Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän. 

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.

Viidakossa

Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa. 

Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,

Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.

Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun. 

Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.

Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?

Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.

Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

Pizza, love and understanding

Niin vain päättyi viimeinen oma viikko. Viimeinen perjantai. Viimeiset hetket yksin, ainoana aupairina. Mihin aika katosi? Tuntuu, että juurihan mä saavuin. Että vielähän mä tutustun tähän uuteen elämään ja uuteen ympäristöön. Toisaalta en enää osaa kuvitella muunlaista elämää. Elämää aupairiuden ulkopuolella.

Eilen mä koitin nauttia kaikesta. Mä yritin hymyillä läpi lasten kinastelujen, läpi pyykkikuorman ja tiskausurakan. Mä tunsin olevani oikea superihminen kun toisella kädellä tein ruokaa, toisella lajittelin pyykkejä ja kävin kasvatuskeskustelua rutisevan kolmeveen kanssa sekä yritin viihdyttää sairasta 6-vuotiasta. Välillä mä itsekin yllätyn miten moneen sitä yksi ihminen repeää.

Illalla mä hylkäsin omat suunnitelmani ja leikin lasten kanssa. Katsottiin vihdoin myös E:n kanssa Myrsky-elokuva, ranskaksidubattuna tietysti. Kahdeksan maissa mä kuitenkin lähdin viettämään laatuaikaa oman kylän gang:n kanssa. Tilattiin paikallisesta pizzat, haettiin kaupasta Ben and Jerryä (the only men who truly understand women hah) ja linnottauduttiin P:n studioon.

Ennen nukkumaanmenoa mä vielä istuin huoneessani ja mietin, että tässäkö se nyt sitten oli. Kahdeksan ja puoli kuukautta. Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, muuttaisinko jotain jos voisin? Olenko mä vielä valmis lähtemään?

Tänä aamuna uusi aupair sitten pamahti mun huoneeseen yhdeksältä tyttöjen saattelemana. Juuri olin ehtinyt hypätä sängystä ja vaihtaa ylisuuren mikkipaitani vähän säädyllisempiin vaatteisiin. Omituista ajatella, että tässä on nyt se tyyppi, joka valtaa mun paikkani. Joka alkaa hengata mun kavereiden kanssa, asuu mun huoneessa ja kikattaa iltaisin mun tyttöjen kanssa. Mulla on viikko aikaa opettaa se talon tavoille ja pakko myöntää, että odotan innolla. Kerrankin mä olen se, joka tietää ja joka osaa. Tähän koko vuoteen kun on mahtunut niin paljon uusia asioita ja opettelua.

Printtasin tänään myös VAKAVA-materiaalin. Omituista kyllä, mun tekee kauheasti mieli opiskella nyt. Pieni kaipuu koulun penkille, paino sanalla pieni tosin. Nyt mä tuijotan sitä parinsadan A4:sen kasaa ja ajattelen, että ehkä mä ihan mielellään luovutan paikkani ja siirryn sivuun. Ehkä mun on aika jatkaa matkaa ja siirtyä kohti uusia tuulia, uusia seikkailuja.

Nuit de folie

Mun netti on takkuillut pari päivää niin ahkerasti, että hyvä kun en ole vielä heittänyt koko konetta seinään. Mä olen koko päivän pyörinyt ympäri asuntoa etsien jotain kulmaa jossa netti edes hetken pelittäisi. Viimeisen puolituntia olen hakannut päätäni ruutuun, kun mikään sivu ei lataudu. Kunnes siirryin ehkä viisi senttiä. Nyt se sitten pelittää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En uskalla liikahtaakaan. Jos se onkin siitä viidestä sentistä kiinni, että pysyn internetin ihmeellisessä maailmassa.

Alors quand même, viikonlopun mä olin siis aika pitkälti töissä. Lauantai-iltana mä vahdin omia ja naapurin kakaroita järjen menettämisen uhalla. Mä ravasin nukuttamisenkin jälkeen ehkä viisi kertaa ylhäällä kun naapurin pojan unilelulta oli irronnut jalka ja poika herätti muut nyyhkytyksellään. Mä lopulta jouduin räväyttää lasten huoneen valot päälle, etsimään sen kirotun jalan ja sidoin sen narulla kiinni. Että se siitä rauhallisesta illallisesta, mä kun en ehtinyt syödä lasten kanssa samaan aikaan. Papi onneksi oli henkisenä tukena ja herrasmiehenä tiskasikin kaiken.

Sunnuntai lähti puoli seitsemältä käyntiin. Mä kun olin jonkun hetkellisen aivovaurion takia ihan vapaaehtoisesti luvannut herätä lasten kanssa, jotta hostit saavat nukkua pitkään. Mä sitten hyssyttelin ja hyssyttelin, kun meinasi aamuvilleys nousta liian korkeisiin desibeleihin. Lopulta ysin jälkeen en enää jaksanut olla koko ajan kieltämässä ja annoin lasten leikkiä muovipalloilla ja muilla meluleluilla. Ei aikaakaan kun hostit valuivat silmät ristissä alakertaan. No can do, lapset on lapsia. 

Mä hyvästelin papin ja ajelin Jennan luo. Meillä oli kova meno. Molemmat niin kipeinä, että nenäliinakasa vain kasvoi lattialla ja lopulta mäkin päädyin vain makaamaan siihen lattialle. Perus sunnuntaimeininki. Sunnuntaina myös satoi lunta. T'as dit quoi! Suli se sentään luojan kiitos saman tien pois. Piti kaivaa hetkellisesti toppatakki tosin esiin. Hämmentävää vaan, että viime viikon kuljin muuten vain t-paidalla ja farkkutakilla.

Illalla mulla sahaili vähän kuume ja suurena yllätyksenä jopa mulle, menin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Ihmeiden aika ei selvästikään ole ohi.

