How long is forever?

Sometimes, just one second.

Huomenna alkaa joulukuu. Kuukausi, jolloin joululaulujen kuuntelu on lähes pakollista. Kuukausi, jolloin jouluvalot valaisevat katuja ja kauppojen ikkunoita. Kuukausi, jolloin kuuluu kietoutua valtaviin kaulahuiveihin ja lämpöisiin villapaitoihin. Kuukausi, jolloin saa joka aamu herätä avaamaan uuden luukun joulukalenterista. Kuukausi, jolloin mä pääsen kotiin.

Mä en oikeen enää osaa sanoa, kuluuko aika hitaasti vai nopeasti. Toisaalta musta tuntuu, että on ikuisuus siitä kun olin Suomessa. Niin paljon on tapahtunut ja tultu koettua. Enkä mä enää edes osaa kuvitella millaista oli mun arki Suomessa. Toisaalta viikot tuntuu koostuvan vain perjantaista ja maanantaista ja aika vain lentää. Välillä mietin, olenko mä sittenkään oikeastaan ehtinyt tehdä mitään. Mä vain olen ja hämmästelen ajan kulua.

Kaikki mun blogikirjoituksetkin tuntuvat koostuvan vain viikonloppujen uudelleen elämisestä. Osittain ehkä siksi, ettei mulla viikolla oikein tapahdu mitään. Kaikki arkipäivät ovat niin samanlaisia. Niin rutiinisoituneita, etten mä illalla enää muista mitä sitä onkaan tullut päivän aikana tehtyä.

Mä heittelen tähän väliin vähän kuvia viikonlopulta, kun päädyin luistelushow'hun Jennan kanssa. Istuttiin takanurkassa, pikkupoika oli päättänyt seistä koko esityksen ajan meitä edeltävällä penkkirivillä ja loppuakohden varpaat jäätyivät, mutta show oli upea. Ja mä nyt tunnetusti kitisen aina ihan turhasta, että annetaan nyt vaan näiden kuvien puhua puolestaa.

Pikkupoika pliis

Mun kamera kun ei ole mitään uusinta huutoa, ikävä kyllä, niin musta tuntuu että se on onnistunut aina tarkentamaan johonkin epäoleelliseen. No ehkä noista kuvista jotain saa irti, vaikka ei nyt laadultaan mainitsemisen arvoisia olekaan.

Mun tekisi kauheasti mieli jo alkaa pakata kotiinlähtöä varten. Mikä on hämmentävää, sillä mä aina pakkaan viime tipassa, nimimerkillä pakkauspaniikki on mulle enemmänkin kuin tuttu asia. Ehkä mä vielä vähän yritän jaksaa odottaa. Huomenna on kuitenkin maanantai ja sitten mun viikkorytmin mukaan onkin taas perjantai. Ehkä se onkin, että päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Hämmentävää.

Ihanaa kun alkaa joulukuu ja mä saan jouluhössöttää rauhassa. Se on ihan normaalia nyt. Me voidaan I:n kanssa kuunnella ja laulaa Vive le vent (kulkuset) biisiä häpeilemättä koko ajan (ei sillä etteikö me jo oltaisi niin viime viikko tehtykin). Mutta en mä kuitenkaan ihan niin joulucrazy ihminen vielä ole ja kuuntelen toistaiseksi enimmäkseen muuta kuin joulumusaa. Nytkin sunnuntai-iltafiilikseen kuuluen kuuntelen toistona Eaglesin No more walks in the woodia. Ah.

Ihanaa päästä pian kotiin, edes vähäksi aikaa.

TJ 19

Viikonlopusta viikonloppuun

Mä karkasin kotoa perjantaina heti kun sain viimeisetkin pyykit viikattua kaappiin (kyllä, mä jopa sain jotain aikaiseksi viime viikolla). Pernille nappasi mut kyytiin ja ajettiin Vitamiin ruokaostoksille. Törmäsin siellä mun hostäitiin ja -lapsiin. Awkward. Mun hostäiti ei sanonut mulle mitään. Mä siinä sitten vähän muodon vuoksi hengasin tyttöjen kanssa, mutta liukenin kyllä heti tilaisuuden tullen nopeasti paikalta. Osteettiin wokainekset ja muuta välttämätöntä leffailtaa ajatellen eli jätskiä ja sipsiä.

