Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän. 

Changing of the seasons

Viime aikoina on tapahtunut paljon.

Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.

Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.

Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.

Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa,  kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.

Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.

Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.

Mutta heräsin vähän parempaan päivään.

Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.

Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.

Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.

Nothing ruins your Friday like realizing it's only Tuesday

Alkaa tässä pikku hiljaa tulla kärsimättömäksi. Enää kaksi työpäivää ja kolme yötä niin tämä tyttö pääse kotiin. Koti... Sana, joka on saanut täysin uuden merkityksen viimeisten kuukausien aikana. Ja jep, luitte oikein, vain kaksi (2) työpäivää jäljellä tänä vuonna. Luulin olevani perjantainkin ihan tavalliseen tapaan osa-aikaisena taksikuskina ja yh-äitinä, mutta hostisän sanojen mukaan "oli ihan selvää", että perjantai on mulle vapaa. Ei nyt ihan kyllä ollut (nimimerkillä mähän olisin jo lähtenyt torstai-iltana, eiku), mutta loistouutinen silti. Mä voin siis mainiosti lähteä heti aamusta lentokentälle palloilemaan, etten vain missaa iltalentoani.

Eilen mä olin vahvasti vannonut meneväni heti tytöt kouluun vietyäni takaisin nukkumaan. Sen ajatuksen voimalla jaksoin kiskoa itseni liian vähäisten yöunien rasittamana ylös. Arvatkaa vaan kariutuiko se suunnitelma aika nopeasti. E oli kuumeessa ja mun ekstraunet jäivät haaveeksi. No ei, ihan kiitettävästi mä onnistuin kuitenkin pilkkimään koko aamun. "Sä nukut!", E ruikuttaa. "Eikä, mä vaan luen mun kirjaa silmät kiinni".

Ei siinä muuten mitään, tytöt olivat ihan eri persoonia taas kuin perjantaina ja mäkin sitten puolen päivän jälkeen heräsin horroksestani. Illalla kurvasin kielikurssille, jossa jankattiin ehkä kymmettä perättäistä kertaa verbien menneitä aikamuotoja. Mä en tajua miten joku on siellä vieläkin ihan huuli pyöreenä, että ai pluskvanperfektissä olla-verbi on imperfektissä?? Hei pliis nyt oikeesti.

Viimeinen viikonloppu täällä tänä vuonna vierähti sekin yhdessä hujauksessa. Mä olin koko ajan menossa tuli perseen alla, juolustressin kannustamana. Nyt on sitten käytetty joululahjoihin enemmän energiaa, ajatusta ja rahaa kuin koskaan ennen. Saa luvan kelvata. Tuliaisiakin erehdyin hommaamaan, vaikka kovasti vannoin olevani tuomatta mitään muuta kuin itseni.

Lauantaina heräsin hämmentävää  kyllä jo puoli yhdeksältä. Lähdin hostien mukana koululle ihailemaan I:n kuorolaulantaa. Väkeä oli kuin pipoa ja kuorolaisia sitäkin enemmän. Taisivat laulaa kuusi kappaletta ja vasta viidennen aikana pongasin I:n punaiset saparot eturivistä. Koululla oli joulumyyjäiset ja kiertelin hetken vielä leivosten tuoksussa, näin Pernilleä ja Matildaa, söin krepin ja aloitin päivän ostosaldoni. Siinäpä se aamupäivä meni aika pitkälti.

Puolen päivän jälkeen selviydyin Annecyyn, tapasin Jennan ja Roosan ja armoton joululahjaostopaniikki alkoi. Mitä sitä nyt ja kelle ja miksi ja mistä ja mitä kokoa ja väriä ja makua ja onko liian painava, saako viedä koneessa ja miksi ja jos ei kuitenkaan. Eikä oltu ikävä kyllä ainoita, jotka olivat saaneet päähänsä lähteä joulutoreja kiertelemään. Jätin autonkin varmaan kolmen kilsan päähän keskustasta ja silti sai hetken hakea paikkaa.

Illemmalla sitten tapasin vielä Kamilaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin katsomaan uusin Hunger Games (ranskaksi dubattuna, mitenkäs muuten) ja kyllähän sen nyt katsoi. Pakko lukea ne kirjat, siellä ne hyllyssä on jo monta vuotta pölyttynyt. Jotenkin vaan mietittiin, että miksi kaikkien elokuvatrilogioiden tai -saagojen (vai mitä ne nyt on) viimeisin osa venytetään kahteen leffaan? Tässäkään oikein tuntunut tapahtuvan mitään. Niin ja hämmentävää kyllä, ymmärsin ihan ongelmitta.

