Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!

Kotia kohti

Alle kahdentoista tunnin päästä nousee Brysselin kentältä kone kohti Suomea. Ja minä istun siellä nenä kiinni ikkunassa. Ja olen niin valmis lähtemään.

Tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko Brysselissä olon aikana todella leipiinnyin tähän aupairin työhön. Mulla paloi pinna koko perheeseen, vaikka kukaan ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Koko opiskelu, työ ja jonkin tasoinen sosiaalinen elämä -kombo saattaa toki olla osa syyllisenä tämän viikon fiiliksiin. Mä olen vain loman tarpeessa.

Hostit lähtivät jo ennen kuuta ajelemaan kohti Italiaa ja heidän lomaviikkoaan. Minä vilkutin hyvästit ja tanssin pikku "I'm free!" tanssin, pakkasin laukkuni valmiiksi ja lähdin näkemään kavereita. Nyt olen pomppinut viimeiset pari tuntia legginseissä ja urheilurintsikoissa ympäri huushollia varmistellen ovien ja ikkunoiden olevan varmasti lukossa ja kurkistelemassa kaappeihin mörköjen varalta. Hetkellisesti jo toivoin, että hostit tulisivat takaisin.

Ei sillä, en malta oottaa, että pääsen kotiin. En malta odottaa, että aamuisin ei tarvitse herätä seitsemältä itkupotkuraivareihin, eikä ruokapöydässä kukaan huuda, itke, sylje ruokaa mun lautaselle tai vaihtoehtoisesti varasta sieltä pienillä likaisilla sormillaan mitään. Ja että ylipäänsä sen ruuan saisi syödä rauhassa loppuun ennen kun joku huutaa "pyyhkimään". Ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippoja tai olla kenestäkään vastuussa. Ketään ei tarvitse nukuttaa, eikä hampaita pestä toisten puolesta.

Sitten yksi ilta kun laitoin N:ää, mun pientä 5 vee kehitysvammaista nukkumaan, mä unohdin kaikki e.m. ajatukset. Yleensä mä pidän N:n käsistä kiinni, ettei hän räplää niillä jotain tai laita niitä suuhun eikä sitä kautta koskaan rauhoittuisi. Tällä kertaa N otti minua käsistä ja nukahti kuin pieni vauva, otsa kiinni mun otsassa, kädet käsissä. Ja mä makasin siinä kuunnelen N:n syvää hengitystä ja nauttien pimeydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. On tällä työllä jotain ainutlaatustakin annettavaa. Pieniä hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.

Silti pieni loma tekee hyvää. Pääsen maalle, omaan sänkyyn ja käpertymään kissa kainalossa puhtaiden lakanoiden väliin. Mun maman kyllä yritti särkeä tätä ihanaa mielikuvaa puhumalla jostain haravoinnista ja pihahommista. Hullujen touhua.

Pakko edes yrittää ehtiä sulkea silmät hetkeksi ennen kun minä ja matkalauku taas lähdemmä matkaan. Palataan Suomen puolelta!

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.

Hei hei mitä kuuluu?

43 päivää Suomessa. 43 enemmän tai vähemmän toisiinsa sulautuneita päiviä.

Päiviä, joiden aikana mä olen saanut käydä saman keskustelun uudestaan ja uudestaan.

Miltä on nyt tuntunut olla taas Suomessa?

Mä tuijotan ilmeettömänä takaisin. Mitä mä sanoisin? Aluksi koin kai jonkin tasoisen kulttuurishokin. Kaikki tuntui omituiselta, väärältä ja olo oli tyhjä. Suomessa olo ei varsinaisesti tökkinyt, mutta ei se tuntunut oikealtakaan. Kaipasin Ranskaa, mutta en silti kaivannut. Olo oli tyhjä, that's all I can say. Mahanpohjassa painoi omituinen levottomuus: mitä nyt? 

   Viikossa tai parissa olo muuttui. Tuntui kuin koko aupair elämää ei olisi ollutkaan. Oli omituista katsella ranskakavereiden kuvapäivityksiä hostlapsista, Annecyn baanalta tai uusista ihmisistä. Oliko tuo minun elämääni? Olenko mä oikeasti asunut Ranskassa ja ollut täyspäiväisesti vastuussa pienistä lapsista. Epätodellista. Omituinen levottomuus vaihtui syyllisyyden tunteeseen: mun pitäisi nytkin tehdä jotain.

Suoraan sanottuna en mä tiedä miltä  musta tuntuu, mutta eihän niin voi vastata. Mä koitan ottaa huolettoman asenteen ja maalata hymyntapaisen huulilleni.

Ihan kivalta.

Vastaus näyttää kelpaavan. Hän nyökkäilee hyväksyvästi.

No, mitäs olet nyt kotiinpalattuasi tehnyt?

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.