Maanantaiaamuna mä heräsin hiljaiseen taloon. Ravasin alhaalla ihmettelemässä missä kaikki ovat ja lopulta kolusin kaikki huoneet makuuhuoneita lukuunottamatta. Mä tarkistin, ettei se tänään ollut kun kelloja käännetään ja lopulta pommitin jopa ranskakavereita, että onko tänään joku vapaapäivä. Lopulta mä vakuutuin, että ihan tavallinen maanatai oli kyseessä ja kiipesin herättämään tytöt. Sain aika kauan vakuutella, että joo-o kyllä nyt aamu on. Siinä kun kolisteltiin alakertaan, ilmestyy huoneestaan hostit tukat pystyssä. "Damn nukuttiin pommiin!" ja ovesta ulos. Aha. Me kerettiin pienellä hoputuksella lasten kanssa ihan kivasti kuitenkin kouluun ja mä painuin hetkeksi vielä ekstraunille aamuvapaallani. 

Tiistaina oli taas koko päivä vaan duunia duunia. Lapset kiukutteli vuorotellen ja mä tein "kalaa" ruuaksi kuten käskettiin. Eli nugetteja, close enough. Eihän sitä nyt aina voi muistaa, että nugetit ja kalapuikot eivät ole sama asia. Olin muutenkin hajamielinen. Unohdin ottaa lähtiessä autonavaimet ja jouduin mennä takaisin miljoonan lukon ja hälytysjärjestelmän läpi. Kun toisen kerran sain talon lukkoon, seisoo E vieressä: "Hei nää nukenrattaat pitäis myös laittaa sisälle". Jäi rattaat piharampille. Mähän en kolmea kertaa ala avainten ja piipitysten kanssa tappelemaan. Mä myös heitin juustot ajatuksissa roskiin. Kaksi juuri avattua pakettia. Onneksi tajusin virheeni ja dyykkasin ne sieltä takaisin jääkaappiin. Semmonen päivä. En ala edes kertomaan kuinka kuljin puoli päivää neuletakki nurinpäin ja kuinka hortoilin ostarin parkkipaikalla kun unohdin mihin parkkeerasin autoni. 

Viime yönä heräsin kamalaan migreenikohtaukseen, jonka vuoksi puolet yöstä lojuin alakerran laattalattialla kylmäpussi pään päällä. Aamulla oli siis vähän vaikeuksia päästä ylös. Tänään oli muuten tosi sateinen päivä, joten mä jäin lopulta kotiin, vaikka vapaa olinkin. Samalla kun heitin lapset mummolaan poikkesin tosin mun kielikurssia vastapäätä olevassa ostarissa. Nostalgiaa. Muuten olen vain siivonnut ja bailannut ranskalaisen kasarijytän tahtiin. Koko päivänä muuta kuunnellutkaan. Hanna, mä syytän sua.

Nyt mun netti taas vähän vaihteeksi pätkii, joten saa nähdä millä vuosituhannella tämäkin teksti saadaan julkaistuksi. 

Here comes the sun

Mä kaivoin taas ukulelen esiin. Istuin kolme tuntia manaten hidastuneita sormia ja unohtuneita sointuja. Aloin taas kuunnella Beatlesiä. Laulan I've seen a face:a taukoamatta, niin että itseäkin alkaa ärsyttää. Aloin taas vähän näkemään vaivaa. Vaikka aamuisin en kollareista luovu, saattaa mut arkipäivisin nähdä jopa hameessa tai farkuissa. Aloin taas käydä juoksulenkeillä. Miten rapakuntoon ihminen voikaan talven aikana päästä? 

" Here comes the sun, here comes the sun. 

And I say it's all right. "

Mä en ole koskaan oikeen uskonut, että sää voisi vaikuttaa ihmiseen. Miksi mun päiväni olisi sen ihmeellisempi, satoi tai paistoi. En myöskään tajunnut pimeydestä valittavia ihmisiä. Mutta ehkä mä en ole koskaan vain kiinnittänyt kunnolla huomiota. Ehkä mulla ei koskaan ollut tarvetta tosissaan välittää säästä.  Täällä kuitenkin auringon paistaessa ja kevään tuoksuessa ilmassa mä huomaan olevani onnellisempi. Paljon onnellisempi kuin niitä pitkinä pimeinä päivinä viime syksynä. Mä teen taas asioita, joista pidän, joita rakastan. Mä nautin elämästä.

" Little darling,

It's been a long, cold lonely winter.

Little darling,

It feels like years since it's been here. "

Mä kävelen lasten kanssa käsi kädessä auringon lämmittäessä niskaa. Me syödään eväät puistossa. E kutsuu mua "ma chérie Lotta" aina kun puhuu mulle ja I ei suostu istumaan muualla kuin sylissäni. Kotona me opetetaan hostäidin kanssa pienempää pyöräilemään. Mä myös videokuvaan isomman pyörärundia. Ja mä ajattelen, että ehkä mä pidänkin tästä perheestä. Ehkä mä  jopa tosissani pidän mun hostäidistä. Ehkä mä olenkin nyt onnellinen. Ehkä mä rakastan mun elämääni juuri nyt.

" Little darling,

The smiles returning to the faces.

Little darling,

It seems like years since it's been here. "

Nyt kun kielikurssi on loppunut, hengaan mä täällä kotona entistä enemmän. En tiedä kumpi meistä on muuttunut, ehkä molemmat, mutta mä tulen tosiaan hostäitini kanssa jo ihan mukavasti toimeen. Saan hyvää ranskankielen harjoitusta kun sönkötän sille joka ilta tarinoitani. Myös lapset eivät meinaa jättää mua rauhaan. Eilen heräsin puoli seitsemältä, kun I hoki mun nimeäni. Äiti oli jo lähtenyt töihin ja isä vielä nukkui, joten mä hipsin hakemaan sen pikkuprinsessan aamiaispöytään. Tänään pelattiin iltaruokaan asti E:n kanssa korteilla läpsyä. Se kävi ennätysnopeasti suihkussakin, että pääsisi takaisin pelaamaan.