Meillä oli suunnitelmissa olla koossa isommalla porukalla mutta tällasta tää aupairin elämä on. Joku joutuu lapsenvahdiksi, toinen ylitöiden takia liian väsynyt ja kolmas ei saa kyytiä. Mutta jäipähän meille enemmän ruokaa, heh. Kokkailtiin wokkimme ja käperryttiin saman viltin alle katsomaan leffaa, juoruamaan ja kikattamaan.

Lauantai tuntui ihan hämmentävän pitkältä. Sitä onnistui oikeesti jopa tekemään jotain. Aamulla mä järkkäsin mun kuin pommin jäljiltä olevan huoneeni, laittauduin rauhassa ja lähdin tyylikkäästi myöhässä. Onneksi mun kyytini eli Matilda oli ite vielä enemmän myöhässä niin mä sain vetää "voi kun oon oottanu niin kauan, miten sä voit olla myöhässä"-roolia. No vitsi vitsi. Haettiin Jenna matkalta ja suhailtiin Épagnyyn urheilukauppaan. Huomaan, että musta olisi välineurheilijaksi. Ihan sama mikä laji, kyllä olisi kiva omata kunnon varusteet.

Lopulta päädyttiin Annecyyn. Meidän vaki-ilmaisparkkipaikalla oli joku tivoli niin jouduttiin jättämään auto kadunvarteen. No niin kauan kun se en ole minä ratin takana taskuparkkeerausta tehdessä, kaikki käy. Tosin oli aika petollista kävellä sen tivolin läpi, nimimerkillä mä ja Jenna löydettiin itsemme aika nopeeta lippujonosta. Siinä vaiheessa kun tajuaa riippuvansa kymmenien metrien korkeudessa, ainoastaa napin painalluksella avattavissa oleva turvasysteemi pitämässä sua siinä penkissä, alkoi vähän adrenaliini virrata. Oonkohan mä jotenkin yllytyshullu vai miten mä sinne päädyin? Ihan mahtava laite kyllä, en ookkaan ennen nähnyt Annecyä pää alaspäin yli neljästäkymmenestä meristä.

Mä sitten onnistuin taas tuhlaamaan olemattomia rahojani. Mutta pakkohan sitä nyt on hommata pipo ja hanskat. Ja kaulahuivi. Ja pari paitaa. Ja juomapullo.

Käytiin kaikki kodeissamme kääntymässä ihan vaan palataksemme entistä ehompana Annecyn yöhön. Mun "ehostus" tarkotti käytännössä, että löhösin pitkin pituuttani sohvalla koko ajan ja silti olin tyylilleni uskollisena myöhässä. Ajoin järkyttävässä sumussa. Varsinkin yöllä kotiintullessa mä ajoin about kymmentä kilsaa tunnissa koska en nähnyt autonnokkaa pidemmälle. Tuijotin silmä kovana vaan tienreunaa, etten ajaisi ulos. Mä en ikinä ennen elämässäni ole kokenut tämmöstä sumua. Ja kun se on nyt täällä häirinnyt mun elämää viimeset kaksi viikkoa. Hyvä kun kävellesäkään eteensä näkee. Joku päivä mä varmaan löydänki itteni naapurin ovelta ihmettelemässä miksei mun avaimet käy lukkoon. Enivei, kun selvittiin Annecyyn, me suunnattiin keskustassa asuvan Roosan kämpille ensiksi vähän iltaa istumaan. Puhuttiin (huudettiin) vaan  koko ajan toistemme päälle, naurettiin ihan kaikelle lähinnä vaan räkätyksen ilosta ja Roosan jääkaappi on nykyään Pierre eli "Jere". Älkää kysykö.

Sunnuntaina mä sitten makasin sängyssä melkein puoleen päivään ennen kuin lopulta hilasin itteni ylös. Sitä sitten Jennan kanssa päädyttiin taas kulkemaan sunnuntai-Annecyn hiljaisia katuja. Onko tästä muodostumassa joku tapa? Istuttiin puistossa ja vahdattiin ihmisiä as always. Ja tota onkohan mulla joku ikävä meidän lemmikkejä vai muutenko vaan päädyin taputtelemaan lähes joka toista vastaantulevaa koiraa. Niin ja lepertelin Annecyn vakiposetiivarin valtavalle kissalle. Kyllä mä toisaalta mietin myös, että olisikohan kiva olla joutsen ja lillua tossa kanavassa vaan ohikulkijoiden ihailtavana, että kai mä oon vaan muutenkin outo.

