, että saakohan tuonne mennä tai mitenköhän tästä eteenpäin, mä pysähdyin. Odottelin rauhassa auringonpaisteesta nauttien, että joku muu pyöräilijä sattui ajamaan ohitseni. Sitten hyppäsin pyörän selkään ja lähdin tuhatta ja sataa tämän toisen pyöräilijän perään. Kerran kyllä huomasin jotenkin ihmeellisesti ohittaneeni pienen pyöräilyporukan, jota seurasin ja kauhukseni olinkin itse letkan vetäjä. Ne olivat kyllä ihan yhtä kujalla kuin minäkin, sen verran monta kertaa ajelivat nimittäin ympyrää. 

   Mun suureksi yllätykseksi mä onnistuin löytämään juuri sen paikan keskustasta, jonka halusinkin eli keskusaukion. Kertaakaan en joutunut kääntymään takaisin tai ajellut pahemmin ympyrää. Myönnettäköön, että siihen muutaman kilsan matkaan mulla meni vajaa tunti. No mutta mä olin niin loistavalla tuulella ja ilma oli täydellinen, niin mikäs siinä matkaa tehdessä ja kuvia näpsiessä.

Jos oikein tihrustaa niin voi pongata minut ja mun pyörän!

No mutta ketkäs ne siinä. Tunnistaako joku nämä kaikki? Mulla jää kyllä muutama täysin kysymysmerkiksi. En mä kai sitten olekaan niin kultturelli ihminen kuin luulin. Höh.

Onneksi loppumatkasta alkoi jo ilmestyä kylttejä kohti keskustaa. Vaikka veihän se seikkailusta vähän iloa, heh.

"Mä poljen kaupunkiin, haluun nähdä ihmisii

Tänään on hyvä päivä"

Mä tosiaan löysin sen mun maamerkin täällä Sètessä, eli keskusaukion. Tappelin pyörän lukon kanssa ihan liian kauan ja kun vihdoin sain sen lukittua yhteen aitaan tajusin, että 20 metrin päässä olisi virallinen pyöräparkki. Eikun uudestaan lukon kimppuun. Anyway, sen aukion laidalla on pieni Boulangerie eli leipomo, jossa myydään superedullisesti croisantteja yms. hyvää. Mä ostin itselleni kaksi erilaista croisanttia ja juoman ja istuin aukion reunalle. Kaivoin kirjan repusta, nautin mun brunssista ja otin aurinkoa.

"Jännä kirja kassissa, taikaa luureissa

Tänään on hyvä päivä"

Mä viihdyin keskustassa monta tuntia shoppaillen ja kierrellen. Oli ihanaa kun ei ollut kiire mihinkään. Mun piti myös todenteolla pitää iteseäni kurissa, sillä löysin ihan liikaa ihania vaatteita. Shopaholic pääsi kuitenkin vähän valloilleen. Mukaan tarttui mekko, shortsit ja kahden uudet bikiinit. Hups. Aleshoppailu on vaarallista.

Sète tosiaan on kalastajakaupunki. Satama-altaan reunat olivat täynnä kalanmyyjiä

On muuten harvinaisen hankalaa ottaa yksin mitään muita kuvia itsestään kuin selfieitä. Just saying.

"Mut tänään on hyvä päivä"

Mä onnistuin vaivoitta löytämään tieni takaisin. Vaikka olin ostanut monta pulloa vettä päivän aikana, olin silti janoon kuolemaisillani kun vihdoin pääsin perille. Mä hörppäsinkin kerralla varmaan litran. Vaihdoin nopeasti päälleni uikkarit ja kesämekon, otin pyyhkeen kainaloon ja Kånkenin selkään ja suuntasin beachille. Pääsin ensimmäistä kertaa täällä mereen uimaan ja ah autuutta. Olinkin jo kyllästynyt uima-altaan ahtauteen ja kloorin hajuun. Mä polskin, kelluin ja sukeltelin aatltoihin kuin pikkulapsi. Vasta kun mun sormet alkoivat muuttua rusinoiksi suostuin mä poistumaan vedestä. Makasin rannalla nauttien viimeisistä auringon säteistä, merisuolan kihelmöinnistä iholla ja ihanasta meri-ilman tuoksusta.

Päivän kruunasi vielä se, että matka Pariisiin lokakuun alussa varmistui. Me lähdetään Hannan kanssa pikku irtiottolomalle ja mä tuskin maltan odottaa. Hanna on ollut mun hengenheimolainen täällä Ranskassa ja me ollaan juteltu päivittäin, vaikka kaukana toisista asutaankin. Meillä on vain naurettavan samanlaiset perheet ja ihan samat ongelmat. Mahtavaa päästä yhdessä reissuun.

Illalla syötiin vielä mun hostperheen ja niiden ystäväperheen kanssa maittava iltaruoka. Näiden ystäväperheellä on ranskalainen aupair, jonka kanssa mä olen viettänyt paljon aika täällä. Huomenna pidetään leffailta yhdessä. Can't wait!

"Tänään on hyvä päivä.
Tänään on hyvä päivä."

- Samae Koskinen