Pongatkaa suomi!

Leffan jälkeen kierreltiin hetki vanhassa kaupungissa ja istuttiin teekupposille. Lopulta käveltiin ja juteltiin ees taas keskustan ja mun autoparkin väliä. Pikkusen jalat olivat kipeät kun vihdoin selvisin kotiin. Sunnuntaina Annecyssä olivat kaikki kaupat auki, toisin kuten yleensä, kiitos joulun, ja mitäs sitä muutakaan ohjelmassa kuin joululahjojen etsintäpanikointia. Nyt on kaikki (luojan kiitos) hommattu, muutama mahdollisimman pahan hajuinen juusto vain äidille ja tämä olisi valmis lähtemään jouluksi kotiin!

Viikonlopusta viikonloppuun

Mä karkasin kotoa perjantaina heti kun sain viimeisetkin pyykit viikattua kaappiin (kyllä, mä jopa sain jotain aikaiseksi viime viikolla). Pernille nappasi mut kyytiin ja ajettiin Vitamiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä mun hostäitiin ja -lapsiin. Awkward. Mun hostäiti ei sanonut mulle mitään. Mä siinä sitten vähän muodon vuoksi hengasin tyttöjen kanssa, mutta liukenin kyllä heti tilaisuuden tullen nopeasti paikalta. Osteettiin wokainekset ja muuta välttämätöntä leffailtaa ajatellen eli jätskiä ja sipsiä.

Meillä oli suunnitelmissa olla koossa isommalla porukalla mutta tällasta tää aupairin elämä on. Joku joutuu lapsenvahdiksi, toinen ylitöiden takia liian väsynyt ja kolmas ei saa kyytiä. Mutta jäipähän meille enemmän ruokaa, heh. Kokkailtiin wokkimme ja käperryttiin saman viltin alle katsomaan leffaa, juoruamaan ja kikattamaan.

Lauantai tuntui ihan hämmentävän pitkältä. Sitä onnistui oikeesti jopa tekemään jotain. Aamulla mä järkkäsin mun kuin pommin jäljiltä olevan huoneeni, laittauduin rauhassa ja lähdin tyylikkäästi myöhässä. Onneksi mun kyytini eli Matilda oli ite vielä enemmän myöhässä niin mä sain vetää "voi kun oon oottanu niin kauan, miten sä voit olla myöhässä"-roolia. No vitsi vitsi. Haettiin Jenna matkalta ja suhailtiin Épagnyyn urheilukauppaan. Huomaan, että musta olisi välineurheilijaksi. Ihan sama mikä laji, kyllä olisi kiva omata kunnon varusteet.

Lopulta päädyttiin Annecyyn. Meidän vaki-ilmaisparkkipaikalla oli joku tivoli niin jouduttiin jättämään auto kadunvarteen. No niin kauan kun se en ole minä ratin takana taskuparkkeerausta tehdessä, kaikki käy. Tosin oli aika petollista kävellä sen tivolin läpi, nimimerkillä mä ja Jenna löydettiin itsemme aika nopeeta lippujonosta. Siinä vaiheessa kun tajuaa riippuvansa kymmenien metrien korkeudessa, ainoastaa napin painalluksella avattavissa oleva turvasysteemi pitämässä sua siinä penkissä, alkoi vähän adrenaliini virrata. Oonkohan mä jotenkin yllytyshullu vai miten mä sinne päädyin? Ihan mahtava laite kyllä, en ookkaan ennen nähnyt Annecyä pää alaspäin yli neljästäkymmenestä meristä.

Mä sitten onnistuin taas tuhlaamaan olemattomia rahojani. Mutta pakkohan sitä nyt on hommata pipo ja hanskat. Ja kaulahuivi. Ja pari paitaa. Ja juomapullo.