Tänään ei kyllä ole mennyt ihan putkeen. Hostäiti unohti jättää lasten autoistuimet mulle, joten jouduin ravaamaan kävellen kodin ja koulun väliä koko päivän. Meidän autotalli automaattiohjattava ovi sanoutui irti, eikä suostunut sulkeutumaan. Mä päädyin lähes vetämään I-parkaa perässäni kun tuli niin kiire sen ovisäädön takia ja siltikin olin myöhässä hakemassa E:tä. Hostäiti tuli vielä vähän myöhässä kotiin, joten joudun ajamaan tukka putkella kielikurssille. Nyt mä makaan ihan kuolleena sohvalla ja kuuntelen Beatlesin Because:a repeatillä. Selvisin kuitenkin tästä päivästä.

Fatigue

Joka ilta mä viittaan kintaalla nukkumaanmenoajoille. Vielä yksi jakso, vielä yksi sivu, vielä yksi viesti. Iltaisin mä saan myös mitä parhaimpia ideoita. Mikäs sen järkevämpää kuin kaappien siivous vähän ennen  keskiyötä. Tai satojen aupairkuvien läpikäyminen pikkutunneilla. Tai nuottien aakkostaminen, pitkät skypepuhelut ja budjetointisuunnittelu.

Joka aamu mä tajuan sen olleen huono idea.

Joka aamu mä tuijotan mun herätyskelloa ajatellen "et oo tosissas". Lupaan itselleni, että tänään, vain tänään, voin jatkaa nukkumista vietyäni tytöt kouluun. Kerrasta tulee helposti tapa.

Jotenkin kummasti sitä huomaa hyvin nukutun yön jälkeen, että ei se olekkaan niin vaikeaa toistaa samaa asiaa tuhat kertaa. Älä leiki ruualla. Laita kengät paikoilleen, roskat roskikseen ja tiskit koneeseen. Älä piirrä ikkunaan. Älä pompi sohvalla. Auto ei ole lelu. Älä vedä siskoasi hiuksista.

Jotenkin kummasti väsyneenä sitä meinaa palaa pinna pelkästä ajatuksesta, että joutuu taas sanomaan.

On niin helppoa jättää kaikki huomiselle. Mulla alkaa pyykkikori olla halkeamispisteessään, mutta kyllä silti huomenna on paljon parempi päivä pestä pyykkiä kuin tänään. Ehdottomasti. Myös korttien kirjoittaminen on parempi tehdä huomenna. Lenkille menosta puhumattakaan. Ehkä se superterveellinen elämäkin olisi parasta aloittaa huomenna. Ja blogin päivittäminen.

On niin helppoa vain maata pitkin pituuttaan ja tuijotella kattoa.

Ja ettei vaan kävisi liian helpoksi, on parasta sekoittaa joka viikonloppu unirytmi taas ihan totaalisesti. Mitä myöhemmälle valvon ja myöhempään nukun, sen parempi. Eipähän ole vahingossakaan helppoa palata taas arkeen ja kuuden jälkeisiin herätyksiin.

Mä tsemppaan lasten kanssa, mä tsemppaan hostien kanssa, mutta vapaa-aikani (viikolla se vähäinen sellainen) perustuu aika pitkälti horrostamiseen.

Mä harkitsen vakavasti meneväni nyt - iltakahdeksan reikä reikä- nukkumaan.

Lift up your head princess, if not the crown falls

Mulla on ollut hyvä  yritys jo monena iltana kirjottaa jotain, mutta olen päätynyt valitsemaan hieman pidemmät yöunet. Jos saisi tämän viheliäisen taudin lopultakin nujerrettua. Kyllä mä nyt olen jo elävien kirjoihin siirtynyt, onneksi. Tämä  kaamea yskä piti mua pikkutunneille asti hereillä alkuviikolla, melkein pelkäsin yskiväni keuhkoni pihalle.

Okei oli mulla joku pointtikin, eksyin vähän sivuraiteille. Tosiaan yritys on ollut hyvä, mutta jotenkin mä olen viilettänyt paikasta toiseen, enkä sitten ehtinyt kirjoittaa. Toisin sanoen olen laiska. Mä nimittäin jotenkin kummasti olen löytänyt aikaa katsoa koko The 100 sarjan ensimmäisen tuotantokauden, välistä jääneet Posse-jaksot ja lukenut Gone Girlin puoleen väliin. Puhuinko mä jossain välissä jostain "pidemmistä yöunista"?

