Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

Paris dort jamais

Täällä taas. Tässä vähän pääsykokeet ja muut projektit saanut pidettyä mut poissa internetin ihmeellisestä maailmasta. Ihan tosi, en ole edes tv:n edessä ehtinyt rapistua. Nyt sitten molempi parempi, telkku huutaa vieressä.

Mulla olisi siis pari viikkoa Pariisielämää uudelleen elettävänä, here we go: PART 1 - Avec Hanna

Samedi 11 Avr.

Me rehattiin laukkujamme juna-asemalta ehkä kymmenen metriä ennen kuin epätoivo alkoi päästä voitolle. Keskustelu muuttui kiroilemiseksi mukulakivikadulla ja kun Hannan tavaratorni luhistui keskelle suojatietä päätettiin me luovuttaa. Kolmisen kilsaa hotellille sillä muuttokuromalla tuntui mahdottamalta. Metro tuhansine portaineenkin oli poissa laskuista. Sinne metron sillisalaattiin hyvä kun saa itsensä joskus mahtumaan, mutta että vielä muuttokuorman kanssa? No way in hell.

Me yritettiin taksijonossa kysellä kuskeilta mitäköhän maksaisi sinne muutaman kilsan päähän mennä, mutta vastaukseksi saatiin naaman edestä suljettu ovi, vihaisia katseita ja silmien pyörittelyä. Yksikin kuski vastasi meille: "En tunne osoitetta, menkää pois". Siis anteeksi, mutta mitä? Lopulta yksi kuski pyysi meitä odottamaan vähän kauempana, että saataisiin kamat rauhassa autoon. Me kiltisti odotettiin ja kuski hurauttaa lopulta vain tyynen rauhallisesti ohitse. Mulla paloi siinä vaiheessa totaalisesti hermo. Minähän sitten kävelen perhana, enkä maksa lanttiakaan typerille taksikuskeille. Operaatio matka hotellille siis alkoi.

Puittethan olivat seuraavat: Meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, eikä meillä ollut karttaa. Tiedettiin vain hotellin lähimmän metropysäkin nimi. Sen avulla kyseltiin apua. Hämmentävää kyllä ihmiset osottelivat vuorotellen ihan eri suuntiin. En tiedä kuinka paljon me lopulta kuljettiin harhaan tai pyörittiin ympyrää kiitos muka-tietävien pariisilaisten. Syyhän ei ollut meidän olemattomassa suuntavaistossa.

Kaksi tuntia, kaksikymmentä epätoivon hetkeä ja kaksisataa kirosanaa myöhemmin me ihmeen kaupalla löydettiin hotellimme. Tosin en tiedä voiko sitä edes hotelliksi kutsua.

Me maattiin huoneessamme neljän seinän sisällä alkuiltaan asti, yksinkertaisesti liialti matkan rasittamina ja käsiparat raahaamisesta särkien. Kyllä me lopulta vedettiin parempaa päälle, korkkarit jalkaan ja huristeltiin metrolla keskustaan.

Korkkarit, big mistake, huge! Illalla madeltiin Lidlin kautta hotellille. Jalat olivat niin kipeät ja joka paikkaan sattui. Mä olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut jäädä siihen maahan makaamaan, keskelle Lidlin vihannesosastoa.

 Dimanche 12 Avr.

Nukuttiin kuin siat pienenä. Ei herätyskelloa, verhot ikkunoilla. Ei me muutenkaan paljoa kelloa katseltu. Käveltiin Seinen rantaa ja bongailtiin maratonareita. Toiset olivat juuri juosseet yli neljäkymmentä kilsaa ja itsellä meinasi kuumudessa voimat loppua pelkästä sunnuntaihaahuilusta.

