Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matkailu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Matkailu. Näytä kaikki tekstit

3.8.16

Kulttuurishokki

Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.

Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.

Tai viiletänhän mä. Suomessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.

Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.

Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.

Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".

Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia.  Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.

Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.

Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.

Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.

Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.

Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.

27.7.16

Les rues de Paris




Keskiviikko 30/03/16



"Aloin Pariisissa tänään lukea sellaista kirjaa kuin Rakkausromaanin resepti, jonka äiti vinkkasi mulle. Ja se kirja oli ihan kuin minä. Pyöri samoja reittejä, istui samoissa kahviloissa ja osti sateen satuessa sateenvarjon (moi aussi!). Ihana kirja, taidan palata sen pariin, vaikka paikkoja kyllä särkee kaiken tän bussissa istumisen jäkeen."
                                                              - katkelma päiväkirjasta 30. maaliskuuta




Sataa. Mä oion mun yöllisen bussimatkan jäykistämiä jäseniäni ja tuiotan harmaata Pariisin aamua. Woody Allenin elokuvassa sanottiin, että pariisi on kauneimillaan sateella. Voihan se olla niinkin, mutta puoli kuudelta aamulla, epäilyttävällä Bercyn bussiasemahallin viereisillä kujilla olisi mukavempi raahata matkalaukkua jos sade ei piiskaisi niskaa.

Seison hieman epätoivoisena holvikaarin alla tietämättä oikein pitäisikö mun kävellä keskustaan muutama kilometri vai etsiä lähin metro. Kaivan eväät esiin ja istun matkalaukkuni päälle. Hetken sadetta tuijoteltuani päätän valita metron.


Keskustassa ei mikää ole auki. Seison Buol. Mich.:in päässä sateessa ja pyydän jo etukäteen anteeksi lompakoltani suunnatessani ainoaan ravintolaan joka availee näin aikaisin oviaan. Aamiainen maksaa toista kymmentä euroa, mutta otan sateensuojasta ja lämpimästä teekupilisesta kaiken ilon irti.

Kaksi tuntia. Niin kauan mä olen istunut sadetta pitämässä siinä ravintolassa. Luen uutta kirjaa ja naurahdan tajutessani istuvani samaisessa kuppilassa kuin kirjan päähenkilö. Juttelen tarjoilijan kanssa joka haukkuu suomalaisia omituisksi kansaksi. Kun hän on hokenut "vous êtes vraiment bizarre" (olette todella omitusia) yli kymmenen kertaa, alkaa mua hieman jo tympäistä. Kerään pienen muutokuormani ja jatkan matkaa.

Istun Shakespear & Co. -kirjakaupan yläkerrassa. Ikkunasta näkyy Notre Dame, mutta keskustan vilinä ei riko hiljaisten lukijoiden rauhaa pienessä lukuhuoneessa. Sen seinät ovat täynnä vanhoja kirjoja, huonetta keirtää tyynytetty penkkirivi ja niinpä käperryn tyynyjen  päälle uppoutuen omaan matkakirjaani. Olen kuin seitsemännessä taivaassa. 



Sade on hieman tauonnut, mutta aamusta viisastuneena ostan itselleni vielä varmuudeksi sateenvarjon. Valitsen kiskalta pelkistetyimmän näköisen tavallisen mustan sontsan. En halua mitään turhaa turistikamaa. Avaan varjon korttelin päässä pisaroiden alkaessa taas tipahdella olkapäilleni. Varjon reunoja kiertää kuin kiertääkin villi Pariisikuvio. Huokaisen ja jatkan matkaa.

Päätän kulkea samaa reittiä kuin lukemani kirjan sankaritar. Ohitan Nodre Damen, kuljen sen takaisia pikkukatuja Rue de Rivolille, sieltä muutaman pikkupuiston kautta Louvrelle ja lopulta erehdyn ostamaan katukaupasta leivoksen. Aurinko on alkanut pilkistellä pilvien raoista ja survon jo nyt rikki menneen turistisontsani syvälle kassini pohjalle.



Kävelen takaisin bussiasemalle. En voi olla hymyilemättä. Vain puolipäivää riitti taas muistuttamaan mua miten paljon rakastankaan Pariisia, sen katuja, kuppiloita ja tunnelmaa. Rakastan kuinka siellä ollessani tunnen itsekin olevani elegantti Pariisilainen, enkä matkalla nuhjaantunut ikiteini. 

Näpyttelen ystävälleni viestin " Koska mennään taas Parisiin?"

31.1.16

Auringonnousu Lontoossa

Joulukuu 17. 2015. Doverin satama kello 03h00. 
Katkelma päiväkirjasta:

"Takaisin bussissa. Thank the Lord, että löysin takaisin tänne. Hetken pelkäsin eksyväni sinne lautalle, autokannesta puhumattakaan. Mun taktiikka on aina seurata muita. Bussista puheen ollen, aika jännää tää reissaaminen. Täällä on ihan pimeetä, kaikki valot sammutettuina, joten très agréable nukkumista ajatellen. Tosin Lilleen asti mun lähellä oleva mies kuorsasi niin kovaa, että vaikka Lionel Richie lauloi täysiä mun kuulokkeissa, niin silti mä kuulin sen. Muutenkin täällä kuuluu outoja ääniä. Ja jengi on aika multiculturel. Osa jäi rajalla passintarkastuksessa (joita oli kaksi, why Britain why?) "puhutteluun". Mitä lie terroristeja."





Mä matkustin ennen joulua yöbussilla Englantiin. Bussi kulki Lillen kautta ja lautalla kanaalin yli Lontooseen, jossa mä vietin puoli päivää. Lopullinen päämäärä oli Cambridge. 

Bussi saapui Victoria Coach asemalle vähän ennen kuutta paikallista aikaa. Mä kompuroin kangistunein jäsenineni kylmään ja pimeään aamuun. Vietin puoli tuntia puhelinkopin ilmaisen wifin seurassa ja uskallauduin sitten pikkumatkalaukkuineni suunnistamaan kohti keskustaa.







Buckinhamin palatsin kohdalla pysähdyin. Ei ketään. Nautin torstaiaamun autioittamasta miljoonakaupungista. Vedin raikasta aamuilmaa keuhkot täyteen.

Seisoin puolihätääntyneenä Oxford Streetillä. Ihmisiä oli alkanut vilistä kuin muurahaisia, eikä Lindaa näkynyt missään. Oltiin sovittu kahdeksalta tapaaminen ja kello oli kohta 20 minuuttia yli. Juuri kun olin näppäilemässä viestiä ilmoittaakseni puolivihjailevasti olevani jo täällä, tajusin mä unohtaneeni kääntää kellon oikeaan aikaan. Eihän se ollutkaan edes puolta kahdeksaa Lontoossa.

Istuskelua kahvilassa, pyörimistä joulukoristeiden täyttämissä kauppakeskusksissa, ahdistavia turistikojumyyjiä, puistoja ja lopuntonta vaeltelua. Ei huono tapa viettää aamupäivä.


Iltapäivällä halasin hyvästit ja astuin taas bussiin. Tuijotin nenä kiinni ikkunassa ohi vilahtavia nähtävyyksiä. Big Ben, London Eye, Westminster Abbey. Päätin palata pian takaisin.