Perjantaina mulla oli ihan kamala päivä. E oli todellakin herännyt väärällä jalalla ja mä sain kaiken sen kiukun niskaani. Huutoa, potkuja ja päin lentäviä esineitä riitti. "Mä en tykkää susta, mä haluan, että sä lähdet pois!" se huusi ja mä sain taas laskea kymmeneen. Tosin mun suupielet sai ylöspäin I, joka sanoi mulle auton takapenkiltä E:n jäätyä koululle, että "mä tykkään susta tosi paljon, jää tänne mun kanssa.". Koulun päätyttyä me jäätiin parkkipaikalle autoon istumaan ja keskustelemaan. Autosaarnat ovat parhaimpia, mä olen huomannut. Siinä sitten sain selitellä ja pinnistää ranskantaitoni äärirajoille, että saisin uskottavan puheen aikaiseksi. Kyllä anteeksipyyntö tuli ja kotiin päästyä E halasi mua pitkään ja kuiskasi "En mä oikeasti halua, että sä lähdet". Hetki, jolloin mun sydän murtui taas pikkuisen.

Mä jäin tyttöjen kanssa leikkimään hetkeksi illalla. Opetin E:lle ukulelea ja I onnistui siinä silmän välttäessä kadottamaan osan mun meikeistä. Lopulta löysin ne seinän ja pöydän välistä. Siitä miten mä saan ne sieltä ongittua takaisin päivänvaloon ei ole vielä tietoa. Enivei, mä kuitenkin starttasin pikapikaa vapaaksi päästyäni Jennaa treffaamaan. Päädyttiin taas Carrefouriin hengailemaan ja saatettiin erehtyä ostamaan suklaajoulupukki. Todistusaineisto on kuitenkin kaikki hävitetty (lue syöty).

Lauantaina mä heräsin ihanan hiljaiseen kämppään. Ehin loistavasti käydä suihkussa ja torkahtaa vielä vähän, ennen kuin lapset pullahtivat kotiin ja suoraan mun huoneeseen. Pelattiin lautapelejä tai no mä ja E pelattiin. I sai hepulin, tuhosi meidän pelin ja lähti huutaen mun huoneesta. Normi päivä.

Mä lähdin lounaalle Matildan luo tohon naapuriin. Tosin ajoin sen pari kilsaa autolla, kun vettä satoi kuin viimeistä päivää. No melkein ainakin. Leivottiin pizzaa (taas valmistaikinasta, mikä näiden ranskalaisten ongelma on, eikö ne tykkää leipoa hä?) ja juoruttiin ja lopulta suunnattiin Pernillen luo. Meidän oli tarkoitus kattoa joku leffa tms, mutta päädyttiin vaan hörppimään teetä ja jatkamaan juoruamislinjalla. Parasta yhdessäoloa siis. Mä olen niin onnellinen, että olen löytänyt paljon hyviä kavereita täältä.

Kuudeksi mun oli suoriuduttava kotiin ja iltalastenvahtirumba alkakoon. Mulla oli siis omat kaksi JA naapurit kaksi kakaraa vahdittavana. No ainakin tiedän, että neljää lähes samanikäistä lasta mä en itse tule ikinä haluamaan. Nukkumaan mentäessä aina jollain oli jano ja toisen oli pakko päästä vielä pissalle ja yksi haluaa vielä halin ja yhdeltä on doudou (unilelu) kateissa ja sitten taas toisella on jano. Ette voi sitten hoitaa kaikkea kerralla ja sitten hyst ja silmät kiinni? Sitä tunnetta kun viimeisetkin "Lotta hei..." pyynnöt olivat loppuneet ja ihana hiljaisuus lankesi kämppään.

Tänään mä taas aamun hengailin lasten kanssa. E halusi välttämättä lukita mun ukulelekotelon, sillä se oli varma, että I hiippailisi päivän mittaan muuten tekemään mun uku-paralle tuhojaan. I teki taas perinteisen "saavu Lotan huoneeseen, tuhoa jotain ja poistu huutaen kun Lotta sanoo ei" temppunsa. Vähän vaihdoin kuulumisia hostäidinkin kanssa ja vapaaehtoisesti tiskasin kaikki aamutiskit. Täällä olen kyllä tiskannut enemmän kuin tarpeeksi, alkaa tulla pian mitta täyteen.

