Like a hobo

Kikatuskohtauksista raivokohtauksiin, vakavista keskusteluista ihan turhan jauhamiseen. Tää päivä on aaltoillut laidasta laitaan.

Aamulla mä kuuntelin ihmeissäni, kuinka täällä kulkee yhtäpäätä hälytysautoja pillit soiden. Kunnes tajusin sen olevan vain tuuli, joka viheltää meidän talossa. Tähän mennessä se on vaan ulvonut mun huoneen oven raoista. Mä tilkitsen huoneeni oven pyyhkeillä aina iltaisin, ettei se ulina pidä mua hereillä. Mutta että tuuli ihan viheltää, mielenkiintoista.

Aamu sujui niin sulavasti, että ehdin jo huokaista, että tämä taitaakin olla ihan leppoisa torstai. Toista kuin esimerkiksi eilinen, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin. Kirjaimellisesti. E rikkoi aamulla lasinsa ja niitä siruja kaivelin vielä illallakin villasukistani. Mä taas taisin liian raivokkaasti raapata autoani, sillä se raappa napsahti poikki ja mä olenkin kävellyt laastari sormessa siitä lähtien. Pauvre de moi.

Leppoisuus alkoi haihtua ilmasta jo midin aikaan. Mä kävin taas noiden kanssa keskusteluita, joissa ei ollut järjen häivää. Suunnitelmissa oli lämmittää ja syödä eilistä tonnikalapiirakkaa. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselta, mutta ehei. E halusi lämmittää mikrossa, minä uunissa. Mä sanoin, että laita oma palasi mikroon ja mä laitan omani uuniin. E alkoi itkeä ja huutaa. Me käytiin ehkä kakskyt minuuttia päätöntä keskustelua ja tässä syyt, miksi E veti sellaset kilarit: hän haluaa lämmittää uunissa, mutta mä pakotan hänet lämmittämään omansa mikrossa ja kuitenkin hän haluaa, että kaikki lämmittävät samalla kertaa palansa mikrossa ja mä pakotan hänet lämmittämään palansa erikseen uunissa. Mä järkeilin itteni lopulta ulos siitä keskustelusta ja piirakka saatiin lämpimäksi.

I taas alkoi kenkkuilemaan kun mä läväytin kylkijäisiksi parsakaalia pöytään. Hän ei halua paljoa parsakaalia! Vain kaksi palaa kuulemma. No mä pilkoin sitten yhden ison parsanpalan neidin lautaselle. I alkoi samantien kitistä kuinka paljon mä laitoin, hän kun oli sanonut vain kaksi palaa. Mä en tiedä olenko jotenkin itsetuhoinen vai mitä, mutta mä huomaan usein sörkkiväni ampiaisenpesää ja härnääväni vähän verta nenästäni. Iskin siis toisen parsakaalin palan I:n lautaselle ja sanoin, että siinä se toinen. I tuijotti mua hölmistyneenä, että miten tässä nyt näin kävi. Ei se yllättävä kyllä saanutkaan mitään vuosisadan raivareita niin kuin yleensä kun mä vähän provosoin.

Taukomusaa

I on ollut viimeset viikot ihan mahdoton fiiliksestä toiseen heiluja. Yhtenä hetkenä se leikkii hymy huulilla ja kahden sekunnin jälkeen se huutaa kurkku suorana ja muuttuu kosketuksesta spagetiksi. Tsiis, mä meinaan välillä menettää järkeni sen kanssa.

Mä olin aamulla siis turhaan unelmoinut leppoisasta päivästä. Midikin vielä sujui sen suuremmitta fiaskoilta, ennen siestaa me kikatettiin ihan hulluna, leikittiin ja kutiteltiin toisiamme, mutta iltapäivällä siestalta heräsikin monsteri. Sen hirviön toimesta mä alennuin samantien aupairista nyrkkeilysäkiksi, raapimapuuksi ja puruleluksi.