   Pitäisikö mun kertoa päivistä, jotka olen aamusta iltaan viettänyt siivoamalla hullunkiilto silmissä. Jynssännyt lattioita, heittänyt säkkikaupalla vanhaa roinaa roskiin ja uudelleen lajitellut kaikki laatikot ja hyllyt.

   Vai päivistä jotka olen viettänyt neljän seinän sisällä yöpaidassa nenä kirjassa tai katse lasittuneena tv:n ääressä.

   Vai päivästä, jonka kohokohtana oli käynti kirjastossa.

Tai ehkä superdietistä jota olen vaihtelevalla menestyksellä koittanut noudattaa. Niistä salaatin määristä, joita päivän aikana suuhuni lapan tai reeneistä joiden jälkeisenä päivänä kuljen kuin piesty koira jokaisen lihaksen särkiessä.

   Tai kenties päivästä, jolloin istuin koko illan huoneessani. Epiloin, kunnes se kidutuskone tuntui ylikuumenevan (kainalot hohtivat seuraavan päivänkin vielä punaisina) ja leikkasin peilin edessä itse hiukseni (mulla on nyt jonkun tasoinen kakskyt-luvun polkkatukka, ups).

   Vai niistä kirjoista joita olen tilaillut ja ostellut henkiinheräneen lukemisvimman vaikutuksenalaisena. Ja niistä päivistä jotka olen viettänyt kuistilla istuen ja lukien. Satoi tai paistoi, mä "ulkoilin".

Enhän mä ole hommannut kuin pari uutta kirjaa. Pari.

   Entä Greyn anatomian uudelleenkatsomis-projektistani?

   Vai kertoisinko vain niistä pienistä maakuntareissuista mun siskon luo, sukulaisiin tai ystävien kanssa.

   Vai päivistä, joina murehdin tulevaa.

   Vai niistä tuulisista päivistä joina olen saanut pestyä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä ja muun ajan viettänyt nurtsilla istuen, kissa vierellä ja tuijottanut tuulessa lepattavia tyynynliinoja.

   Tai niistä muista crazy cat lady hetkistä.

   Ehkä kuitenkin kertoisin aikaansaavista hetkistä mummin apuna kasvimaalla. Tai serkun yo-juhlavalmisteluista.

Rykäisen varovasti.

No olen koittanut hakea kesätöitä. Ja vähän nauttia lomasta.

Elossa

En jäänyt junan alle, pudonnut lentokoneesta tai muuten vain kadonnut. Aika vain juoksee liian nopeasti ja mä vähän unohduin matkailemaan. 

Kolmen viikon matkalaukkuelämä päättyi maanantai-iltana kun myöhään röjäytin viimeisetkin nyssäkkäni huoneeseeni. Olin kotona. Hyvä sikäli, että alkoivat puhtaat vaattet loppumaan, mutta epäuskottavaa. Juurihan mä istuin iltaa Annecyjärven rannalla, poltin auringossa selkäni ja nauroin aupairkavereiden kanssa.

Nyt istun kotituvassa ja tuijotan ulkona maahan satavaa räntää. Jotenkin tyhjä olo. 

Ihmiset ympärillä puhuu suomea. Muutaman kerran olen innoissani vetänyt vieruskaveria hihasta, että "kato hei toihan puhuu suomea!". Säälivä katse: "Lotta, sä olet suomessa, se on ihan normaalia". Varsinkin pienet lapset puhumassa suomea. Mä en oikein voi käsittää sitä ja piti purra kieltäni, etten neljävee serkulleni höpissyt pelkkää ranskaa.

Mulla on kaipuu Ranskaan; ystäviä, ruokaa ja kieltä. Mutta silti jotenkin niin ihanan helpottavaa olla kotona. Tämä vapaus on jopa hermostuttavaa. Välillä pyörin vain isoa kotiani ympäri, huoneesta toiseen. En oikein tiedä mitä sitä alkaisi tehdä nyt kun maailma on taas avoinna. Puolitosissani pyysin jo äiskää jättämään aamuisin mulle jonkin tasoisen aikataulun, ihan vaan että mitä sitä voisi tehdä päivät. Oon tainnut liian pitkään olla rutiinien ja aikataulujen loukussa.

Ehkä tässä päivä kerrallaan palailen taas omaksi metsäjuntti-itsekseni. Pipo päässä, kollarit jalassa ja villapaita päällä jo kruisailen kotikylälläni kuin ennen vanhaan. Alan myös tottua suomalaisten töykeyteen, vaikka se olikin ehkä suurin shokki. Bonne journéet, teitittely ja muu ylikohteliaisuus ei vain oikein taivu suomalaisen suuhun. 

Blogissa on kolme luonnosta Pariisinlomasta ja viimeisistä päivistä Ranskassa. Kuvia vailla valmiina ne ovat siellä jo päiviä seisseet. Seuraavan kerran siis palailen helteisen Pariisin tunnelmissa. Muuten blogin tulevaisuus mietityttää. Kiinnostaako aupairiuden ulkopuolinen elämä ja turhat höpinäni?