Käytiin kaikki kodeissamme kääntymässä ihan vaan palataksemme entistä ehompana Annecyn yöhön. Mun "ehostus" tarkotti käytännössä, että löhösin pitkin pituuttani sohvalla koko ajan ja silti olin tyylilleni uskollisena myöhässä. Ajoin järkyttävässä sumussa. Varsinkin yöllä kotiintullessa mä ajoin about kymmentä kilsaa tunnissa koska en nähnyt autonnokkaa pidemmälle. Tuijotin silmä kovana vaan tienreunaa, etten ajaisi ulos. Mä en ikinä ennen elämässäni ole kokenut tämmöstä sumua. Ja kun se on nyt täällä häirinnyt mun elämää viimeset kaksi viikkoa. Hyvä kun kävellesäkään eteensä näkee. Joku päivä mä varmaan löydänki itteni naapurin ovelta ihmettelemässä miksei mun avaimet käy lukkoon. Enivei, kun selvittiin Annecyyn, me suunnattiin keskustassa asuvan Roosan kämpille ensiksi vähän iltaa istumaan. Puhuttiin (huudettiin) vaan  koko ajan toistemme päälle, naurettiin ihan kaikelle lähinnä vaan räkätyksen ilosta ja Roosan jääkaappi on nykyään Pierre eli "Jere". Älkää kysykö.

Sunnuntaina mä sitten makasin sängyssä melkein puoleen päivään ennen kuin lopulta hilasin itteni ylös. Sitä sitten Jennan kanssa päädyttiin taas kulkemaan sunnuntai-Annecyn hiljaisia katuja. Onko tästä muodostumassa joku tapa? Istuttiin puistossa ja vahdattiin ihmisiä as always. Ja tota onkohan mulla joku ikävä meidän lemmikkejä vai muutenko vaan päädyin taputtelemaan lähes joka toista vastaantulevaa koiraa. Niin ja lepertelin Annecyn vakiposetiivarin valtavalle kissalle. Kyllä mä toisaalta mietin myös, että olisikohan kiva olla joutsen ja lillua tossa kanavassa vaan ohikulkijoiden ihailtavana, että kai mä oon vaan muutenkin outo.

Tänään ei kyllä ole mennyt ihan putkeen. Hostäiti unohti jättää lasten autoistuimet mulle, joten jouduin ravaamaan kävellen kodin ja koulun väliä koko päivän. Meidän autotalli automaattiohjattava ovi sanoutui irti, eikä suostunut sulkeutumaan. Mä päädyin lähes vetämään I-parkaa perässäni kun tuli niin kiire sen ovisäädön takia ja siltikin olin myöhässä hakemassa E:tä. Hostäiti tuli vielä vähän myöhässä kotiin, joten joudun ajamaan tukka putkella kielikurssille. Nyt mä makaan ihan kuolleena sohvalla ja kuuntelen Beatlesin Because:a repeatillä. Selvisin kuitenkin tästä päivästä.

Lift up your head princess, if not the crown falls

Mulla on ollut hyvä  yritys jo monena iltana kirjottaa jotain, mutta olen päätynyt valitsemaan hieman pidemmät yöunet. Jos saisi tämän viheliäisen taudin lopultakin nujerrettua. Kyllä mä nyt olen jo elävien kirjoihin siirtynyt, onneksi. Tämä  kaamea yskä piti mua pikkutunneille asti hereillä alkuviikolla, melkein pelkäsin yskiväni keuhkoni pihalle.

Okei oli mulla joku pointtikin, eksyin vähän sivuraiteille. Tosiaan yritys on ollut hyvä, mutta jotenkin mä olen viilettänyt paikasta toiseen, enkä sitten ehtinyt kirjoittaa. Toisin sanoen olen laiska. Mä nimittäin jotenkin kummasti olen löytänyt aikaa katsoa koko The 100 sarjan ensimmäisen tuotantokauden, välistä jääneet Posse-jaksot ja lukenut Gone Girlin puoleen väliin. Puhuinko mä jossain välissä jostain "pidemmistä yöunista"?

Perjantaina mulla oli ihan kamala päivä. E oli todellakin herännyt väärällä jalalla ja mä sain kaiken sen kiukun niskaani. Huutoa, potkuja ja päin lentäviä esineitä riitti. "Mä en tykkää susta, mä haluan, että sä lähdet pois!" se huusi ja mä sain taas laskea kymmeneen. Tosin mun suupielet sai ylöspäin I, joka sanoi mulle auton takapenkiltä E:n jäätyä koululle, että "mä tykkään susta tosi paljon, jää tänne mun kanssa.". Koulun päätyttyä me jäätiin parkkipaikalle autoon istumaan ja keskustelemaan. Autosaarnat ovat parhaimpia, mä olen huomannut. Siinä sitten sain selitellä ja pinnistää ranskantaitoni äärirajoille, että saisin uskottavan puheen aikaiseksi. Kyllä anteeksipyyntö tuli ja kotiin päästyä E halasi mua pitkään ja kuiskasi "En mä oikeasti halua, että sä lähdet". Hetki, jolloin mun sydän murtui taas pikkuisen.

