I'm going slightly mad , It finally happened

Koulut ovat alkaneet! Ei voi sanoin kuvailla tätä tunnelmaa. On niin omituista saada omaa aikaa pitkin päivää. Olla yksin täällä kotona. Mä olen odottanut tätä niin kauan (ai miten niin olen vähän säälittävä). Ensinäkin siksi, että haluan nähdä jos mun tunnelmat paranisivat nyt kun 12 tunnin päivät ovat toistaiseksi mennyttä ja toiseksi kyllähän koulu rytmittää päivän. Saa selvän rutiinin eli päivät kuluvat nopeammin.

Nyt ensimmäinen viikko on I:n osalta vähän poikkeava, tavallaan tutustumisviikko eli päivän tunteja lisätään vähitellen. Ensiviikosta lähtien kuitenkin hoidan lapset aamulla, vien ne kouluun ja haen puolenpäivän aikaan kotiin syömään. E lähtee ruuan jälkeen takaisin kouluun ja I jää mun kanssa kotiin. I nukkuu muutaman tunnin, jolloin saan olla periaatteessa tehdä mitä vaan kunhan en poistu talosta. Iltapäivällä mä joudun taas ratin taakse ja haen E:n koulusta. Puoli kuuden maissa hostäiti tulee tai ainakin pitäisi tulla kotiin ja mä olen off.

Mä ajattelin aina, että tämä on erittäin hyvä rutiini, sillä iltaisin olen vapaa. Monilla aupaireilla kun on aamusta iltapäivään vapaata (kun lapset syövät koulussa) ja taas illat töitä. Nyt olen alkanut miettiä, miten ihanaa olisi jos päivä olisikin täysin vapaa. Mä en oikein aamulla muutaman vapaatuntini aikana ehdi kauas ja tosiaan iltapäivällä en voi poistua kotoa. Eli olenhan mä kiinni tässä työssä yhtä paljon kuin nytkin, lähes kellonympäri. Lisäksi täällä Ranskassa kaupat menevät jo iltaseitsemän aikoihin kiinni eli illalla ei niihinkään kunnolla ehdi. Myös monet mun kaverit ovat iltaisin töissä, joten en tiedä onko mun rutiini nyt sittenkään miellyttävä.

Mutta vaikka tämä teksi vähän eksyi negatiivisempiin tunnelmiin, olen mä juuri nyt erittäin heureuse. Kun sain I:n tänään päikkäreille, kävelin alakertaan ja tajusin, että olen totaalisesti tyhjän panttina, mun teki mieli alkaa hyppiä riemusta. Tätä on odotettu! Koulut ovat nyt virallisesti alkaneet. Nyt mä todella toivon, että mun tunnelmat alkavat muuttua tämän perheen suhteen...

      "I'm one card short of a full deck

I'm not quite the shilling ---

        --- But my dear how about you?

    I'm going slightly mad

    I'm going slightly mad

It finally happened"

      -Queen

A smooth sea never made a skilled sailor

Mä sensuroin aika paljon mun ajatuksia tänne blogiin. En halua vuodattaa liikaa murheitani, mutta haluan kuitenkin olla rehellinen. Se on siis sanottava, että ei tämä ruusuilla tanssimista ole ollut. Vanhempien asennoituminen ja käytös mua kohtaan on välillä jopa saanut mut ihan tosissaan harkitsemaan rematchiä. Mutta mä olen päättänyt, että kyllä mä sen verran sissi olen, että täällä vielä pysyn. Tai sitten mä olen vain laiska. Oli miten oli, mä yritän keskittyä kaikkiin niihin asioihin täällä, joihin olen tyytyväinen.

Mulla on kyllä usein taipumus murehtia kaikkea etukäteen. Se on kai mun tapa valmistautua. Mä luulen, että mun odotukset olivat vähän liian korkealla tämän aupairvuoteni suhteen. Mä oletin, että kaikki tulee olemaan juuri niin täydellistä kuin kuvittelin, enkä murehtinut mistään. Nyt mun unelmat ovat muuttumassa arjeksi, enkä mä tiedä oliko tämä sittenkään ihan sitä mitä tilasin.

"Worrying is stupid. It's like walking around with an umbrella waiting it for rain."