Lähdin lopulta kohti Annecyä, poimin Jennan matkalta ja päädyttiin pällistelemään koullutta sunnuntai-Annecyä. Mä olin jo toista viikkoa haaveillut Froyosta ja nyt se oven aukiololappunen muka väittää, että paikka aukeaa vasta ensi kesäkuussa. Anteeksi mitä? Melkein kaikki terassitkin oli roudattu pois ja ne vähät paikat, joita vanhassa kaupungissa ennen sunnuntaisin oli ollut auki, olivat nyt sulkeneet luukkunsa. Ihmisiäkään siellä ei ollut muutamaa vakideekua lukuunottamatta paljon ollenkaan. No ainakin löytyi parkkipaikka helposti. Ja saatin tunnelmoida ihanaa syksyä.

Kotiinpäästyä mä raahauduin suoraa huoneeseeni ja täällä mä taas istun sateenropinaa kuunnellen. Okei joo, mä menin sanomaan pitäväni siitä äänestä, mutta rajansa kaikella. Täällä on satanut ihan koko ajan, että voisi vähän rajottaa. Ei me olla missää Englannissa.

Falling leaves hide the path so quietly

Mä en todellakaan tietänyt pitäväni näin paljon syksystä, mutta näköjään sitä oppii aina itsestään jotain uutta. Syksy on niin kaunis. Täällä on vasta nyt ruska värjännyt lehdet ja ilmat pysyvästi viilenneet. Ei todellakaan tunnu marraskuulta.

Jotenkin mä huomaan nauttivani syksyn aavistuksen melankolisesta tunnelmasta. Mä tykkään, kun iltaisin on pimeää ja voi nähdä kaikki tähdet ja mä rakastan nukahtaa sateenropinan tasaiseen rummutukseen. Musta on ihana laittaa paksu ja pörröinen talvitakki  päälle, kulkea villasukissa ja käpertyä lämpöisen peiton alle. Kesällä mulla on aina kuuma, mä nautin tästä kylmyydestä. Iltahämärällä kävellessä katulamppujen valossa, hengitys huuruten ja karvatakkiin kietoutuneena tunnelma on jotenkin maaginen. I'm weird, I know.

Pakko tosin myöntää, että talvikin yrittää vähitellen päästä tänne. Vuorten huipuilla on jo lunta, jaiks. Mä olen myös aloittanut jouluhypetykseni ja lasken kyllä itseni vahvasti niihin ärsyttäviin jouluhössöttäjiin. Eli joululaulujenkin aika on koittanut! Viime vuonna soitin Michael Bubléta kaikkien suureksi riemuksi nonstoppina jo varmaan lokakuulta lähtien. Nyt olen kuunnellut Pentatonixin joululevyä lähes yhtä ahkerasti.

Me leivottiin tänään myös pipareita. Valmistaikinasta tosin, mikä otti mulla semiahkerana leipurina aika koville. Ei niissä kyllä paljoa ollut samaa makua kuin suomalaisissa pipareissa. Suoraan sanottuna ne olivat aika pahoja, mutta mun pikkuleipurini olivat innoissaan. Toinen yritti syödä jauhoja joka välissä ja toinen onnistui kaulimaan sormensakin.

Täällä on ollut supersumuista viime päivinä, että ollaan kaikki ihan pilvessä täällä (oon niin hauska...not). Olen siltikin pakottanut tytöt ulkoilemaan ja tänään käytiin vähän kävelyllä. Niitä maisemia onkin syyttäminen mun oudosta syksyfiiliksestä. Mua kyllä hämmentää miten vähän loppujen lopuksi tunnen meidän kyläpahasta, ihan ydintä lukuunottamatta. Mä olen kuitenkin asunut täällä jo neljä (mitä! neljä?) kuukautta. Pitäisi alkaa haahuilla enemmän näillä omilla huudeilla. Mä taidan pakottaa tytöt toistekin käppäilemään. Koska yksin todennäköisesti  eksyisin.

Tosiaan sen Gone Girl -leffan jälkeen mä jäin aika kysymysmerkiksi. En voinut siis hillitä itseäni eilen ennen kielikurssia ostarilla pyöriessä, vaan menin ostamaan samaisen kirjan. Olen sitä tänään jo joka välissä vähän yrittänyt lukea, mutta nyt taidan syventyä kunnolla sen maailmoihin. Näihin kuviin, näihin tunnelmiin.

