Kotia kohti

Alle kahdentoista tunnin päästä nousee Brysselin kentältä kone kohti Suomea. Ja minä istun siellä nenä kiinni ikkunassa. Ja olen niin valmis lähtemään.

Tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko Brysselissä olon aikana todella leipiinnyin tähän aupairin työhön. Mulla paloi pinna koko perheeseen, vaikka kukaan ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Koko opiskelu, työ ja jonkin tasoinen sosiaalinen elämä -kombo saattaa toki olla osa syyllisenä tämän viikon fiiliksiin. Mä olen vain loman tarpeessa.

Hostit lähtivät jo ennen kuuta ajelemaan kohti Italiaa ja heidän lomaviikkoaan. Minä vilkutin hyvästit ja tanssin pikku "I'm free!" tanssin, pakkasin laukkuni valmiiksi ja lähdin näkemään kavereita. Nyt olen pomppinut viimeiset pari tuntia legginseissä ja urheilurintsikoissa ympäri huushollia varmistellen ovien ja ikkunoiden olevan varmasti lukossa ja kurkistelemassa kaappeihin mörköjen varalta. Hetkellisesti jo toivoin, että hostit tulisivat takaisin.

Ei sillä, en malta oottaa, että pääsen kotiin. En malta odottaa, että aamuisin ei tarvitse herätä seitsemältä itkupotkuraivareihin, eikä ruokapöydässä kukaan huuda, itke, sylje ruokaa mun lautaselle tai vaihtoehtoisesti varasta sieltä pienillä likaisilla sormillaan mitään. Ja että ylipäänsä sen ruuan saisi syödä rauhassa loppuun ennen kun joku huutaa "pyyhkimään". Ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippoja tai olla kenestäkään vastuussa. Ketään ei tarvitse nukuttaa, eikä hampaita pestä toisten puolesta.

Sitten yksi ilta kun laitoin N:ää, mun pientä 5 vee kehitysvammaista nukkumaan, mä unohdin kaikki e.m. ajatukset. Yleensä mä pidän N:n käsistä kiinni, ettei hän räplää niillä jotain tai laita niitä suuhun eikä sitä kautta koskaan rauhoittuisi. Tällä kertaa N otti minua käsistä ja nukahti kuin pieni vauva, otsa kiinni mun otsassa, kädet käsissä. Ja mä makasin siinä kuunnelen N:n syvää hengitystä ja nauttien pimeydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. On tällä työllä jotain ainutlaatustakin annettavaa. Pieniä hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.

Silti pieni loma tekee hyvää. Pääsen maalle, omaan sänkyyn ja käpertymään kissa kainalossa puhtaiden lakanoiden väliin. Mun maman kyllä yritti särkeä tätä ihanaa mielikuvaa puhumalla jostain haravoinnista ja pihahommista. Hullujen touhua.

Pakko edes yrittää ehtiä sulkea silmät hetkeksi ennen kun minä ja matkalauku taas lähdemmä matkaan. Palataan Suomen puolelta!

Heat is rising

Päivälaskuri näyttää yhdeksää. Ensi viikolla mä olen Belgiassa. Pelkkä ajatuskin saa mun sydämen sykkimään ihanan kutkuttavasta jännityksestä ja osittain toki silkasta kauhusta.

Mä huomaan iltaisin ennen nukahtamista tuijottavani kattoon miettien minkäköhän laisia puistoja Brysselissä on. Huomaan pysähtyväni kadulla miettimään löydänköhän sittenkään yhtään ystävää. Huomaan töissä tuijottavani tyhjyyteen laskien kuinka monet sukat sitä nyt olisikaan järkevä ottaa mukaan. Kaikki tosin pyörii yhäkin vain ajatuksen tasolla. Matkalaukku on edelleen paikassa x ja matkavakuutusta lukuunottamatta paperipuolikin seisoo.

Mun marjanmyyjäpäivänikin alkavat olla luetut. Mä pidän siitä työstä vaikka jalat puutuvat kahedeksan tuntia paikallaan seisoessa, mansikat alkavat tulla jo korvista ja asiakkaat nyt ovat mitä ovat. Parhaita ovat kyllä lapset.

