Pikkutuntien ajatuksia

Viimeiset pari kuukautta mä olen panikoinut paluuta Suomeen. Olen viilettänyt kaikkialla tukka putkella nauttiakseni täällä olosta niin kauan kuin mahdollista. 

Ja nyt mulla on kamalat omantunnontuskat. Mä olen laiminlyönyt mun blogiani.

Mä tykkään kirjoitamisesta. Kirjoittelen ajatuksiani muistiin pieneen kirjaseen yöpöydänlaatikossani päivittäin ja muutenkin rustaan ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta tietokoneeni kirjoitusohjelman kätköihin. Niinpä mulla on usein sellainen olo, että olen päivittänyt bloginikin. Menen tyytyväisenä nukkumaan, olen saanut jotain aikaiseksi. 

Sitten mua jälkikäteen hämmentää, kun postauksia ei kerry vaikka vietän tunteja vääntämässä tarinoitani sanoiksi paperille.

Tämä järkytys iski taas tänään kun tajusin, että minulla on alle kaksi viikkoa elämää ulkomailla jäljellä ja about kymmenen postausta siihen liittyen. Missä välissä mä ehtisin ne kaikki julkaista?

Sitten muistutin taas itseäni, että ehkä sillä ei ole merkitystä kerronko viime joulukuun seikkailuistani Cambridgessä tai palaan Nostalgiaa osa 2 postauksen pariin nyt vai vasta ensi kuussa. Myöhässä ollaan anyway. 

Eilen olin koko päivän töissä. Aamusta iltaan. 

Alan huomata, että olen enemmän kuin valmis jättämään aupairin työn taakseni. Toisten lasten äidin leikkiminen ilman oikean äidin sananvaltaa alkaa parin vuoden arkielämän aherruksen jälkeen menettää hieman hehkuaan. To say the least.

Haahuilin töistä päästyäni meidän lähi Carrefour kaupassa. Se remontoitiin nyt viime kuussa ja uusi laajentunut valikoima on ollut pari viikkoa tekeillään. Nyt näytti viimein olevan valmista ja valehtelematta varmaan tunnin pyörin hyllyjen välissä ihailemassa lopputulosta. Toista metriä korkea valikoima erilaisia pähkinöitä, kolme hyllyriviä viinejä ja lehtien viereen oli tullut pieni valikoima pokkareita, joita mun oli kirja-addiktina pakko vähän hypistellä.

Innostuin, että tämä kauppa ja sen tuplaantunut juustovalikoima on minuutin kävelymatkan päässä.

. 

Masennuin, kun tajusin, että olen täällä vain kaksi viikkoa nauttimassa siitä.

Niinpä mä päätin kirjoittaa listan asioista, joita kaipaan Suomessa. (Jos ei ihmisiä lasketa.)

- Kissa

- Uiminen

- Metsälenkit

Aika lyhyt lista. 

Ei vaiskaan, vitsi vitsi. Mä keksin mukavan määrän asioita, joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan. Ja koska jaarittelu on toinen nimeni, kirjoitin niistä ihan oman postauksensa. 

Palataan siis asiaan.

Dans le ciel tout va bien

Mä tykkään lentämisestä. Vaikka en millään ymmärrä miten sellainen rautahirviö pysyy ilmassa, saatikaan sitten miten se sinne niin helpon oloisesti pääsee, on se musta aina yhtä kutkuttavaa. Niin ja kyllä mulle on yritetty selittää. En siltikään suostu ymmärtämään.

Mä en myöskään ymmärrä miten lentämistä voi pelätä. Riski, että se kone putoaisi on kuitenkin aika pieni.

Ja silti. Musta lentäminen on kuin muutaman tunnin pakkorauhoittuminen. Suloista joutilaisutta. Sillon on ihan sama mitä teet. Sä voit lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, vetäistä ansaitut päikkärit tai vain katsella ulos ikkunasta. Eikä kukaan odotakaan mitään muuta. Sulle tarjoillaan kertakäyttömukeista teetä, saat omituisen superpakatun sämpylän ja olo on kuin piknikillä. Ja sen lennon ajan koko matkustamo on oma pieni porukkansa. Jopa epäsosiaaliset suomalaiset erehtyvät juttelemaan vierustoverille tai kommentoimaan oliko sulava laskeutuminen vai ei.