"On pilvet nuo syksyn sadetta tulvillaan, on pilvet nuo kaiken peittäneet vaipallaan"

Älä koskaan pysäytä musiikkii // soittolista I

Mä olen jo pitkään suunnitellut tekäväni jonkin sortin playlistin tänne blogiini. Mä kuuntelen niin paljon musiikkia täällä (ja ihan ylipäänsäkin). Kai se on mun tapa käsitellä kaikkia asioita ja tunteita. Mä myös assosioin hetkiä ja muistoja biiseihin. Milloin sitten tanssitaan tyttöjen kanssa musiikin pauhatessa taustalla, milloin ajelen autoa yksin tai kavereiden kanssa musiikki kuurouttavan kovalla tai milloin makaan huoneessani napit korvilla ja silmät kiinni.

"So many stories of where I've been and how I got to where I am"

Mä ajattelin listailla nyt siis jotain biisejä, mitä olen viimeaikoina kuunnellut. Aika laidasta laitaan on nyt musiikkia. Mä en oikein löydä itteeni misään yhdestä musiikkigenrestä, vaan kuuntelen ihan mitä vaan fiiliksestä riippuen. Osan olen bongannut ihan vaan radiosta, osan löytänyt uudelleen mp3:sen kätköistä ja osan leffojen tai sarjojen soundtrackeistä. Eli hei muistakaa: " Just because music is old doesn't mean its not good. "

Toivottavasti nämä biisit saavat teilläkin sisäisen muusikon esiin, tanssijalan vipattamaan tai kylmät väreet hiipimään iholla. Eikun volat täysille!

Stromae - Ta fête. Mun on ihan pakko alottaa Stromaella. Se oli ehkä ensimmäinen ranskalainen artisti, jonka musaa mä aloin täällä kuunnella. Ja niinkuin mä taisin jo sanoakin, päädyin jopa ostamaan sen levyn. Sen musiikkiviedot on kyllä vähän hämmentäviä...

Belle Brigade - Sweet Louise. Mulle tulee tästä aina Séte mieleen. Siellä tappohelteessä makasin auringossa ja Sweet Louise soi taustalla. Mä kuuntelin tätä myös kotimatkalla E:n kanssa. Me istuttiin ihan vierekkäin kun jaettiin mun kuulokkeet ja hostisä nauroi meille taustapeilin kautta.

Black M - La légende Black. Meillä oli joskus tosi huono päivä Jennan kanssa. Oltiin varmaan ajamassa Annecyyn (minne muuallekaan?), kun tää biisi alkoi soimaan radiossa. Käännettiin nupit kaakkoon ja "avec ses mélodies, on oubliait la crise"* piti kyllä ihan paikkaansa.*suom. hänen melodioidensa kautta unohdetaan ongelmat (hoono soomi)

Alle Farben - She moves (far away), Mä olin jossain vaiheessa ihan obsessed tästä biisistä ja ylikuuntelin sitä joka välissä. " Onko ok jos laitan vähän musaa?" ja aina tää sama biisi, heh. Näköjään saksalaisetkin osaa tehdä hyvää musaa.

Fréro Delavega - Mon petit pays. Näillä on semmosta musiikkia, mitä mun on jo pitkään pitänyt itsekin koittaa ukun kanssa soitella.

MIKA - Boum boum boum. Mulla oli musa-tv päällä yks päivä kun siivosin ja jäin kuunteleman tätä biisiä. Tai oikeastaan katsomaan musavideota kateellisena. Miten siistiä sen kuvauksissa on varmaan ollut!

Milky Chance - Stolen dance. Tää on ihan huikea kappale, vaikka kulunut onkin. Mulla tulee tästä niin mieleen ekat viikonloppuillat Annecyssä ja kaikki ne kerrat kun kotimatkalla heitin Jennan himaan juoruten kaikesta maan ja taivaan välillä.

Kristian Meurman - Lapin kesä. Tämä oli ihan mieletön esitys silloin aikoinaan ja mä uudelleen löysin tän joku kuukausi takaperin. Mä rakastan sitä loppurevitystä, ah. Aina kun mulla alkaa jossain syvällä herätä pieni kaipuu kotiin ja Suomeen mä pistän tän biisin soimaan. Ei Veskun versiossakaan ole mitään vikaa ja mä tykkäsin tosi paljon Paula Koivuniemen versiosta Vain elämää -sarjassa, mutta tässä on silti sitä jotain.