Aika kulkee kuin siivillä. Ja ehkä ensimmäistä kertaa täällä ollessani toivon arkipäivinäkin, että ajan voisi pysäyttää. Mä haluaisin vaalia näitä vähiksi käyviä hetkiä vähän pidempään.

" Here comes the sun, here comes the sun,

and I say, 

It's all right. "

                                                               The Beatles - Here comes the sun

Juustovarkaissa

Tiistai lähti takkuisesti käyntiin. Kuulin ulko-oven käyvän ja luulin nukkuneeni pommiin. Römysin sängystä ylös, verhouduin kollaripukuun ja haroin hiukset hätäponnarille alle minuutissa. Suorastaan mitallin arvoinen suoritus sanoisin. Hostäiti oli lähtenyt, lapset popsivat tyytyväisinä murojaa ja totesivat isän nukkuvan vielä kun silmät ristissä lysähdin aamiaispöytään.

Aamut, jolloin hostisä nukkuu myöhään saavat mulla aina pinnan kireälle. Lapset ravaavat vanhempien huoneessa, jossa hostisä on suihkussa, puolipukeissa tai muuten vain hiipparoi epäilyttävästi. Lapset aina jättävät oven auki joten mä vaan joudun kulkemaan kädet silmillä ja huutamaan tyttöjen perään. Koita siinä saada lapset valmiiksi ja kouluun.
Sain kuitenkin. Ajoin tytöt koululle ja jäin odottelemaan A:ta uimakasseineen, pikkupoikaa, jonka vien aina tiistaisin uimatunnille E:n kanssa. Nojasin tolppaan koulun pihalla yrittäen epätoivoisesti pysyä hereillä. Se tunne, kun koulun kellot soivat ja yli sata metrin mittaista pikkukaveria ryntää kohti ovia. Mä pelkäsin jääväni jalkoihin kun yritin siiinä vastavirrassa selvitä piha-alueelta pois. Ainakin heräsin vähän.
Paino sanalla vähän. Mitään en myönnä, mutta saattaa olla, että heti kotiin päästyäni hautauduin takaisin peiton alle ja vajosin uneen.

Loppupäivä kului lasten kanssa. 6-vuotiaiden uimatunnin aikana pyörittiin I:n kanssa lelukaupassa ja lopulta se oli I, joka joutui kiskomaan mut Barbie hyllyn luota pois. Tuli kauhean haikea fiilis, kun aloin miettimään kuinka monta vuotta siitäkin on kun mä olen viimeksi leikkinyt. Ja kuinka mahtavaa leikkiminen oli. Peter Pan -syndrooma ja niin pois päin.

Kun sain kasin jälkeen lapset nukkumaan (E kun halusi lukea sadun ja hänen tahtinsa on e-rit-täin hidas), hiippailin mä takaisin keittiöön ja rohmusin lisää juustoa. Hetki, jota olin vesikielellä odottanut koko päivän. Jep, niinkin tärkeää mun elämä on, että öinen juustovarkausretki on mainitsemisen arvoinen.

Keskiviikkona onnistuin sössimään suunnitelmani, koska olen loistava aikatauluttaja. Tuijotin läppärini ruutua koko aamun ja heräsin todellisuuteen vasta varttia ennen lähtöä. First things first eli laitoin itseni ihmisennäköiseksi ja jätin keittiön tiskeineen siivottomaan kuntoon. Jouduin siis lapset isovanhemmille heitettyäni poikkeamaan vielä kotona siivoamassa. Huristelin lopulta Annecyyn, jossa ravasin koko päivän edestakaisin pitkin kaupunkia. Kiitoksena rakot jaloissa. Sain junaliput huhtikuun reissuille ostettua, nähtyä kavereita ja saksittua hiukseni.

Melko karmaiseva kokemus se kampaajalla käynti. Näytin kuvaa osviittana ja kampaaja vaan kaivoi sakset esiin. Se kysyi jotain, mikä meni multa ohitse kun keskityin kampaamossa höpöttelevään papukaijaan ja paniikissa vastasin vaan "oui oui". En tiedä mihin siis lupauduin. Kun hän leikkasi hiuksiani edestä, niin etten nähnyt muuta kuin tuhannet kiehkurat, jotka putoilivat syliini, alkoi mulla ihan sydän pamppailla. Jos mun vitsit irokeesistä käyvätkin toteen? Luoja kiitos kaljuja kohtia ei syntynyt ja nyt on kunnon kesätukka.

Molemmat ajomatkat kuuntelin Irwiniä ja lauloin täysillä mukana. Että simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Bongasin myös kotkan liitelevän taivaalla ja ihastelin sitä niin innoissani, että meinasin ajaa ojaan. Tai saattoi se olla vaan joku vähän liikaa syönyt variskin. Mun lintutietämys kun on erittäin heikoilla kantimilla.

Torstaina sotkin molemmat juuri pyykistä tulleet valkoiset villapaitani hammastahnaan. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä, miten se on edes mahdollista. Tänään huomasin sinisen hammastahnasoiron yöpaidassanikin. Ei kai tästä voi muuta päätellä, kuin että mä en taida hampaiden pesussa olla paljoa kolmevuotiasta parempi.

Torstai-illan taas istuin huoneessani, kuuntelin Adelen Someone like you:ta repeatilla ja tein rubiikin kuutiota uudestaan ja uudestaan. Same old, same old.