 Ja saat kirjaimellisesti liidellä pilvien päällä ja uhmata painovoimaa.

Miten sitä voi pelätä? 

Mä en aina ehkä olekaan mukavinta lentoseuraa. Saatan iloisesti ennen nousua alkaa selittää yksityiskohtaisesti viimeisintä lentoturmatutkimuksen jaksoa, jossa pienkone räjähti nousussa vain koska sielä oli liian paljon painoa ruumassa. Kanssamatkustajani tuijotaa mua silmät selällään ja käskee olemaan jatkossa hiljaa.

Viime aikoina olen lennellyt lähinnä yksin. Ehkä vähän liikaakin, ainakin mun sisäisen ympäristöaktivistin mielestä. Ja se lentokentillä palloilu ja turvatarkastuksessa piipittely on jo menettänyt vähän hehkuaan. Olen aina-myöhässä-tyyppiä, paitsi kun kysymys on jostain "vakavasta" kuten lääkäriajoista, haastatteluista tai vaikkapa juuri lentämisestä. Siinä tapauksessa mä vedän ihan yli ja hillun vaikka puoli päivää liian ajoissa odottelemassa, etten vain missaa tapaamistani tai ole myöhässä. Olen yrittänyt tässä suhteessa vähän haastaa itseäni viime aikoina. Mennä lentokentille jämptillä aikataululla, niin että minulla on sopivasti aikaa hoitaa asiani ilman juoksemista, muttei minun tarvitsisi seistä taxfreen houkutusten edessä toista tuntia tyhjänpanttina.

Sillon kun Bruxin kenttä oli iskun jäljiltä väliaikaisessa muodossaan käskettiin kentän nettisivuilla olla vähintään kolme tuntia ennen paikalla. Päätin, että minulle kokeneena matkustaja tutulla kentällä riittäisi se kolme tuntia. Ja ensimmäistä kertaa melkein missasin lentoni.

Hälytyskellot alkoivat jo soida kun hyppäsin kimpsuineni bussista ja tuhatpäinen ihmismassa jonotti kiemurtelevana letkana kulman taakse paikkaan x. Kun olin tunnin seissyt paikallani ja edennyt vasta ensimmäisen jonon puoleen väliin, alkoi lievä paniikki nousta pintaan. Kahden passintarkastuksen ja lähes kahden tunnin jälkeen löysin itseni väliaikaisesta teltasta, johon ihmiset olivat survoutuneet kuin sillit purkkiin ja jossa kuumuus oli läkähdyttävä. Ja minä raahasin talvikamoja suomeen, joista osuvasti olin pukenut osan päälle. Ei enää naurattanut.

Kun sain itseni ja kaikki kamani läpivalaistua väliaikaisessa teltassa, oli mun baggage drop mennyt jo umpeen. Enkä mä ollut vieläkään edes virallisesti lentokentän sisällä. 

Siellä mua sitten odotti taas uusi jono huoneeseen x, jossa oletettavasti oli väliaikaiset laukkujenjättötilat. Mun oli pakko mennä itkemään järkkärille, että missaan lentokoneeni jos vielä joudun jonottamaan, enkä enää edes tiedä mihin mun laukun voisi jättää. Hän päästi minut kiilaamaan jonon ohitse ja mä sain puhuttua virkailijan ottamaan laukkuni vastaan.

Ja mä juoksin. Mulla oli vielä tavallinen turvatarkastus edessä ja mä juoksin jossain väliaikaisissa portaikossa tietämättä oikein mihin mennä. Mun boarding oli jo alkanut.

Sekä minä, että minun käsilaukkuni piipattiin turvatarkastuksessa ja melkein luovutin siinä vaiheessa. Olkoot, ostan itselleni lipun seuraavalle lennolle. Mutta koska nyt oltiin taas alueella, jonka tunsin hyvin, mä päätin vielä juosta portille edes vilkuttamaan lentokoneelleni hyvästit. Ihmiset mulkoilivat minua vihaisesti kun rynnistin ohitse ja olin kaataa puolet taxfreen hajuvesistä kun päätin oikaista niiden kautta.