Skene 1: Kaksi suunnilleen kymmenkesästä poikaa tallustelee reteesti marjatiskille. "Saako maistaa mansikkaa" toinen kysyy, katsoo silmiin ja olisi varmaan ottanut hatunkin pois päästä jos sellainen olisi ollut. Juuri niin kohtelias kun äiti on varmasti käskenyt. "Joo totta kai", mä vastaan ja alan selittää perussettiä lajikkeista ja makeudesta ja juu on pitkään jatkunut mansikkakausi. Pojat valitsevat isoimmat marjat ja päätä nyökäyttäen kiittävät. "Vitsit kun on hyvää mansikkaa" toinen sanoo suu täynnä marjaa. Mun pää keikkuu kuin vieteriukolla kun myötäilen. "Juu on ollut tosi makeaa tämä Korona". Pojat poistuvat paikalta ja vaikka katoavatkin näkyvistä kuulen kuinka toinen vielä ylistää: "Siis vitsit oli hyvää mansikkaa, huomasit sä?". Kiitos poikien kovan äänen, mulla riitti asiakkaita varmaan seuraavan puoli tuntia kun mummot valuivat paikalle testaamaan kuinka makeaa se mansikka nyt oikeasti olikaan.

Skene 2: Pikkutyttö, varmaan alle metrin, taapertaa tiskille ja tuijottaa silmät palaen maistiaspurkkia. "Siitä voi maistaa mansikkaa", mä hymyilen. Tytön hymy ylttää korviin asti kun sen pieni pullea käsi ojentuu maistiaisia kohti. Mun huomio kiinnittyy muihin asiakkaisiin ja tukka putkella alan täyttää hernepusseja ja selittää sadatta kertaa mistä marjat tulevat, ovat makeita, saa maistaa, on kotimaista, ei tule virosta, on makeaa, saa maistaa... Kun saan herneet pussiin, pussin punnittua ja rouvan tyytyväisenä jatkamaan ostosreissua, muistan mä taas sen pienen, pullean tytön.Tyttö irvistää mulle naama mansikassa ja lähtee sormiaan nuollen lyllertämään eteenpäin. Se oli syönyt mun maistiaisrasian tyhjäksi. Seuraavana päivänä se söi kaikki mun hernemaistiaiset heti kun silmä vältti. Huikee kaveri.

Nyt mä taas tuhatta kertaa mietin, että pitäisi tehdä se ilmoitus väestörekisteriin. No mutta onneksi on aina huominen. Taidan mennä syömään vähän mansikoita iltapalaksi. Niitä kun ei ole tullut syötyä. Köh köh.

Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

Elossa

En jäänyt junan alle, pudonnut lentokoneesta tai muuten vain kadonnut. Aika vain juoksee liian nopeasti ja mä vähän unohduin matkailemaan. 

Kolmen viikon matkalaukkuelämä päättyi maanantai-iltana kun myöhään röjäytin viimeisetkin nyssäkkäni huoneeseeni. Olin kotona. Hyvä sikäli, että alkoivat puhtaat vaattet loppumaan, mutta epäuskottavaa. Juurihan mä istuin iltaa Annecyjärven rannalla, poltin auringossa selkäni ja nauroin aupairkavereiden kanssa.

Nyt istun kotituvassa ja tuijotan ulkona maahan satavaa räntää. Jotenkin tyhjä olo. 

Ihmiset ympärillä puhuu suomea. Muutaman kerran olen innoissani vetänyt vieruskaveria hihasta, että "kato hei toihan puhuu suomea!". Säälivä katse: "Lotta, sä olet suomessa, se on ihan normaalia". Varsinkin pienet lapset puhumassa suomea. Mä en oikein voi käsittää sitä ja piti purra kieltäni, etten neljävee serkulleni höpissyt pelkkää ranskaa.

Mulla on kaipuu Ranskaan; ystäviä, ruokaa ja kieltä. Mutta silti jotenkin niin ihanan helpottavaa olla kotona. Tämä vapaus on jopa hermostuttavaa. Välillä pyörin vain isoa kotiani ympäri, huoneesta toiseen. En oikein tiedä mitä sitä alkaisi tehdä nyt kun maailma on taas avoinna. Puolitosissani pyysin jo äiskää jättämään aamuisin mulle jonkin tasoisen aikataulun, ihan vaan että mitä sitä voisi tehdä päivät. Oon tainnut liian pitkään olla rutiinien ja aikataulujen loukussa.