Koska oltiin niin ahkeria ja käveltiin ehkä viisi askelta, päätettin me palkita itsemme vähän markkinaherkuilla. Ensimmäinen koju, irttareita. Loistava idea. Hanna otti kauhan käteen ja me alettiin innoissan lappaa karkkia pussiin. Kassalla iski järkytys, 20 euroa irttareihin, kymppi per nuppi. Ja mulla kun piti päiväbudjetti ruuan suhteen olla kympin luokkaa. Harkitsin hetken pakoon juoksemista. Meni kyllä pasmat vähän sekasin, eikä tehnyt mieli edes syödä niitä maailman ylihinnoiteltuimpia karkkeja. Olisivat nyt olleet edes hyviä.

Illalla päädyttiin leffaan. Oltiin jo lauantaina tapeltu leffalippuautomaatin kanssa, mutta luovutettiin väsyneinä aika nopeasti. Nyt mentiin suosiolla suoraan tiskille. Mä vastailin vanhan tapani mukaan puolihuomaamattomasti vaan "oui oui" myyjän puheille. Lähdin jonkun kanta-asiakaskortin kanssa pihalle sieltä.

Lundi 13 Avr.

Päivän suunnitelma: ei suunnitelmia. Ajettiin metrolla Rue de Rivolille ja eksyttiin puolivahingossa suoraan Forever 21:iin. Oh mon dieu. Meinasi tulla paniikki, että ehtiikö sitä varmasti sovittaa kaikki vaatteet ja kiertää kaiken ja mistäs budjettimatkasta mä olinkaan aikasemmin maininnut. Kyllä mä sieltä ison kassin kanssa varmaan viisi vuotta myöhemmin selvisin ulos. Hannakin taisi koko budjettinsa käyttää silmiä räpäyttättä.

Pariisissa tapaa tuttuja! Maailma on pieni.

Me suhailtiin varmaan yhden carnet:n (10 metrolippua) verran eestaas metrolla. Eksyiltiin isoilla asemilla, hypittiin vähän porttien ylitse ja pakkosurvouduttiin sillisalaattiin muiden metrokulkijoiden sekaan. Mä en tajua miten sitä iltaisin jalat on aina puutunut ja askeltakaan ei jaksaisi ottaa vaikka metroakin tuli käytettyä vähän luvattoman paljon.

Illalla ostettiin netti hotellilta. Vihdoinkin yhteys ulkomaailmaan ja mahdollisuus blogin aktiiviseen toimintaan. Ja mitä mä tein? Mä vain kuuntelin spotifytä ja naureskelin aivottomille videoille youtubessa. Se siitä aikaansaamisesta.

Mardi 14 Avr.

Jos sitä saisi jotain järkevää aikaiseksi, oli ajatus aamulla. Oltiin sovittu treffit Jaanan, Pariisissa majailleen aupairin, kanssa. Koska Hanna ja minä ei selvästi kumpikaan olla mitään aamuihmisiä ja minä varsinkaan saa mitään aikaiseksi muuta kuin hidastetulla teholla, oltiin me tyylikkäästi myöhässä. As always.

Illalla taas lähdettiin ihailemaan Sacré Coeuriä. Sekoiltiin matkalla vähän metrossa. Metro oli ihanan tyhjä, jossain taisi olla ikkuna auki, kun kävi niin mukava läpivetokin. Puolessa välissä matkaa huomasin meidän menevän väärään suuntaan. Jäädään seuraavalla pois, me sovittiin. Tai sitten sitä seuraavalla. Päätepysäkillä noustiin pois ja ajateltiin vaihtaa suuntaa. Meidän oli pakko mennä exittejen kautta ulos ja maksaa uudella lipulla ittemme takaisin. Laiskasta mielestä kärsii kukkaro. Kyllä me sinne kirkkoonkin lopulta päästiin. Vähemmän turisteja kuin viimeksi, yksikään kaupittelija ei hyökännyt kimppuun ja ihan melkein liikutuin katsellessani kirkossa käynyttä vanhaa naista. Nuori mies sen talutti taksista kirkkoon rukoilemaan. Jotenkin kaunista, että turisteista, rappusista ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mummo näki vaivan tulla juuri Sacré Coeuriin.