Mä en tiedä oliko mun nimeä ehditty vielä kuuluttaa, mutta olin viimeinen henkilö joka siihen koneeseen astui. Mun paikkani oli tietysti ihan perällä, eikä laukkuhyllyillä ollut enää tilaa, mutta siinä vaiheessa minua ei edes haitannut. Survouduin kamojeni kanssa paikalleni ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Laitoin porukoille viestiä, että ehdin sittenkin, olin jo uhkaillut tulevani seuraavalla koneella. 

Laukku jäi jälkeen. En edes yllättynyt huomatessani tuijottavan perillä tyhjää liukuhihnaa muiden jo napattua omansa. Kohautin harteitani ja menin täyttämään kadonnut-matkalaukku-ilmoituksen. Se saapui komeasti taksikyydillä seuraavana päivänä kotiin.

Kuulin myöhemmin hosteilta, että se oli pahimpia ruuhkapäiviä Brysselin kentällä. Jonotusaika oli arviolta yli viisi tuntia. Ihme, että edes ehdin koneeseeni.

Lost and found

Mitä tapahtui, nyt on jo kesäkuu? Kesäkuu. Niin täällähän ei ole satanut viimeisen viikot niin paljon, että uusi vedenpaisumus ei olisi suuri yllätys, mittarihan ei ole itsepintaisesti pysytellyt jossain kaukana hellerajan alapuolella ja minähän en ole harmitellut talvitakin jättämistä viime reissulla Suomeen. As if.

Tänään hämmentyneenä siis tajusin toukuun lentäneen jo vauhdilla ohitse. Käänsin taas uudet kuvat seinäkalentereihini ja katselin surullisena blogini toukokuun postauksia. Yksi säälittävä raapustus, miten tässä näin pääsi käymään. Huhtikuunhan piti olla se rankka kuukausi. Kuukausi, jolloin opiskelin ja hoin itselleni, että ensi kuussa sitten ehdin levätä. Silloin minulla on aikaa. Miten musta silti nyt tuntuu, että tämä kauan odotettu vapaa kuukausi oli kiireisempi kuin koskaan ja ohitse ennen kuin ehdin tajuta sen edes alkaneen.

Viime kuussa mä löysin myös itseni räpistelemästä melkoisessa ahdingon suossa - kuinka runollista - vaikka huhtikuun piti tässäkin mielessä olla se stressikuukausi. Ja niinkuin mun kaveri Shannon asian ilmaisi "there is a one word to describe how you felt then: lost". Ja sitä mä olinkin. 

VAKAVA kokeen tulokset tulivat ja mulle aukesi paikka kolmannen vaihtoehtoni soveltuvuuskokeisiin Savonlinnaan. Vaihtoehto jonka olin puolitosissani laittanut sinne muiden sekaan, yliopistoon josta en oikeastaan tiennyt mitään, kaupunkiin jossa en koskaan ollut käynyt ja joka oli satojen kilometrien päässä kotoa. En oikein tiennyt mitä mieltä olin asiasta. 

Lisäksi mun työtunnit tuntuvat vain kasvavan kasvamistaan ja alkavat muistuttaa uhkaavasti viime vuoden työviikkoja Ranskassa. Lapset olivat vuorotellen kipeitä ja vanhemmat lisäsivät mun työtunteja muutenkin päättämällä pitää kehitysvammaista N:ää pari ekstrapäivää viikotain kotona. Tämän kevään olen myös ollut Waterloon Suomikoululla joka toinen lauantai opettamassa ja yhtenä perjantai-iltana herätyskelloa asettaessani huomasin kyseenalaistavan jopa tätäkin päätöstä. Niin ja kirsikkana kakun päällä mun elämää väritti kauhea ihmissuhdedraama jonka voin tiivistää yhteen lauseeseen: mä en ymmärrä miehiä.

