Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.