Montmartnella, köyhiä kun ollaan, tilattiin puoliksi tarjouksessa olleita simpukoita. Kun oltiin jo tilattu, alkoi paniikki iskeä. "Mitä jos ne on ihan kamalia, mitä jos niitä ei saa syödyksi, ehkä mun sittenkin tekisi jotain muuta mieli..". Hämmentävää kyllä, me taisteltiin viimeisistä paloista ja muutenkin syötiin melkein kauhomalla, ihan vaan koska nopeat syövät hitaat.

Mercredi 15 Avr.

Koska ei jaksettu tuhlata rahaa enää metrolippuihin, päätettiin me kävellä keskustaan. Oltiin ihan hukassa aluksi, käveltiin melkein päinvastaiseen suuntaan, mutta löytyi se oikea reitti sitten lopulta. Kysyvä ei eksy. Kartankäyttöhän on ihan yliarvostettua.

Place de la République ja Je suis Charlie lappuja

Matkalla syötiin pizza puokkiin vaikka ei ollut edes nälkä. Ihan vain kun niin halvalla sai, vitosella mikä pizza vaan.

Myös pakastekaupasta oli ihan välttämätöntä ostaa paketti pikkutuuttijätskejä. Ja pakkohan nekin oli syödä ettei sulaisi.

Mun äiti lensi sinä päivänä myös Pariisiin ja me vietiin Hannan kanssa innoissaan maman syömään meidän vakkaripaikkaan. Noh. Sipulikeitto oli niin suolaista, että se oli pakko vaihdatuttaa, tarjoilija toi äidille kaksi jälkiruokaa, muttei pääruokaa ja mun piti mennä hakemaan sisältä lusikat, nekin kun unohtuivat. Ei ihan mahtava ensivaikutelma mamalle.

Loppuilta meni sitten korttia lätkiessä Jaanan kämpillä. Reilua, että toinen saa pytyllä istuessaankin tuijotella Eiffelin tornia. Tosin kattostudio kun oli ylimässä kerroksessa, ei hissiä. Meinattiin Hannan kanssa kuolla ihan pelkästä ylöskiipeämisen ajatuksesta. Kun oltiin saatu taas hengitys kulkemaan porrasspurtin jäljiltä, pelattiin me korttia, syötiin hyvin (ruoasta ei tänä päivänä tainnut olla pula...) ja juteltiin. Ihana tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Siitähän voisi tehdä ihan pysyvän tavan. Vai onko se jo?

Jaana sai mut innostumaan taas Irlannista. Irland, I will go there. One day...

Jeudi 16 Avr.

Muuttopäivä. Kamat kasseihin ja menoksi. Ei tosin niin yksinkertaista. Mä taistelin hammas irvessä valtavan matkalaukkuni kanssa ja Hanna-parka rehasi mun miljoonaa pikkunyssäkkää. Herätettiin hämmästeleviä ja sääliviä katseita metrotunneleissa. Välillä teki kyllä mieli heittää se laukku metron alle ja jatkaa matkaa kahta kättä heilutellen.

Meillä meni yli tunti kahden vaihdon metromatkaan. Ei mikään päätähuimaava vauhti, mutta kaikki kamat ehjänä perillä ja raajat tallella. Mun ja maman hotellihuone oli kuin sviitti Hannan ja mun murjuhotellin jälkeen.

Syötiin ihanassa kakkukahvillassa kolmisteen kunnon kakkupalat mun synttäreiden kunniaksi. Täyttäisin 20 seuraavana päivänä. Mä valitsin suklaakakun, joka oli kuivaa. Äiti ja Hanna ottivat porkkanakakun, joka oli taivaallista. Niin mun tuuria taas.