Sitten yhtenä iltana istuin mun huoneessa, tuijottelin kattoon ja mietin mikä nyt rassaa. Mä tajusin, että mua hirvitti tietämättömyys. Ensimmäistä  kertaa mä en oikeastaan tiennyt mitä ensi vuonna tulee tapahtumaan, mitä mä siltä haluan ja mitä mä odotan. Niinpä mä siltä istumalta aloin selailla Savonlinnan Yliopiston tarjontaa, kansainvälisyyskursseja, vaihtomahdollisuuksia, sivuaineita. Innostuin selailemaan asuntotarjontaa, aktiviteetteja ja nähtävyyksiä Savonlinnassa. Aloin ihastua ajatukseen, että löytäisin itseni vielä tuosta pienestä kaupunkipahasta. 

Tajusin ettei välimatkakaan ole minulle mikään ongelma. Viimeiset pari vuotta ovat sen osoittaneet.  Mua kiehtoo ajatus täysin uudesta ja tuntemattomasta kaupungista, kaukana kotoa. Kutkuttavaa ajatella että saisin taas aloittaa alusta, päättää kuka olen ja luoda taas uuden elämän, uudet ystävät ja uudet rutiinit. Ajatus Suomeen palaamisestakaan ja asettautumisesta ei tuntunut enää niin pahalta kun selvitin että jo toisena vuonna voisin lähteä vaihtoon ja vaihtomahdollisuudet ovat rajattomat.

Työmääräkään ei tuntunut niin kamalalta kun yritin keskittyä ajattelemaan extratyöaikani mukavana extrapalkkana kuun lopussa pankkitililläni, sen sijaan että ajattelisin niitä menetettyinä vapaa-ajan tunteina. Ja ylikiireisten päivien tilalla "jouduin" rauhoittumaan vähän, olemaan kotona ja sain luettua monta rästikirjaa lukulistaltani lasten ollessa päiväunilla tai katsellessa telkkaria.

Mua myös selvästi kroonisen matkakuumeen sairastajana ahdisti, koska tajusin pitkästä aikaa olevani tilanteessa ettei minulla ollut yhtäkään lentolippua tai muutakaan matkalippua yöpöydän laatikossani. Lähitulevaisuudessa ei häämöttänyt yhtäkään check-iniä, paniikkipakkausta tai matkaa lentokentälle sydän kurkussa laukun mahdollisten liikakilojen takia. Ei ollut tietoa epämukaviasta bussimatkoista eikä ihanista hetkistä junissa peltomaisemaa tuijotellen. Niinpä tunsin suorastaan hurmiota painaessani "osta" nappulaa hankkiessani lippuja soveltavuuskokeisiin. Maailmaani on palautunut tasapaino kun yöpöydän laatikossa odottaa meno-paluu.

Viime lauantaina paistoi aurinko. Mä istuin Waterloon suomikoululla, kasvot kohti aurinkoa, imien sen lämpöä, jutellen muiden opettajien kanssa lasten leikkiessä pihalla. Mä tajusin, että vaikka nyt ei tärppäisikään opiskelupaikka, niin oli mahtava tunne tietää varmasti mitä haluaa. Sen oli tämä pieni opettajakokemus vahvistanut minulle. Oli hyvä päätös siis herättää itsensä lauantaisinkin aikaisin, raahautua Waterloohon ja kasata viikkojen työtuntimäärää. "Kyllä susta tulee vielä hyvä opettaja" yksi vanhempi sanoi ja mä tajusin virallisesti päässeeni pois sieltä ahdinkojen suosta.

PS. Mä olen kyllä jo luonut aika houkuttelevalta tuntuvan B-suunnitelman jos opiskelupaikka-arpani ei tärppääkkään. Olen salaa aika innoissani myös ajatuksesta kolmannesta välivuodesta, mutta ei puhuta siitä mun sukulaisilleni etteivät he järkyty heh. Ei sillä, kyllä mä nyt täysillä yritän kerrankin päästä opiskelemaan (se vaihtovuositarjontahan oli melko houkutteleva).