                                                                                      - Wiz Khalifa

No ei, täällä on kuitenkin paljon asioita, joihin olen tyytyväinen tai joissa mun oletukset jopa ylittyivät. Mä pidän tastä paikasta todella paljon, Annecy on ihana, eikä Genevessäkään ole valittamista. Mä alan saada hyviä uusia ystäviä, mä pärjään ranskallani (huonosti, mutta pärjään), mulla on riittävästi vapaa-aikaa ja mä todella rakastan mun alkoviani, heh. Ja nyt kun tarkemmin mietin, kyllähän mä jotain murehdin ennen tänne tuloa (mun pitäisin tuntea itseni paremmin). Pelkäsin, etten löydä kavereita. Mä olen ollut täällä vasta kuukauden päivät ja silti en ole yksinäisyyttä ehtinyt paljoa tuntea.

Kyllä mä taisin kielenkin suhteen panikoida ja noh ihan oikeutetusti. Sen kyllä olen huomannut, että mitä nuoremmalle ihmiselle puhun, sitä helpommin mun ranska sujuu. Lasten kanssa ei siis ole suurta ongelmaa. Se on tietysti hyvä, koska heidänhän kanssa minä päivät vietän. Siksi yritän myös unohtaa ongelmat vanhempien kanssa. Enhän mä loppujen lopuksi "joudu" paljoa viettämään aikaa heidän kanssaan.

Nämä ongelmat ovat siis lähinnä vanhempien asennoituminen minuun. Olen heille vain työntekijä ja välillä he tekevät sen hyvin selväksi. Musta myös tuntuu, etten ole kovin arvostettu. Mun on vaikea kuvailla tilanteita, joissa nämä asiat tulevat esille, sillä lähinnä tunne välittyy tavasta puhua mulle. Tai puhumattomuudesta. Mä en vielä uskalla kuitenkaan liikaa valittaa perheestäni, olen ollut täällä vasta niin vähän aikaa. Mä toivon, että tilanne vielä voisi muuttua ja jos ei, säästän kunnon valituksen myöhempään postaukseen.

Mä en myöskään tiedä miksi halusin välttämättä perheeseen, jossa on pieniä lapsia. Okei joo, onhan munkin kolmevuotias ajoittain suloinen ja ihana, mutta kyllä vähän vanhempien kanssa olisi paljon leppoisempaa. Voisi leikkiä monipuolisemmin, puistoihin olisi rennompi mennä ja niin edespäin. Itkupotkuraivareitakin olisi varmasti vähemmän. Mun olisi pitänyt kuunnella äitiäni. Uhmaikäiset on aina uhmaikäisiä.

On mun se kuitenkin perheestäni sanottava, että ovathan he tavallaan reiluja. Kuten jo mainitsin, mulla on (varsinkin sitten kun koulut ja normiarki alkavat) paljon vapaa-aikaa, jolloin saan periaatteessa tehdä mitä huvittaa. Viikonloput ovat pääsääntöisesti aina vapaita ja mulla on oma auto bensoineen käytössä. Ja totta kai on niitä ihania hetkiä, jolloin kaikki tuntuu sujuvan ja mä mietin, että kuvittelinkohan mä vaan kaiken.

Nyt tänne seudulle alkaa saapua muitakin aupaireja ja enkä mä meinaa pysyä kaikista enää edes kärryillä. Itävallasta, espanjasta, suomesta ja englannista on ainakin tulossa porukkaa. Mä en siis varmaan paljoa ehdi kotona istua murehtimassa. Hyvä niin ja sitä paitsi c'est la vie.

Elämää vuoristoradassa

Kuten otsikkokin jo kertoo,  mun elämä täällä on yhtä vuoristorataa. On päiviä jollon mä toivon, että tämä ei koskaan loppuisi ja päiviä, jolloin olen valmis pakkaamaan kamani ja lähtemään pois ovet paukkuen. Myös mun tunteet ailahtelee ihan miten sattuu. Jos multa kysyy "miten menee" on täysin sattuman kauppaa millaisen vastauksen saa. Aamut/aamupäivät ovat usein melko rasittavia. Mä en todellakaan ole mikään aamuihminen ja ikäväkseni olen alkanut huomaamaan, että eivät taida olla nämä tytötkään. Mietinkin, että jos kirjoittaisin tätä blogia aamuisin, teksti tuskin olisi julkaisukelpoista. Kai mä pitäydyn siis tässä iltapostailussa.
  Mä olen myöskin välillä niin väsynyt, että tekisi mieli vain hautautua sängynpohjalle ja jäädä sinne koko päiväksi. Onneksi on myös paljon niitä päiviä, jolloin energiaa ja - ennen kaikkea - kärsivällisyyttä riittää. Eli jep, melkoista vuoristorataa.