Soprano - Cosmo. Musta tuntuu, että tää biisi soi a i n a radiossa kun ajelen kielikurssille Geneveen, usein just tullin kohdalla. Kyllä varmaa rajavartiat kattoo ihmeissään, että taas tuo hullu joka laulaa yksikseen ihan fiiliksissä ajaa ohi.

Sara Ramirez - The Story. Mä muistan silloin aikoinaan Greytä katsellessa aatelleeni, että wau. Nyt aloin pariviikkoa sitten katsomaan seiska kautta uudelleen ja se musikaalijakso oli yhäkin huippu. Ramirezilla on ihana ääni ja tää biisi kolahti jotenkin nyt todella pahasti. Saattaa olla, että se on viimeisen viikon soinu iltaisin repeatillä. 

Mulla kesti tämän postauksen kanssa ihan luvattoman pitkään. Oli harvinaisen vaikeeta valita vaan 10 kappaletta niistä miljoonista vaihtoehdoista. Siksi mä kysynkin, että haluatteko mun tekevän lisää soittolistoja jatkossa? Löysikö kukaan mitään mieleistään kuunneltavaa? Let me know.

//Kaikki biisit on linkattu youtubeen.

When life gives you lemons, make lemonade

Mä ehdin jo hetken riemuita, että jes päihitinpäs tämän typerän syysflunssan, kun se iski kahta kauheampana takaisin. Mun huoneen lattia alkaa uhkaavasti peittyä rutistettuihin nenäliinoihin, mä olen yskinyt ääneni lähes kuulumattomaksi ja mun ruokavalio koostu pitkälti teestä, hunajasta ja inkivääristä. Myös mun korvat ovat lukossa, joten mykkyyden lisäksi mä olen lähes kuuro. Niin, ja mä en haista tai maista mitään.

On tästä jotain hyötyäkin, sain nimittäin huomisaamun vapaaksi. Olen laahustanut köhien täällä kotona kuin paraskin eläväkuollut ja mun hostit eivät ole voineet olla huomaamatta jatkuvaa teen lipittämistäni. Vaikka sekin vapaa nyt menee sängynpohjalla makoiluun, sai jo tieto extravapaasta mut voimaan paremmin.

Mä olen siis löytänyt loistavan tekosyyn jatkuvaan laiskotteluun. Nyt ei tarvitse tuntea yhtään huonoa omatuntoa, vaikka vapaa-ajallani suurin saavutus olisikin kyljen kääntäminen tai dvd:n vaihtaminen. Ei musta kyllä tällä hetkellä paljoa muuhunkaan olisi. Miten voi yksi nuhakuume saada ihmisen näin saamattomaksi?

Päädyin tänään jopa tekemään ihme poppamiesrohtoa, josta mun äiti vinkkasi mulle. Mitäänhän mä en maista, joten ihan kiva sitä oli hörppiä. Niin ja sitten mä menin ja ostin pari hömppäleffaa kotimatkalla, kun olin heittänyt tytöt koulun jälkeen mummolaan. Ja kirjan, vaikka edellisetkin ovat vielä lukematta. Hups.

Mä olen ihminen, joka ei ihan helpolla tule kipeäksi. Mutta sitten kun se tauti mut selättää, oireet ovat aina samat. Mikä lie poskiontelontulehdus tai vastaava se viralliselta nimeltään on, mikä muhun yleensä iskee. Käytännössä mä olen haju- ja makuaistiton kuuromykkä. Luojan kiitos mun näkö ei lähde, muuten tässä oltaisiin aika pulassa.

Mutta eiköhän tää tästä pikkuhiljaa ala voiton puolelle siirtyä. Mä jatkan nyt iltateehetkeäni 27 Robes elokuvan merkeissä.

Kumpi voittaa karhu vai leijona?

Lauantaiaamu meni juuri niinkuin halusinkin, ilman mitään aikataulua. Tosin jo puolilta päivin sitten kyllästyin siihen pelkkään olemiseen ja sovin tapaavani Pernillen. Me mentiin Vitamiin syömään ja juoruilemaan ja lopulta lähdettiin Annecyyn leffaan. Pyörittiin ilmaisella parkkipaikalla kehää vaikka kuinka kauan, ennen kun lopulta kävi tuuri ja saatiin kun saatinkiin auto yhteen koloon parkkiin. Ranskalaisten parkkeeraus... A whole nother story.