Tänään pesin kuusi koneellista pyykkiä, luin satukirjoja ääneen kunnes kieleni jäi pysyvästi solmuun ja istuin koko illan Jennan kanssa Vitamissa kuolaten kiipeilyseinämiehiä. Nyt sain katsottua New Girlin ekan tuotantokauden loppuun ja ehkä olisi parempi olla mainitsematta, että aloitin samaisen sarjan alusta vasta tällä viikolla. Olen yön pimeinä tunteina räkättänyt huoneessani niille typerille hahmoille ääneen. Toistaiseksi en ole onneksi ketään vielä herättänyt. Toistaiseksi.

Jospa sitä sitten alottaisi seuraavan tuotantokauden...

Like a hobo

Kikatuskohtauksista raivokohtauksiin, vakavista keskusteluista ihan turhan jauhamiseen. Tää päivä on aaltoillut laidasta laitaan.

Aamulla mä kuuntelin ihmeissäni, kuinka täällä kulkee yhtäpäätä hälytysautoja pillit soiden. Kunnes tajusin sen olevan vain tuuli, joka viheltää meidän talossa. Tähän mennessä se on vaan ulvonut mun huoneen oven raoista. Mä tilkitsen huoneeni oven pyyhkeillä aina iltaisin, ettei se ulina pidä mua hereillä. Mutta että tuuli ihan viheltää, mielenkiintoista.

Aamu sujui niin sulavasti, että ehdin jo huokaista, että tämä taitaakin olla ihan leppoisa torstai. Toista kuin esimerkiksi eilinen, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin. Kirjaimellisesti. E rikkoi aamulla lasinsa ja niitä siruja kaivelin vielä illallakin villasukistani. Mä taas taisin liian raivokkaasti raapata autoani, sillä se raappa napsahti poikki ja mä olenkin kävellyt laastari sormessa siitä lähtien. Pauvre de moi.

Leppoisuus alkoi haihtua ilmasta jo midin aikaan. Mä kävin taas noiden kanssa keskusteluita, joissa ei ollut järjen häivää. Suunnitelmissa oli lämmittää ja syödä eilistä tonnikalapiirakkaa. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselta, mutta ehei. E halusi lämmittää mikrossa, minä uunissa. Mä sanoin, että laita oma palasi mikroon ja mä laitan omani uuniin. E alkoi itkeä ja huutaa. Me käytiin ehkä kakskyt minuuttia päätöntä keskustelua ja tässä syyt, miksi E veti sellaset kilarit: hän haluaa lämmittää uunissa, mutta mä pakotan hänet lämmittämään omansa mikrossa ja kuitenkin hän haluaa, että kaikki lämmittävät samalla kertaa palansa mikrossa ja mä pakotan hänet lämmittämään palansa erikseen uunissa. Mä järkeilin itteni lopulta ulos siitä keskustelusta ja piirakka saatiin lämpimäksi.

I taas alkoi kenkkuilemaan kun mä läväytin kylkijäisiksi parsakaalia pöytään. Hän ei halua paljoa parsakaalia! Vain kaksi palaa kuulemma. No mä pilkoin sitten yhden ison parsanpalan neidin lautaselle. I alkoi samantien kitistä kuinka paljon mä laitoin, hän kun oli sanonut vain kaksi palaa. Mä en tiedä olenko jotenkin itsetuhoinen vai mitä, mutta mä huomaan usein sörkkiväni ampiaisenpesää ja härnääväni vähän verta nenästäni. Iskin siis toisen parsakaalin palan I:n lautaselle ja sanoin, että siinä se toinen. I tuijotti mua hölmistyneenä, että miten tässä nyt näin kävi. Ei se yllättävä kyllä saanutkaan mitään vuosisadan raivareita niin kuin yleensä kun mä vähän provosoin.

Taukomusaa

I on ollut viimeset viikot ihan mahdoton fiiliksestä toiseen heiluja. Yhtenä hetkenä se leikkii hymy huulilla ja kahden sekunnin jälkeen se huutaa kurkku suorana ja muuttuu kosketuksesta spagetiksi. Tsiis, mä meinaan välillä menettää järkeni sen kanssa.

Mä olin aamulla siis turhaan unelmoinut leppoisasta päivästä. Midikin vielä sujui sen suuremmitta fiaskoilta, ennen siestaa me kikatettiin ihan hulluna, leikittiin ja kutiteltiin toisiamme, mutta iltapäivällä siestalta heräsikin monsteri. Sen hirviön toimesta mä alennuin samantien aupairista nyrkkeilysäkiksi, raapimapuuksi ja puruleluksi.

Jostain syystä aina kun mulla palaa hermo noiden kanssa, mulla alkaa soimaan päässä Firstin Nyt meni hermot ja mua alkaa naurattaa. On se nyt kun en mä osaa enää edes olla vihainen. Jätin siis sen monsterin puettuna ja kammattuna huutamaan ja palasin pyykkieni ääreen Firstiä hyräillen. About vartin päästä mun eteen hiipii pieni kolmevuotias kyyneleet poskilla. Varovasti se laittaa käden mun polvelle ja kuiskaa "pardon".

Ilta meni mukavasti. Me pelattiin koko ilta ristinollaa ja mun vireystaso vähitellen laski niin alhaiseksi, että hävisin vaikka kuinka yritin (jopa I:lle, mutta siitä ei puhuta). Nyt mä koitan lepuutella hermojani, jotta jaksan kohdata huomiset taistelutantereet. Kuuntelen Charlie Winstonia, oon ihan obsessed sen musiikista. Mun tekisi mieli linkata kaikki sen biisin kavereilleni (älkää huoliko, koitan hillitä itseni).

Normipäivä kutenkin siis. Hymyjä ja paljon kertovia katseita, taisteluita ja anteeksiantoa. Elämää.

Breathe in. Breathe out.

Mä olen nyt tuijottanut tätä tyhjää sivua yli puolituntia. Pää vilisee ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia tältä viikolta, mutten saa sanaakaan ulos. En tiedä mistä aloittaisin, miten aloittaisin tai edes miksi. Mä nyt haluaisin kuitenkin erittäin mielelläni viettää viime aikoina niin vähäiseksi käyneen vapaa-aikani johonkin muuhun kuin tämän tyhjän ruudun tuijottamiseen, eli alors.