Jostain syystä aina kun mulla palaa hermo noiden kanssa, mulla alkaa soimaan päässä Firstin Nyt meni hermot ja mua alkaa naurattaa. On se nyt kun en mä osaa enää edes olla vihainen. Jätin siis sen monsterin puettuna ja kammattuna huutamaan ja palasin pyykkieni ääreen Firstiä hyräillen. About vartin päästä mun eteen hiipii pieni kolmevuotias kyyneleet poskilla. Varovasti se laittaa käden mun polvelle ja kuiskaa "pardon".

Ilta meni mukavasti. Me pelattiin koko ilta ristinollaa ja mun vireystaso vähitellen laski niin alhaiseksi, että hävisin vaikka kuinka yritin (jopa I:lle, mutta siitä ei puhuta). Nyt mä koitan lepuutella hermojani, jotta jaksan kohdata huomiset taistelutantereet. Kuuntelen Charlie Winstonia, oon ihan obsessed sen musiikista. Mun tekisi mieli linkata kaikki sen biisin kavereilleni (älkää huoliko, koitan hillitä itseni).

Normipäivä kutenkin siis. Hymyjä ja paljon kertovia katseita, taisteluita ja anteeksiantoa. Elämää.

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Mä kävin viime maanantaina setvimässä Genevessä mun kielikurssi asioita. Silloin oli ihan mielettömät ruuhkat tai oikeastaan jumi, että matelin alle kahdenkymmenen minuutin matkan tuntiin ja varttiin. Niinpä mä ajattelin olla tänään kaukaa viisas ja lähdin superajoissa. Ei ruuhkasta tietoakaan ja mä olin tunnin etuajassa paikalla. Ja kun Genevessä ollaan niin parkki ei ollut ilmainen. Jes. Mutta tästä se mun "voittoputki" vasta lähtikin...

Kurssin päätyttyä mä meinasin pakittaa parkkipaikalla tolppaan.
Ulkona oli pilkkopimeää, minimaalisesti katuvaloja ja satoi.
Normiramppi Ranskaan vievälle motarille olikin suljettu ja mun GPS vaan etsi signaalia.
Aloin seurata samalle rampille yrittänyttä pientä mustaa Fordia.
Mä tajuan, että se musta Ford ei enää olekaan mun edessä, vaan joku muu pieni musta auto.
Mulla ei ollut hajuakaan missä mä oon ja ajanko edes oikeaan suuntaan. Sanottakoon vaikka, että iski lievä paniikki.
Navigaattori kävi erittäin hitaalla. Siinä vaiheessa kun olin jo kääntynyt kuului ääni "käänny vasemmalle".
Jouduin ajamaan keskustan kautta. Ekaa kertaa ja vielä sateella pimeässä.
Mut pysäytettiin Sveitsin ja Ranskan rajalla. Oli toinen etuvalo palanut.
Kaksikaistaisella tiellä 90km/h nopeusalueella ajoi joku törppö kolmeakymppiä keskellä kaistoja.
Mun portin kauko-ohjain ei pelittänyt kunnolla, joten jouduin mennä autosta sateeseen säätämään sen portin kanssa.

Harvoin oon ollu niin iloinen päästessäni kotiin.

Plus tänään kun kävin tankilla, en saanut millään bensatankin korkkia auki. Mä ähersin sen kanssa varmaan toistakymmentä  minuuttia ennen kuin mun oli pakko luovuttaa ja kysyä apua. Ehkä säälittävintä ikinä: voisitko avata mun tankin korkin?

Niin ja kielikurssista sen verran, että vähän turhan helppo se taso on mulle, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se menee. Se opettaja oli kuitenkin ihan huikee ja kurssin yhteishenki kiva, että enköhän mä tuolla ala käymään. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kiinalaisista afrikkalaisiin ja brasilialaisiin. Hauskinta mun mielestä on se, että kaikki opetetaan ranskaksi. Se on jotenkin nurinkurista. Miten esim alkeiskursseilla ne reppanat ymmärtää mitään? Sunhan pitäisi perjaattessa osata ranskaa, jotta voisit ymmärtää kun sulle opetetaan sitä. Interesting.

Tänään ei siis ollut ihan mun päivä, joten nyt mä painun suosiolla pehkuihin. Bonne nuit!