Me käytiin ostamassa Hannan kanssa vielä kahdestaan sille toinen matkalaukku. Hanna taisi luovuttaa nyssäköiden rehaamisen suhteen ja päätti ostaa suosiolla toisen ison laukun. Taisi olla intoa päästä jo pakkaamaan, sillä kun oli oma hotellinmuuttopäivä vielä edessä seuraavana aamuna. Erottiin siis koruttomasti metroasemalla. Lähdettiin samaa linjaa eri suuntiin. Mä yritin huitoa ja heilutella toiselta puolelta laituria, ihan vaan huitomisen ja heiluttelun ilosta, mutta Hanna tuijotteli vaan varpaitaan. On mullakin siinä kaveri. Kunhan skoijaan, je t'aime Hannabanana.

To be continued...

Chez Hanna

Mä luulin jo, että aupair elämä oli taputeltu ja auttamatta takana päin. Niin vaan silti löysin itseni komentamasta kolmevuotiasta, tiskaamasta ja kävelemässä käsikädessä lasten kanssa kadulla. 

Hanna ja sen lapset S (7v.) ja M (3v.) olivat mua asemalla vastassa. Mulla oli sormet rakoilla muuttokuorman kantamisesta ja olin vieläkin tärinöissäni junan missaamisesta. Mulla oli siis kakstoista minuuttia vaihtoaikaa ja juna kymmenen minuuttia myöhässä. Ehdin ja onnistuin vaihtamaan junaa. Minä ja muuttokuorma.

Heitettiin kamat Hannan hostkotiin ja lähdettiin ihanan aurinkoiseen Metziin eli sisälle leikkitaloon, heh. Lapset saivat leikkiä ja minä ja Hanna saatiin leikkiä. Tehtiin kilpaa palapelejä, kunnes meidät käytännössä heitettiin ulos. Ilta vietettiin ihan kotona, syötiin ja tutustuin Hannan hosteihin. Pikkulapsi kiintyi muhun niin paljon, ettei meinannut suostua pysymään poissa sylistä edes ruokapöydässä. 

Tostaina oli aikaa vähän kiertää Metziä lasten ollessa koulussa. Me tosin lähinnä syötiin ja istuttiin puistossa juoruilemassa, mutta ei valittamista. Iltapäivällä vietiin lapset puistoon ja eksyttiin motarilla. Ajeltiin vähän mihin sattuu, vähän ympyrää ja lopulta hämmentävää kyllä päädyttiin perille. M ja random pikkutyttö hautoivat meidät ruohoon leikin tiimellyksessä, mutta muuten oli ihan mukavaa. Illalla tapasin Hannan kavereita ja Hannan ranskanpuoliskon. Käytiin Italialaisessa syöpöttelemässä ja baarin siasta päädyttiin kiertelemään päättömästi Metzin keskustaa. Huudeltiin yössä, aiheutettiin yleistä hämminkiä, naurettiin ja kerrottiin kauhutarinoita aupair vuosistamme. Mitä muutakaan aupaireilta voi odottaa kuin keskustelua lapsista, kysyn vaan.

Perjantaina pakattiin, kahveiltiin kavereiden kanssa, syötiin ja panikoitiin vuokra-auton tankkaamisen kanssa. Me myös ajettiin harhaan, eksyttiin ihme opiskelukampukselle ja jumitettiin siellä ruuhkassa toista tuntia. Jäi lapsen luistelutunti väliin, Hanna-parka repi stressaantuneena sormensa verille ja mäkin pääsin ihan aupairpäivien arjen tuntuun taas kiinni. 

Lauantaina Hannalla oli haikeat hyvästit edessä ja kerrankin mä pystyin tosissani sanomaan, että tiedän miltä tuntuu. 

Mutta eihän lähtö ole koskaan niin vaikea kun junan päätepysäkkinä on Pariisi!

Paris, je t'aime - osa 2

Jatketaampa siis mun ja Hannan Pariisiviikonlopun seikkailuja. Ensimmäisen päivän tapahtumat voit tsekata täältä ja Hannan version tapahtumista tästä.

