All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?