Mä jäin tyttöjen kanssa leikkimään hetkeksi illalla. Opetin E:lle ukulelea ja I onnistui siinä silmän välttäessä kadottamaan osan mun meikeistä. Lopulta löysin ne seinän ja pöydän välistä. Siitä miten mä saan ne sieltä ongittua takaisin päivänvaloon ei ole vielä tietoa. Enivei, mä kuitenkin starttasin pikapikaa vapaaksi päästyäni Jennaa treffaamaan. Päädyttiin taas Carrefouriin hengailemaan ja saatettiin erehtyä ostamaan suklaajoulupukki. Todistusaineisto on kuitenkin kaikki hävitetty (lue syöty).

Lauantaina mä heräsin ihanan hiljaiseen kämppään. Ehin loistavasti käydä suihkussa ja torkahtaa vielä vähän, ennen kuin lapset pullahtivat kotiin ja suoraan mun huoneeseen. Pelattiin lautapelejä tai no mä ja E pelattiin. I sai hepulin, tuhosi meidän pelin ja lähti huutaen mun huoneesta. Normi päivä.

Mä lähdin lounaalle Matildan luo tohon naapuriin. Tosin ajoin sen pari kilsaa autolla, kun vettä satoi kuin viimeistä päivää. No melkein ainakin. Leivottiin pizzaa (taas valmistaikinasta, mikä näiden ranskalaisten ongelma on, eikö ne tykkää leipoa hä?) ja juoruttiin ja lopulta suunnattiin Pernillen luo. Meidän oli tarkoitus kattoa joku leffa tms, mutta päädyttiin vaan hörppimään teetä ja jatkamaan juoruamislinjalla. Parasta yhdessäoloa siis. Mä olen niin onnellinen, että olen löytänyt paljon hyviä kavereita täältä.

Kuudeksi mun oli suoriuduttava kotiin ja iltalastenvahtirumba alkakoon. Mulla oli siis omat kaksi JA naapurit kaksi kakaraa vahdittavana. No ainakin tiedän, että neljää lähes samanikäistä lasta mä en itse tule ikinä haluamaan. Nukkumaan mentäessä aina jollain oli jano ja toisen oli pakko päästä vielä pissalle ja yksi haluaa vielä halin ja yhdeltä on doudou (unilelu) kateissa ja sitten taas toisella on jano. Ette voi sitten hoitaa kaikkea kerralla ja sitten hyst ja silmät kiinni? Sitä tunnetta kun viimeisetkin "Lotta hei..." pyynnöt olivat loppuneet ja ihana hiljaisuus lankesi kämppään.

Tänään mä taas aamun hengailin lasten kanssa. E halusi välttämättä lukita mun ukulelekotelon, sillä se oli varma, että I hiippailisi päivän mittaan muuten tekemään mun uku-paralle tuhojaan. I teki taas perinteisen "saavu Lotan huoneeseen, tuhoa jotain ja poistu huutaen kun Lotta sanoo ei" temppunsa. Vähän vaihdoin kuulumisia hostäidinkin kanssa ja vapaaehtoisesti tiskasin kaikki aamutiskit. Täällä olen kyllä tiskannut enemmän kuin tarpeeksi, alkaa tulla pian mitta täyteen.

Lähdin lopulta kohti Annecyä, poimin Jennan matkalta ja päädyttiin pällistelemään koullutta sunnuntai-Annecyä. Mä olin jo toista viikkoa haaveillut Froyosta ja nyt se oven aukiololappunen muka väittää, että paikka aukeaa vasta ensi kesäkuussa. Anteeksi mitä? Melkein kaikki terassitkin oli roudattu pois ja ne vähät paikat, joita vanhassa kaupungissa ennen sunnuntaisin oli ollut auki, olivat nyt sulkeneet luukkunsa. Ihmisiäkään siellä ei ollut muutamaa vakideekua lukuunottamatta paljon ollenkaan. No ainakin löytyi parkkipaikka helposti. Ja saatin tunnelmoida ihanaa syksyä.

Kotiinpäästyä mä raahauduin suoraa huoneeseeni ja täällä mä taas istun sateenropinaa kuunnellen. Okei joo, mä menin sanomaan pitäväni siitä äänestä, mutta rajansa kaikella. Täällä on satanut ihan koko ajan, että voisi vähän rajottaa. Ei me olla missää Englannissa.