Piti vähän ravata, että ehdittiin leffaan, tosin ihan suotta, me oltiin loistavasti kaksi minuuttia ennen leffan alkua paikalla. Treffattiin Jenna siinä leffateatterilla ja kipitettiin nopeasti paikoillemme. Käytiin tosiaan katsomassa sen Woody Allenin uusin elokuva, Magic in the Moonlight, niinkuin viime viikolla uhkailinkin. Mun mielestä se oli ihan katsottava. Ei mikään huippu, mutta Allenin käsikirjotukset ovat aina hauskoja, että niidenkin puolesta niitä leffoja katselee. Luulen tosin, että muut eivät kauheesti diganneet. Pernille taisi nukahtaa ja Jennakin kyseli "kauan tää vielä  kestää?".

Mä jäin Jennan kanssa keskustaan, ajettiin Carrefouriin syömään ja käveltiin sieltä lähellä olevalle jäähallille. Ja mentiin lätkäpeliin! Oltiin jo monta viikkoa puhuttu ja alusta asti mä olin luvannut mennä, mutta en tiedä olinko kuinka tosissani uskonut löytävämme meidät random lätkäpelin katsomosta. Annecy tietysti hävisi, mutta sinivalkoisethan (aka suomi, heh, oli nimittäin vaikea olla kannustamatta suomen värejä ja tekikin mieli huutaa "hyvä suomi") voittavat aina. Oli kyllä hauskaa, voisi uudestaankin eksyä johonkin peliin. Me saatettiin tosin keskittyä niiden pelaajien arvosteluun (ulkonäön, ei pelityylin) niin, että itse peli jäi vähän pimentoon.

Sunnuntaina turisteiltiin (onko toi edes sana) Annecyä. Käytiin säälittävällä juna-ajelulla Annecyjärven rantaa pitkin. Ekat parisataa metriä saatiin olla yksin kyydissä, kuin kuninkaalliset. Se junapahanen kyllä rämisi siihen malliin, että meinasi pokka pettää. Kaikkein hauskintahan oli, että se oli nähtävyysajelu turisteille ja mehän ei kuljeta sitä samaa reittiä joka viikko eestaas. Kokeilemisen arvoinen kuitenkin.

Käytiin myös Palais de l'Ile:ssä, eli vanhassa vankilassa, joka on aika pitkälti Annecyn tunnusmerkki nykyään. Se kulmikas rakennus kanavassa, joka on lähes joka kuvassa kun googlaa Annecyn. Pakko sanoa, että ei siellä paljoa näkemistä ollut ja vähän pettynytkin olin. Mä olin odottanut spookyjä sellejä, vanhoja käytäviä ja hauskoja nippelitietoja vanhoista vangeista ja vastaavaa. Todellisuudessa se oli lähinnä näyttelytilana joillekin valokuville, eikä vanhaa pintaa ollut enää paljoa esillä. Kyllä sieltä muutama selli löytyi sentään.

" Mon Dieu, qu'on est bien en prison.                      " Jumalani, kun olemme vankilassa.

  Cette fois nous y sommes pour de bon                     Tällä kertaa olemme täällä

  esperons en notre delivrance                                    hyvin odotuksin vapautuksestamme,

  qui viendra avec celle de la France "                         joka tulee Ranskan vapauden myötä"

Lopulta keirreltiin vaan keskustaa, käytiin katsomassa jos leffoissa menisi vielä jotain, mutta ei mikään oikein napannut. Mä istuskelin hetken suihkulähteen reunalla kun pohdittiin, että "mihis sitä nytte". Havahduin vasta kuinka huono idea oli istua siinä, kun Jenna alkoi nauraa mulle. Mun hameenhelma lillui siinä lähteessä. Jes. Sai ihan rutistaa vettä pois.

Päädyttiin lopulta Froyolle ja ai, että kun oli hyvää. Namnam. Vaikka pakko myöntää, että melko haastavaa sitä kovettunutta suklaakastiketta oli niillä heiveröisillä muovilusikoilla syödä. Jenna onnistui kaatamaan sitä jäätelöä päällensäkin, että en mä ollut ainoa sähläri märässä hameessani. Ja hei, se parhaiten nauraa, joka viimeksi nauraa

Sunnuntai-iltana tulin sitten ajoissa kotiin. Majottauduin sohvalleni villasukat ja villapaita päällä, ja peittoon kääriytyneenä. ja katoin nyyhkyleffaa läppäriltä. Loppuillan makasin kattoon tuijottaen ja kuuntelin nyyhkymusaa, että semmonen normi sunnuntai-ilta siis.