Ehkä tässä päivä kerrallaan palailen taas omaksi metsäjuntti-itsekseni. Pipo päässä, kollarit jalassa ja villapaita päällä jo kruisailen kotikylälläni kuin ennen vanhaan. Alan myös tottua suomalaisten töykeyteen, vaikka se olikin ehkä suurin shokki. Bonne journéet, teitittely ja muu ylikohteliaisuus ei vain oikein taivu suomalaisen suuhun. 

Blogissa on kolme luonnosta Pariisinlomasta ja viimeisistä päivistä Ranskassa. Kuvia vailla valmiina ne ovat siellä jo päiviä seisseet. Seuraavan kerran siis palailen helteisen Pariisin tunnelmissa. Muuten blogin tulevaisuus mietityttää. Kiinnostaako aupairiuden ulkopuolinen elämä ja turhat höpinäni?

On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

Final countdown

Viime viikolla kirjoitin viimeisestä omasta perjantaistani. Nyt kirjoitan siitä ihan viimeisestä perjantaista. Viimeinen viikko tullut päätökseen ja tuloksena ihania hetkiä ja ajatuksia - mä oikeasti rakastan tätä perhettä ja elämää täällä - sekä uusi ystävä. 

Nadja, uusi aupairi, jota kohtaan mulla oli lähinnä katkeria ja kateellisia tunteita ennen kuin tavattiin, mutta joka on nyt yksi ihminen lisää hyvästeltävien listalla. Yksi ihminen lisää "we will stay in touch" listalla. Me ollaan tosiaan tultu hämmentävän hyvin juttuun. Vaikka aluksi mun silmät oli pullistua kauhusta kun kuulin, että hän nukkuukin mun huoneessa, oli se lopulta mahtava ratkaisu. Mä rakastan ystäviä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, että 24/7 hengailu ei haittaa. Ei awkward-hetkiä vaikka molemmat vain makaisivat hiljaa vierekkäin, lukisivat kirjaa tai skypeilevät samassa huoneessa. Mä taidan tykätä tästä "kämppiselämästä".

 

Me ollaan vietetty ihania päiviä. On paljon mukavempaa kun on toinen aupair rinnalla. Joku, joka herää samaan aikaan, joku jonka kanssa syödä jäätelöä ja katsoa tv:tä vapaa-ajalla, joku jonka kanssa tiskata, kokata ja hoitaa lapsia. Mä en ajatellutkaan kantavani siitäkin stressiä, mutta olin yllättävän helpottunut kun tajusin miten hyvä ihminen Nadja on. Tajusin, että "mun" lapset jäävät hyviin käsiin.

Mä olin katkerana ajatellut, että minähän en kaikkia niksejäni ja oppimiani asioita aio jakaa. Olin ajatellut, että tämä uusi aupairi pääse muuten ihan liian helpolla. Ei muakaan kukaan neuvonut kädestä pitäen ensimmäisinä viikkoina. Itse mäkin ystäväni löysin ja GPS-Matin avustella jouduin selviytymään kaikkialle. Mutta ehkä vartti yhdessä ja mä jo jaoin "salaisuuteni". Tutustutin Nadjan kaikkiin ystäviini, opetin parhaat parkkipaikat, bussilinjat ja kahvilat. Tein turistikierroksen Genevessä ja Annecyssä. Kerroin kaiken mitä itse teen päivisin lasten kanssa, missä saattaa tulla ongelmia ja miten handlata ne. Opetin talon tavoille. Kai mä kuitenkin olen sen verran sentään aikuistunut täällä, että osaan olla olematta murjottava ja mustasukkainen lapsi. Mä itse päätin palata Suomeen pääsykokeisiin, mä itse päätin lähteä. Ja Nadja on ystävä ja ystävät ovat mulle enemmäin kuin kultaa.

Päivät vierivät liian nopeasti ja tuntuu, etten ehdi tai edes muista vaalia joka hetkeä tarpeeksi. Välillä mä pysähdyn myös miettimään miksi mulla edes olikaan vaikeaa viime syksynä. Olinko mä tosiaan itse niin eri ihminen vai oliko tämä perhe ehkä erilainen? Näinkö mä asiat liian mustana ja valkoisena? Mä kyllä hämärästi muistan ne syksyn pimeät illat, jolloin olin varma, että minähän vaihdan perhettä. Nyt olen erittäin onnellinen, että en vaihtanut. Aupairiksi lähteminen on paras päätös tähän astisessa elämässäni ja tässä perheessä pysyminen toiseksi paras. Mun perhe ei ole täydellinen, mutta se on mun perhe. Mun ranskanperhe, jonne varmasti tulen vielä palaamaan.