(Maanantain kohdalla lyö tyhjää, joten mä skippaan suosiolla koko päivän)

Tiistai 13/01/15

Mä tiesin jo sillä sekunnilla kun jätin tytöt keskenään autoon siksi aikaa kun laitoin talon hälyt päälle, että tästä tulisi pitkä päivä. Kun olin selkäni kääntänyt niin huuto alkoi. Mä seisoin vain hetken sisällä kuunnellen sitä huutoa ja valmistellen itseäni tulevaan. Jos mä ja mun veli ollaan oltu läheskään samanlaisia autossa niin mä suuresti ihmettelen miten me ei jo aikoja sitten olla jääty tienposkeen. Kun avasin auton oven alkoi kamala kanteluhuuto. Molempia oli kuulemma raavittu ja revitty hiuksista ja tönitty ja läpsitty ja sanottu rumasti ja potkittu ja ylipäänsä kiusattu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmat olivat myös vahvasti sitä mieltä, etteivät itse olleet tehneet mitään. Mua ei vain yksinkertaisesti enää jaksa kiinnostaa, joten tyynen rauhallisesti käskin molempia istumaa hiljaa paikallaan ja laittamaan turvavyöt kiinni. Ennen kun "mutta kun..." protestit alkoivat mä käänsin radiota kovemmalle.

Tiistaisin on uimatunnit. Mahtavaa. Se siis tarkoittaa yhtä ylimääräistä lasta mulle ja ympäri kellon kestävää päivää. Ymmärrätte varmaan miksei tiistai siis ole mun suosikkipäivien kärkisijoilla. Tässä päivän puitteet: Minä haen I:n kanssa E:n ja tämän ystävän A:n koululta 16:30. Sen jälkeen mulla on tasan puolituntia aikaa saada lapset autoon, ajaa Vitamiin, kipittää alakertaan, jossa uimahalli sijaitsee, saada E ja A uimapukuihin, viedä kamat lokerikkoon ja dumpata lapset uimaopelle. Mission lähes impossible. 

A on ehkä maailma hitain lapsi. Ensimmäiset 10 minuuttia menevät aina siihen, kun E lähtee etsimään A:ta koulusta. Tämä kyseinen kakara kun jää aina haahuilemaan käytäville tai jotain vastaavaa. Mä en ota selvää kuusivuotiasiden poikien ajatusmaailmasta. Toinen problem on parkkikselta uimahalliin siirtyminen. Mä kävelen I toisessa kädessa ja uimareput toisessa kädessä roikkuen ja huudan kurkku putkella E:tä ja A:ta odottamaan. En tiedä oliko vika korvissa vai korvien välissä, mutta sinne ostoskeskuksen ovien taakse ne katosivat. Hetken jo harkitsin nappaavani I:n kainaloon ja juoksevani perään. Päädyin matelemaan kolmivuotiaan tahtia ja hyväksymään sen vaihtoehdon, että ne lapset ovat nyt ehkä lopullisesti kadonneet. Ne ylikierroksilla käyvät ipanat tosin odottelivat naama pahantahtoisessa virneessä portaiden luona. Tässä vaiheessa mun pinna alkoi jo kärytä ja ensimmäiset agresaarnat pääsivät ilmoille. Kiltisti ne kävelivät sitten pukukopeille asti mutta luoja sitä menoa taas. Siinä sitten kohtaamispaikalla muut lapset seisoivat kiltisti vanhempiensa vierellä kun mä taas kiskoin kaksin käsin omia kakaroitani lattialta kierimästä. Yksi yrittää änkeä itseään kaappiin, toinen hakkaa pyyhkeellään ohikulkevia ja kolmas kierii maassa räkättäen. Maailman onnellisin tunne kun edes ne kaksi apinaa siirtyivät uimaopettajan vaivoiksi.

Keskiviikko 14/01/15

Tytöillä loppu kahdeltatoista koulu. I oli silloin jo mukavan kärttyisellä päällä. Se kompastui autoon noustessaan ja itki koko matkan ihan vain itkemisen ilosta. Mihinkään kuulemma ei sattunut, mutta kun kerran oli huutamisen makuun päästy niin mikäs sitä lopettamaan. E:n kanssa yritettiin keskustella sen huudon ylitse. Yritykseksi jäi. Kun päästiin kotiin mä kysyin I:ltä, että mikä nyt hiertää?

- Mä haluan päiväunille

- Sähän menet päiväunille kultapieni.

- Mutta kun mä en halua!

- No me nyt syödään ensin, tule pois autosta niin mennään laittamaan ruokaa.

- Mä en halua syödä, vaan mä haluan päikkäreille!

- Haluatko sä nyt nukkumaan vai et?

- *Epämääräistä muminaa*

- Jos nyt kuitenkin poistuttaisiin tästä autosta ensin ja mietitään sitten. Tuletko itse ulos vai
   kannanko sut pois?

- Mutta kun mä olen väsynyt. En halua syödä.

- Mä tiedän kultapieni. Et sä voi autoon kuitenkaan jäädä.

- En mä halua jäädä autoon!

- Sitähän mä juuri sanoin.

- Mä haluan päiväunille. En halua nukkua. Haluan. En

Tilanne päättyi siihen, että mä kannoin I:n ulos autosta. Se istui vähintään vartin mun sylissä nyyhkyttämässä ja sitten lähti iloisesti leikkimään. Mä en ymmärrä lapsia.