"Life is like a roller coaster. You can either scream every time there is a bump or you can throw your hands up and enjoy the ride."

Onneksi mä olen alkanut löytää myös oman ikäistä seuraa ja mun kalenteriinkin on alkanut ilmestyä merkintöjä. On todella ihanaa kun on suunnitelmia. Keskiviikkona näin ihan kivenheiton päässä asuvaa tanskalaista aupairia. Me vain juteltiin tunti tolkulla ja ehdittiin suunnitella yhteisiä reissuja lähikuntosalille menosta Barcelonan reissuihin. Tänne seudulle on tulossa myös muutama suomalainen! Odotan innolla, että pääsen höpöttämään omalla äidinkielelläni.

Suomesta puheen ollen, täällä soi radiossa The Rasmus! Go Suomi! Yhtenä aamuna käynnistin auton ja In the Shadows alkaa soida. Aloin hehkuttaa innoissani tytöille, että "Hei tämä on suomalainen bändi!", mutta niiden ilmeet olivat, että "so?". Toistin asian muutamaan otteeseen, että ihan varmasti meni perille, mutta en sen innostuneempaa reaktiota saanut aikaiseksi. Höh.

Mä alan kyllä huomata, miten vähä vähältä alan sopeutua. En todellakaan sanoisi vielä kotiutuneeni, mutta en mä enää ääneen ihmettele tätä sukatonta kansaa. Ruokailuajat ja annoksetkin ovat alkaneet tuntua omilta. Mun maha ei enää kurni pitkin päivää ja joka välissä syötävä juusto on jo ihan normaalia. Mä luulen kyllä, että esim. mun veli olisi nääntynyt täällä jo nälkään. Ruokailurytmi on nimittäin seuraava: 

7:00-7:30     Aamiainen

12:30-13:00  Kevyt lounas

16:00           Le goûter eli joku hedelmä, jogurtti tai pala juustoa

20:00-21:30  Iltaruoka

Iltaruoka tosiaan saattaa alkaa vähän milloin tahansa ja kestää vartista kahteen tuntiin. Eilen esimerkiksi ruokaa saatiin lautasille vasta puoli kymmeneltä. Mulla oli ollut kauhean pitkä päivä ja hyvä kun jaksoin suorassa istua ja haarukkaa nostaa. Olen myös huomannut, että alan ymmärtää ranskaa enemmän, mutta mun täytyy keskittyä kuuntelemaan. Eilen en keskittynyt ja puhe muuttui taustahölyksi, josta en sisäistänyt sanaakaan. Hyvä kun huomasin, että joku puhui.

Eilen mä aloitin myös mun kokkailut täällä. Mun hostäiti oli vihdoin pongannut kaupasta mustikoita ja pääsin tekemään mustikkapiirakan. Ei se ihan samanlainen/-makuinen ollut kuin kotona oman äidin leipomana, mutta mä syytän erilaisia mustikoita en eri leipuria, heh.

Ei siitä mitään kauneuden ruumiillistumaa tullut, mutta heti kävi kaupaksi. Seuraavaakin on jo pyydetty.

Mun elämä tässä vuoristoradassa helpottaa nyt kyllä vähän, sillä me lähdetään kahdeksi viikoksi lomalle. Rivieran lämpö ja aurinko täältä tullaan! Mä en ole kyllä koskaan ollut matkalla lasten kanssa, paitsi ollessani itse lapsi. Mielenkiinnolla odotan millaista sählinkiä loma lasten kanssa on näin aikuisen silmin. 

Ja näin loppuun, mä en aina tiedä mikä näiden ongelma on...

Tossa ne riippui ja piti ihme mölinää varmaan vartin. Normi päivä.