En oikein osaa ajatella, että aupairaika on nyt ohitse. En osaa sisäistää sitä faktaa. Perhe lähtee tosiaan huomenaamusta laskettelemaan ja mä jään muutaksi päiväksi tänne talonvahdiksi. Keskiviikkona lähden ennen auringonnousua köröttölemään junalla kohti Metziä ja Hannaa. Huomenna näen perheeni siis viimeistä kertaa. Yitän hokea itselleni, että nämä eivät ole viimeiset hyvästit vaan on sanottava vain näkemisiin. Yritän hokea, että näin sen kuulukin olla. Tältä kuuluukin tuntua. Ja mähän palaan vielä takaisin. Varmasti palaan.

Pizza, love and understanding

Niin vain päättyi viimeinen oma viikko. Viimeinen perjantai. Viimeiset hetket yksin, ainoana aupairina. Mihin aika katosi? Tuntuu, että juurihan mä saavuin. Että vielähän mä tutustun tähän uuteen elämään ja uuteen ympäristöön. Toisaalta en enää osaa kuvitella muunlaista elämää. Elämää aupairiuden ulkopuolella.

Eilen mä koitin nauttia kaikesta. Mä yritin hymyillä läpi lasten kinastelujen, läpi pyykkikuorman ja tiskausurakan. Mä tunsin olevani oikea superihminen kun toisella kädellä tein ruokaa, toisella lajittelin pyykkejä ja kävin kasvatuskeskustelua rutisevan kolmeveen kanssa sekä yritin viihdyttää sairasta 6-vuotiasta. Välillä mä itsekin yllätyn miten moneen sitä yksi ihminen repeää.

Illalla mä hylkäsin omat suunnitelmani ja leikin lasten kanssa. Katsottiin vihdoin myös E:n kanssa Myrsky-elokuva, ranskaksidubattuna tietysti. Kahdeksan maissa mä kuitenkin lähdin viettämään laatuaikaa oman kylän gang:n kanssa. Tilattiin paikallisesta pizzat, haettiin kaupasta Ben and Jerryä (the only men who truly understand women hah) ja linnottauduttiin P:n studioon.

Ennen nukkumaanmenoa mä vielä istuin huoneessani ja mietin, että tässäkö se nyt sitten oli. Kahdeksan ja puoli kuukautta. Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, muuttaisinko jotain jos voisin? Olenko mä vielä valmis lähtemään?

Tänä aamuna uusi aupair sitten pamahti mun huoneeseen yhdeksältä tyttöjen saattelemana. Juuri olin ehtinyt hypätä sängystä ja vaihtaa ylisuuren mikkipaitani vähän säädyllisempiin vaatteisiin. Omituista ajatella, että tässä on nyt se tyyppi, joka valtaa mun paikkani. Joka alkaa hengata mun kavereiden kanssa, asuu mun huoneessa ja kikattaa iltaisin mun tyttöjen kanssa. Mulla on viikko aikaa opettaa se talon tavoille ja pakko myöntää, että odotan innolla. Kerrankin mä olen se, joka tietää ja joka osaa. Tähän koko vuoteen kun on mahtunut niin paljon uusia asioita ja opettelua.

Printtasin tänään myös VAKAVA-materiaalin. Omituista kyllä, mun tekee kauheasti mieli opiskella nyt. Pieni kaipuu koulun penkille, paino sanalla pieni tosin. Nyt mä tuijotan sitä parinsadan A4:sen kasaa ja ajattelen, että ehkä mä ihan mielellään luovutan paikkani ja siirryn sivuun. Ehkä mun on aika jatkaa matkaa ja siirtyä kohti uusia tuulia, uusia seikkailuja.

TJ0

Kamat kassissa ja valmiina lähtöön. Fiilikset on niin sekavat. En malta odottaa, olen ihan täpinöissäni ja silti jotenkin tuntuu väärältä. Mä olen menossa lomalle kotiin. Sen pitäisi olla päin vastoin. Kyllä mulle varmaan aavistus tulee Annecyä, ystäviä ja tyttöjä ikävä, pakko myöntää. Meillä oli haikeat jäähyväiset E:n kanssa nyt aamulla, meinasi ihan tippa tulla linssiin. "Mä tulen pian takaisin", lupasin. "Huomenna?", E kysyi. No melkein.

Home for christmas... Täältä tullaan, pitäkää varanne!

Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.