Lauantaina tarkoitus oli päästä  suhteellisen ajoissa liikenteeseen. En tiedä oliko yheltätoista ulos hotellista ihan mitä me oltiin suunniteltu, mutta tärkeintä olikin, että ei stressiä. Lähdettiin kiertämään latinalaiskorttelia, ostettiin boulangeriesta croissantteja ja muuta hyvää aamiaiseksi ja yritettiin löytää Jardin des Plantes. Mä en tiedä miksi, mutta se on yksi mun lempparipuistoista Pariisissa. Mä luulinkin osaavani sinne vaikka silmät kiinni, mutta arvaatkaa kuka eksyi. Mä perjaatteessa tunsin koko ajan missä oltiin, mutta en osannut hahmottaa mihin suuntaan jatkaa. Musta ei ainakaan taida tulla opasta. Ei tällä suuntavaistolla.

Löydettiin me se puisto lopulta ja ihan vähän vaan olin kierrättänyt meitä ylimääräisellä lenkillä. Siellä me sitten mutusteltiin aamiaista ja vahdattiin ihmisiä, the story of my life. Musta tulee vanhana varmaan sellainen creepy kyläkyylä, joka vaan vahtaa ihmisiä ikkunaverhojen välistä. Tai ehkä mä oon jo sellanen, oh well.

Kierreltiin kahviloita, koska kuka nyt ei kiertelisi kun kerran Pariisissa ollaan. Käytiin muun muassa ihanassa kakkukahvilassa syömässä valtavat palat kakkua. Pakko myöntää, että otettiin suurinosa niistä paloista sitten rasiassa mukaan. Vähän säälittävää. Hörpittiin teetä, otettiin ihan liikaa kuvia ja tavallaan juhlittiin Hannan tulevia synttäreitä (joka oli nyt eilen, onnea vaan muru!).

 

(Tässä vaiheessa pieni välihuomautus. Näitä ja eilen laittamiani "perjantain kuvia" katsellessa, tulee sellainen olo, että meillä on koko ajan samat vaatteet. Todellisuudessa suurin osa niistä perjantain kuvista oli otettu lauantaina, koska perjantaina jotenkin kameran olemassaolo taas vaihteeksi unohtui. Taidettiin ottaa vaan ne illalliskuvat sillon.)

Illalla lähdettiin Sacré Coeuriä ja Montmartren taiteilija-aukiota ihailemaan. Mä olinkin jo autuaasti unohtanut, kuinka agressiivisia ne katumyyjät siinä Sacré Coeurin edessä olikaan. Ne hyökkää kimppuun joka suunnasta, ottaa kädestä kiinni ja alkaa sitoa ihme naruja ranteeseen tai sormeen tms. Ei on niille selvästi täysin tuntematon sana. Sitä sai henkensä edestä juosta niitä karkuun. No melkein ainakin. Joskus voisi alkaa huutaa niille suomeksi jotain. Jos ne sitten uskoisi.

Sacré Coeurin sisällä mua alkoi tympiä turistit. Niitä oli ensinäkin taas vaihteeksi liikaa. Ja kuvauskielto, mutta eiköhän joka toisella ole kamera kädessä ja penkkejä kolistellaan, jotta saataisiin mahdollisimman hyvä kuvakulma. Yksikin mamma kuvasi Ipadillään videota ja höpötti kovaan ääneen kaverinsa kanssa. Siis ihan oikeesti ihmiset, se on kuitenkin kirkko.

Monmartren taiteilija-aukio ei kyllä pettänyt taaskaan. Ihmispaljoudesta ja sateesta huolimatta se on aina niin kaunis. Ja eikös siinä Woody Allenin leffassa sanottukin, että Pariisi on kauneimmillaan sateella. Onnistuttiin juuri vielä istumaan ravintolaan, kun sade alkoi ja se loppui kun kauhottiin viimesiä lusikallisia sipulikeittoa.