I:n päikkäreiden aikaan mä ja E kuunneltiin La reine des neiges (Frozen)- elokuvan Libérée, délivrée about kolme sataa kertaa. Lopulta me näyteltiinkin se kohtaus uudestaan ja laulettiin päälle. Mä sain loistaa hetken Olofina. Mun kolmen sekunnin roolisuoritus oli juuri sopiva, ottaen huomioon mun vireystason (joka oli jo siinä vaiheessa päivää erittäin alhainen, öisin nukkuminen kun on ihan yliarvostettua).

Mun moment to shine!

Syy siihen, että tytöt olivat päivän mun kanssa, eivätkä lähteneet mummulaan oli se, että näiden entinen ranskalainen aupairi tuli pistäytymään. Sopivasti valitsi sitten juuri sen ainoan päivän jolloin mulla olisi iltapäivällä vapaata. Mun kun piti olla mukana, koska I saattaisi vierastaa pari vuotta sitten viimeksi näkemäänsä naamaa. Ex-aupairin piti tulla yhden jälkeen ja saapui sitten vähän ennen neljää. E on selvästi saanut multa vaikutteita, se nimittäin istui sillä mun perinteisellä vahtauspaikalla ,nenä kiinni ikkunassa, odottamassa viimeisen tunnin.

Mä karkasin siitä lautapelien keskeltä puoli kuudelta  suuntana kielikurssi. Jäädyin sitten heti rajan jälkeen motarille. Siinä ruuhkassa menikin mukavat puoli tuntia täysin pysähdyksissä ja toiset puoli tuntia jarrun, kytkimen ja kaasun kanssa leikkien. Musta alkaa vahvasti tuntumaan sitä, että olen varmaan puolet autoilustani täällä kököttänyt liikenneruuhkissa.

Illalla jäin auttelemaan hostäitiä tiskien kanssa ja loppuilta katsottiin Greyn anatomiaa teeveestä. Mulla ja hostäidillä on yksi oma juttu: Keskiviikon Greytuokio! Sain mun sukankin kudottua valmiiksi. Se ilta kului siis sukkaa kutoen, ei hyvin mene.

Torstai 15/01/15

- Kävelläänkö koululle? 

- Kävellään vaan.

Ja mehän käveltiin. Tuuli niin, että meinasi pää irrota, mutta saatiinpahan ainakin raitista ilmaa. 

Jenna tuli aamupäiväksi meille chillailemaan, joten mun joka päivä haaveeksi jääneet aamu-unet jäivät tänäänkin odottamaan toista kertaa. Ei siinä, me onnistuttiin taas juttelemaan syntyjä syviä. Erehdyttiin puhumaan tulevaisuudesta. Ja suoraan sanottuna mä olen ihan hukassa. Mä olin aina tiennyt, että haluan lukioon ja sen jälkeen lähden Ranskaan aupairiksi. Mutta mitäs nyt? Kevään haut alkavat pian ja joskus niin kirkkaat suunnitemat ovat, noh sanotaanpa vaikka, että vähän vähemmän kirkkaat. Mä en todellakaan tiedä mitä haluan. Mä aina ajattelin, että kyllä siinä aupairvuoden aikana mieli kirkastuu. No ei tosiaan, päin vastoin. Voisinkohan mä vain jäädä tänne palloilemaan, hanttihommasta toiseen. Kiertämään maailmaa ja elämään päivä kerrallaan. 

Iltapäväivällä I:n kanssa hiljaa koululle kävellessä, muhun iski se tosiasia, että tämä arki täällä tulee joku päivä loppumaan. Aika kuluu liian nopeasti, mä en ole vielä valmis lähtemään. Onhan mulla vielä monta kuukautta jäljellä, mutta silti. Lähtö on ennemmin tai myöhemmin edessä ja se ei tule olemaan helppoa. Mä en tiedä olenko mä muuttunut vai mun perhe, mutta mä olen vihdoin hyväksynyt tämän kaiken. Mun kohdalle nyt vain tuli aavistuksen hankalampi perhe, mutta niin se vain on. Ja mä alan olla nyt onnellinen. Mä alan jopa tykätä mun perheestä sen kaikkine oikkuineen. Tai no ei nyt liioitella, sanotaan vaikka, että olen sopeutunut, löytänyt oman paikkani. Mä olen oppinut elämään täällä. Musta on ihana puhua ranskaa päivät pitkät, noiden lasten kanssa on joskus niin mahtavia hetkiä ja täällä on niin monta ihanaa ystävää. En mä halua pois. Mutta enhän mä täällä ikuisestikaan voi olla.

Mun päässä on ihan liikaa ajatuksia.

Ranskalainen Ymmi

06:30  Et oo tosissas herätyskello, justhan mä vasta nukahdin. Kuka edes herää tähän aikaan?

06:35 Torkku

06:40 Torkku

06:45 Ei tästä nyt tule mitään, miksi mä en mennyt aikaisemmin nukkumaan? Kapuan vaivalloisesti ylös sängystä ja tuijotan eilen valitsemiani vaatteita. Farkut. Mitä mä oikein ajattelin? Vedän kollarit jalkaan kuten aina aamuisin ja kompuroin puoliunessa alakertaan.

06:55 Hostäiti lähtee ja E alkaa kenkkuilla. Kaikki on nyt mun vikaa. Mun vika, että se ei nähnyt isää eilen illalla, mun vika että flunssalääke on pahaa, mun vika, ettei se saa ottaa toista kukkuraista kulhollista muroja. E myös kuulemma tulee jäätymään kuoliaaksi ja hänellä tulee myös samalla olla liian kuuma, koska olin valinnut vääränlaiset vaatteet.

07:20 Hostisä nukkuu ja kiellän tyttöjä menemästä herättään sitä. Sekin on mun vika.

07:40 Luen Tähkäpää sadun E:lle. Ainoa hetki kun tytöt eivät ole toisiensa kurkuissa kiinni, eikä E ruikuta.

08:00 Aika ruveta lähtemään. E itkee, eikä I kuuntele. Mä lasken mielessä taas kymmeneen.

