Les rues de Paris

Keskiviikko 30/03/16

"Aloin Pariisissa tänään lukea sellaista kirjaa kuin Rakkausromaanin resepti, jonka äiti vinkkasi mulle. Ja se kirja oli ihan kuin minä. Pyöri samoja reittejä, istui samoissa kahviloissa ja osti sateen satuessa sateenvarjon (moi aussi!). Ihana kirja, taidan palata sen pariin, vaikka paikkoja kyllä särkee kaiken tän bussissa istumisen jäkeen."

                                                              - katkelma päiväkirjasta 30. maaliskuuta

Sataa. Mä oion mun yöllisen bussimatkan jäykistämiä jäseniäni ja tuiotan harmaata Pariisin aamua. Woody Allenin elokuvassa sanottiin, että pariisi on kauneimillaan sateella. Voihan se olla niinkin, mutta puoli kuudelta aamulla, epäilyttävällä Bercyn bussiasemahallin viereisillä kujilla olisi mukavempi raahata matkalaukkua jos sade ei piiskaisi niskaa.

Seison hieman epätoivoisena holvikaarin alla tietämättä oikein pitäisikö mun kävellä keskustaan muutama kilometri vai etsiä lähin metro. Kaivan eväät esiin ja istun matkalaukkuni päälle. Hetken sadetta tuijoteltuani päätän valita metron.

Keskustassa ei mikää ole auki. Seison Buol. Mich.:in päässä sateessa ja pyydän jo etukäteen anteeksi lompakoltani suunnatessani ainoaan ravintolaan joka availee näin aikaisin oviaan. Aamiainen maksaa toista kymmentä euroa, mutta otan sateensuojasta ja lämpimästä teekupilisesta kaiken ilon irti.

Kaksi tuntia. Niin kauan mä olen istunut sadetta pitämässä siinä ravintolassa. Luen uutta kirjaa ja naurahdan tajutessani istuvani samaisessa kuppilassa kuin kirjan päähenkilö. Juttelen tarjoilijan kanssa joka haukkuu suomalaisia omituisksi kansaksi. Kun hän on hokenut "vous êtes vraiment bizarre" (olette todella omitusia) yli kymmenen kertaa, alkaa mua hieman jo tympäistä. Kerään pienen muutokuormani ja jatkan matkaa.

Istun Shakespear & Co. -kirjakaupan yläkerrassa. Ikkunasta näkyy Notre Dame, mutta keskustan vilinä ei riko hiljaisten lukijoiden rauhaa pienessä lukuhuoneessa. Sen seinät ovat täynnä vanhoja kirjoja, huonetta keirtää tyynytetty penkkirivi ja niinpä käperryn tyynyjen  päälle uppoutuen omaan matkakirjaani. Olen kuin seitsemännessä taivaassa. 

Sade on hieman tauonnut, mutta aamusta viisastuneena ostan itselleni vielä varmuudeksi sateenvarjon. Valitsen kiskalta pelkistetyimmän näköisen tavallisen mustan sontsan. En halua mitään turhaa turistikamaa. Avaan varjon korttelin päässä pisaroiden alkaessa taas tipahdella olkapäilleni. Varjon reunoja kiertää kuin kiertääkin villi Pariisikuvio. Huokaisen ja jatkan matkaa.

Päätän kulkea samaa reittiä kuin lukemani kirjan sankaritar. Ohitan Nodre Damen, kuljen sen takaisia pikkukatuja Rue de Rivolille, sieltä muutaman pikkupuiston kautta Louvrelle ja lopulta erehdyn ostamaan katukaupasta leivoksen. Aurinko on alkanut pilkistellä pilvien raoista ja survon jo nyt rikki menneen turistisontsani syvälle kassini pohjalle.

Kävelen takaisin bussiasemalle. En voi olla hymyilemättä. Vain puolipäivää riitti taas muistuttamaan mua miten paljon rakastankaan Pariisia, sen katuja, kuppiloita ja tunnelmaa. Rakastan kuinka siellä ollessani tunnen itsekin olevani elegantti Pariisilainen, enkä matkalla nuhjaantunut ikiteini. 

Näpyttelen ystävälleni viestin " Koska mennään taas Parisiin?"

Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!