Me shoppailtiin vähän penkomiskaupoissa, joita on Sacré Coeurilta alas viettävillä pikkukujilla. Ja totta kai sitten olikin pakko mennä hotellille vaihtamaan vaatteet ja laittaa heti uutta päälle. Kierreltiin ja kaarreltiin Seinen vartta pitkin ja lauleskeltiin katumuusikkojen innostamana. Aika randomia tosin kävellä ja laulaa epämääräsiä suomalaisia lauluja. Istuskeltiin myös lukkosillalla kauhistelemassa, että montakohan miljoonaa avainta siellä Seinen pohjalla oikein on. Eksyttiin lopulta Louvren luo ja näpsittiin itsestäänlaukasijan avulla kuvia. Mun kamera taitaa vedellä viimesiään tai ainakin sillä on alkanut olla tarkennusongelmia. Ehkä mun pitäisi satsata uuteen kameraan.

Jep, että näinkin hyvälaatusia kuvia...

Me palattiin joskus yöllä hotellille. Hetken jo saatiin pelätä, että metrot ovat menneet jo kiinni, kun yhden aseman portit olivat lukossa. Onneksi seuraava sisäänkäynti oli auki ja ainakin osa metroista kulki. Ja koska yöllä iskee aina kamala roskaruuan himo, on kai pakko myöntää, että napattiin hotellia vastapäätä olevasta mäkistä burgerit matkaan. Ehkä säällitäävyyden huipentuma mennä Pariisissa mäkkiin, mutta syytän tyystin yöllistä ajankohtaa.

Sunnuntaina oli aika tuskaa herätä aikaisin, koska hotelli piti luovuttaa ennen kymmentä. Toisaalta päästiinpähän ajoissa liikkelle. Tai noh ajoissa ja ajoissa. Aateltiin poiketa Les Halles ostarissa, mutta eihän siellä tietenkään yksikään liike ollut auki. Sieltä sitten käveltiin Notre Damelle. Tai enneminkin harhailtiin. Poikettiin yhteen ravintolaan aamiaiselle ja oh la laa kun siellä sai odottaa jotain vaivaista mehulasia ja croissanttia. Meidän tarjoilija vaan luurit korvilla selaili kännykkäänsä tiskiin nojaten, vaikka kokki tai mikä lie oli jo laittanut meidän tilauksen valmiiksi vietäväksi. Aateltiin lopulta itse hakea ne, mutta toinen tarjoilija viittoi meitä odottaamaan. Meillä meni siellä joku tunti, josta syömiseen ehkä viisi minuuttia. Hyvää oli, mutta niin otti sen tarjoilijan saamattomuus päähän, että oikeiin kihistiin kun viimeinkin päästiin sieltä pois.

Kierreltiin vielä hetki Notre Damen lähellä, käytiin Shakespeare and companyssä (ah niin ihana paikka) ja tehtiin viimeisiä ostoksia, kortteja sun muuta.

Kolmen aikaan palailtiin hotellille ja oli haikeiden hyvästien aika. Ihan kauheeta oli lopulta metrossa erota ja lähteä yksin juna-asemalle. Hanna, mulla on sua jo niin ikävä! Ja Pariisia.

Juna-asemalla mä onnistuin säätämään vielä ihan kiitettävästi kun esim. vaihdoin lippuni, jotta Jennan (joka lopulta joutui mun kuskiks) olisi helpompi hakea mut. Mä loppujen lopuksi palloilin jotain reilut kolme tuntia siellä juna-asemalla. Olisi ne tunnit voinut ehkä paremminkin kuluttaa kuin sormia pyörittelemällä.

Meidän Pariisin reissu oli siis aika pitkälti erinäistä palloilua ja juoruilua, mutta mitäs sitä olisi voinut muuta odottaa. Lisäksi se oli juuri mitä mä kaipasinkin. Viikonloppu on niin lyhyt aika ja Pariisi niin loputon kaupunki. Ei kai tässä muu auta kun alkaa suunitella seuraavaa reissua, heh.