08:05 Saan I:n valmiiksi. Se uskoo sentään kun vähän napakammin käskee ja I on sentään se nuorempi. E itkee pöydän alla.

08:13 Mä rahaan E:n väkisin autotalliin, pakkopuetan sille ulkovaatteet ja kiskon sen kiljuvan ja potkivan lapsen autoon. Tästä tulee vielä niin pitkä päivä.

08:14 Mun pitäisi opetella sanomaan ranskaksi ,että ei tää maailma sillä tavalla pyöri, että kaiken saisi huutamalla. Tai että mä en sulle tässä nyt voi isäksi muuttua. Voisko joku opettaa mua olemaan ranskalainen Ymmi?

08:22 E roikkuu mussa kiinni, itkee vaan eikä suostu menemään kouluun. Mä koitan lohduttaa ja olla empaattinen. Ei muutosta. Mä koitan puhua sillä äänensävyllä ja olla tiukka. Ei muutosta. Se takertuu muhun kuin takiainen, eikä päästä irti. Lopulta onnistun siirtämään itkevän paketin roikkumaan opettajan jalkaan. Me luodaan opettajan kanssa paljon puhuva katse. Hän nyökkää ja mä lähden pää kolmantena jalkana viemään I:tä luokkaansa.


08:34 Tuijotan katse lasittuneena liikennevaloja. Miksi mä halusinkaan aupairiksi? Mä meen niin takaisin nukkumaan kun pääsen kotiin.

08:38 Ei hitto, pyykit. Tiskit. Pöydän siivous.

08:45 Hostisä nähtävästi heränny. Pyyhältää ohi pyykinpesuhuoneen, missä mä parhaillaan perse pystyssä lajittelen kirjopyykkiä ja huikkaa hyvän huomenen. Ovi kolahtaa, kuulen kuinka se kurvaa pihasta pois ja mä jään miettimään mitä hyvää tässäkin huomesessa on. Teksisi mieli hakata päätä seinään. Ihan kamala aamu.

08:47 Pitäiskö sitä mennä suihkuun. Sen jälkeen menen sitten heti nukkumaan.

09:15 Mä puen suihkunraikkaana yökkärit uudelleen päälle, huomaan puolivahingossa avaavani läppärin ja päätän ihan nopeasti vielä tsekata facebookin.

09:20 Ihan pikaseen vielä katon youtubesta onko tullu mitään uusia vlogeja.

10:05 Missä vaiheessa kello tuli jo noin paljon. Miksi mä katson videota laulavasta kissasta?

10:07 Tää on itse asiassa aika hauska tää kissa

10:10 Nyt nukkumaan... tai ihan nopee vielä kurkkaan sen facen.

11:35 Käperryn peiton alle ja laitan herätyksen soimaan vartin päästä. Ei nyt mitenkään riittoisat unet, mutta jos sitä vähän vielä ehtis horrostaa.

11:43 Kuulen kuinka autotallin ovi aukeaa. Ei ole todellista, hostisä tuli kotiin. Enhän mä nyt voi täällä nukkua, mun pitäis varmaan olla muka tekemässä jotain. Vaihdan nopeasti farkut ja hupparin päälle ja muistan viimetingassa myös ottaa mun pyyheturbaanin pois.

11:44 Mitähän mä voisin muka olla tekemässä?

11:46 Menen heittelemään lisää pyykkiä koneeseen. Tässä ei ole mitään järkeä, että ranskalaiset pesevät kaikki vaatteet kerran käytön jälkeen. Tätä pyykin määrää, sitä saa olla ihan yhtä päätä pesemässä.

11:10 Olen just vetämässä kenkiä jalkaan kun hostisä pyyhältää taas ohitse. "I'm running so late, bye" ja se kurvaa autollaan pihasta. Ai jaha, mihinköhän silläkin kiire vapaapäivänä? Mä joudun laittamaan siis kaihtimet ikkunoihin ja hälyt päälle. Huokaus. Miksi mä en nukkunut, väsyttää.

11:23 Täällä on ihan jäätävän kylmä. Mä olen ihan eskimona, mutta silti tärisen.

11:29 Juoruilen Matildan kanssa samalla kun odottelen I:n luokan edessä. Lopulta I tulee, pipo puoliksi silmillä ja tumput loistavat poissaolollaan.
- Missä sun tumput on?
- Ööö en tiedä.
Mä olen vähän huono aupairi varmaan, mutten sitten lähde metsästämään niitä tumppuja koulusta. Ei ole nimittäin eka kerta, I unohtaa aina jotain. "Missä sun pipo/hanskat/reppu/kaulaliina/vihko on?" on mun vakiokysymys aina kun haen I:n koulusta. Onneksi sen pää on kiinni ruumiissa, muuten I varmaan unohtaisi senkin. Päätän siis vain antaa asian olla, etitään sitten maanantaina ja sitäpaitsi ne olivat muutenkin jo ihan aikansa eläneet tumput. Jos olisin lähtenyt salapoliisin töihin, kuten aina ennen, olisin mä vain pyörinyt turhaan koulun käytäviä ja myöhästynyt hakemasta E:tä. Kuten aina ennen. Ihan selvästi siis vain parempi antaa asian toistaiseksi olla. Ei mitenkään liity mihinkään se, että olen laiska.

11:35 Keskustelen autossa aamuisesta. No oliko nyt sitten liian kylmä JA liian kuuma?

11:37 Vaihdan puheenaihetta, saarnaminen on tylsää.

11:50 Ehdin sekunniksi selkäni kääntää kun kaivelin ruuanlaittotarvikkeita esiin ja taas täys huuto päällä. Ranskalainen Ymmi, seriously.

12:20 Ruokana vihreitä papuja ja nakkeja. Hostäiti aina kirjottaa kalenteriin, mitä mun pitää laittaa. Mä en tiedä pitäisikö mun nyt näistä raaka-aineista taikoa joku gourmet-ateria vai mitä se olettaa? Syödään siis sellasinaan.

12:22 Mä en ihan hirveästi diggaa pavuista. Enkä nakeista.

12:35 Keskipäivän perinteinen teehetki E:n kanssa. Me jutellaan ja nauretaan. Ehkä tää päivä vielä tästä

12:48 Käsken seitsemättä kertaa tyttöjä pesemään hampaansa ja heittelen tiskejä koneeseen.

12:49 Nyt menee kohta hermo. "Hampaidenpesulle! Mä en enää pyydä kymmenettä kertaa, nyt toimintaa". Seison kädet puuskassa ja tuijotan napakasti. Johan uskoivat. Mä raahaudun perässä, siellä on muuten kahdessa sekunnissa taas täystuho päällä.

12:55 Tiskaan tiskejä ja kuuntelen toisella kuulokkeella musiikkia. Bastian Baker pelastaa päivän, mä haluun ainakin vahvasti uskoa niin.

13:20 Droppaan E:n koululle ja yritän pitää I:n automatkat hereillä. Laulatan kaikki lastenlaulut, jotka ranskaksi ulkoa osaan (eli ne kaksi) ja höpötän ja tenttaan I-parkaa koko matkan. Se peeveli nukahtaa piharampilla kun keskityn peruuttamaan paikalleni.

13:40 Kuiskuttelen I:n kanssa sen puolihämärässä huoneessa. Se on valmis päikkäreille ja mä olen niin valmis puolentoista tunnin tauolle. Vaikka iso osa ajasta menee pyykkien viikkailuun niin silti, tauko on aina tauko. Me kikatellaan ja halaillaan. Tän takia mä oon täällä, mä ajattelen.

14:20 Siivooja on jo kohta tunnin myöhässä. Mä viikkailen pyykkejä ja vahtaan ikkunasta, koska se siivooja suvaitsisi saapua. Mun pitää päästää  se sisään, eikä se saa soittaa ovikelloa, ettei I herää.
Mitä jos se ei tulekaan ja mä vaan vahdin tässä kyyläpaikallani koko iltapäivän?

14:38 Siivooja saapuu ja mä raahaudun pyykkieni kanssa huoneeseeni. Rikon pyykkikorin siinä samalla, sen kaikki kahvat meinaavat pettää ja koriparka taipuilee ihan muodottomaksi. Miten voi pyykkikori hajota vaatteiden kantamisesta? Ylikuormitus?

15:08 Hostmom saapuu, hämmentävää, se ei ole vielä koskaan tullut ennen viittä kotiin. Luovun vaivoin lämpimästä pesästä sohvalta ja tallustan alakertaan kysymään mikä on homman nimi. HM kuulemma hakee E:n. Olenko mä nyt sitten vapaa vai...

16:23 I lähtee HM mukana koululle ja mä jään rupattelemaan niitä näitä siivoojan kanssa. Kai mä nyt sitten olen vapaa. Mahtavaa, voisi lähteä johonkin.

16:28 Yritän pommittaa kaikkia kavereitani, miskei kukaan vastaa? Nyt kerrankin ehtisi illalla tehdä jotain. Pommitan jopa suomikavereita, ihan vaan muodon vuoksi.

16:33 Kai mä sitten vaan lajittelen pyykkiä...

17:50 HM koputtaa mun ovelle ja kysyy syönkö mä niiden kanssa. No ei kai tässä mihinkään olla menossa kun kukaan mulle vastaa. Mulla jäi välipalakin väliin, että kylläkiitos syön. Mun ovi jäi auki ja kolmessa minuutissa ne pikkuhirviöt ovat ihan all over the place. Jotta mun meikit ja muu irtaimisto jäisi tällä kertaa turvaan, hätistän tytöt alakertaan.

17:56 E on lainannut kirjastosta Viirun ja Pesosen! Mahtavaa. Mä alan lukemaan sitä, E kipuaa mun syliini, HM tekee ruokaa ja I todennäköisesti miettii mitä pahaa se voisi saada nyt aikaan kun kukaan ei katso.

17:57 I päättää kaataa vesilasin.

19:15 Kyselen ruokapöydässä (josta hostisä tapansa mukaan loistaa poissaolollaan) ranskalaisesta joulusta. Pukki tulee yöllä ja lahjat avataan vasta joulupäivän aamuna. Jouluruokiin kuuluu etanat. Pitäisköhän mun tuodakin pari etanaa tulijaisiksi meidän suomalaiseen joulupöytään. Eiköhän ne siinä lanttulaatikon ja rosollin kanssa menisi.

20:00 Mä tiskaan aina. Aina. Tää on ihan perseestä, me eletään nykyaikaa, tiskikonekin on keksitty. Miksi edes hankkia tiskikone jos kuitenkin lähes kaikki pitää jynssätä käsin. Ihan varmaan vaan siihen kiusaamaan.

20:23 Skypeilen ihan pikaisesti Suomeen porukoille. Mulle on jo delegoitu joulusiivoukset, mut on luvattu joulukirkkoon laulamaan ja äiti onnistui saamaan mulle kampaaja-ajan vielä ennen joulua. Jes, jos tähän hamppukasaan saisi nyt jotain uutta kivaa.

21:12 No se pikaskype vähän venähti. Päätän alkaa kirjoittaa tätä postausta ja pistän Irwiniä soimaan (junttimusa kuuluu perjantai-iltoihin).

22:29 Oho, olenko mä jotenkin hidas. Pitäiskö mun etsiä jotain kuvia tähän?

23:25 Mä olen hidas. Jumittaa nyt sen verran pahasti että hammaspesulle ja vällyjen väliin.

23:26 Ihan vaan nopee vilkasen sen facen vielä...