Oho

Oho, edellisestä päivityksestäni on jo lähes neljä kuukautta.

Aloin kirjoittaa uutta tekstiä muutama viikko sitten. Ajatuksia, fiiliksiä ja muita hetken huomioita. Kävin ennen julkaisemista ihan mielenkiinnosta katsomassa vielä viimeisimmän tekstini. Ihan vain tsekkaamassa mihin asti pääsin tarinoissani ennen kuin kuukausien radiohiljaisuus alkoi. Tai lähinnä blogihiljaisuus.

Huomasin kirjoittaneeni lähes samat sanat uudestaan, samat fiilikset kuin viime postauksessani. Voisin kirjaimellisesti kopioida edellisen tekstini ja päivittää sen uudelleen. Siihen se sitten jäi, "uusi" teksti jäi julkaisematta. Oho.

Oho, se suomalainen anteeksipyyntö.

Huomaan vieläkin totuttelevani ajatukseen, että asun Suomessa, olen opiskelija ja joudun tekemään koulutehtäviä. Huomaan vieläkin haikeuden, ja ehkä jopa orastavan kateuden lukiessani Brysseliin jääneiden tuttujen ja ystävien päivityksiä facebookissa. Huomaan vieläkin hokevani sitä samaa mantraa kuin puoli vuotta sitten "Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen."

Joululomalla onnistuin kyseenalaistamaan kaikki viime aikojeni päätökset, uravalinnan ja mietin, että mitä jos mä en sopeudukkaan. Mitä jos?

Voi siis lievästi sanoa, että paluu kouluarkeen muutama päivä sitten oli aika haastavaa. Olin onnistunut vakuuttamaan itseni siitä, että olin väärällä alalla, väärässä paikassa ja väärään aikaan. Ei mikään mukavin kombo. Varsinkin kun koulukaverit hehkuttivat miten mukavaa oli taas olla yliopistolla, miten he olivat lomallakin kaivanneet takaisin ja miten koko loma oli ollut aivan liian pitkä. Mitä siihen nyt oikein voi sanoa kun itse oli selaillut äkkilähtöjä pikkutunneille, harmitellut koulun sitovuutta ja kuinka koko loma on vilahtanut silmänräpäyksessä. 

Kävin mä toki Tukholmassa pikkuvisiitillä. Mutta vasta kun pääsi reissaamisen makuun, piti jo tulla takaisin eikä opiskelijan budjetilla muutenkaan herroiksi eletä. Aupairina sitä onnistui edes saamaan muutaman kolikon säästöön ja matkustelu minimibudjetilla oli keskieuroopassa paljon helpompaa. Suomesta ei oikein pääse kuin lentämällä tai laivalla, mikä aina maksaa enemmän. 

Näin mun Brysselin ajan perhettänikin Ruotsissa, mikä oli ihanaa mutta teki lähdöstä entistä haikeamman. Ja vaikken uskoisi sanovani näin, sai heidän näkeminen mut pohtimaan, "miksen lähtenyt vielä kerran aupairiksi?".

Loppu lomalla palloiltiin pitkään reissuideoita äidin kanssa. Ollaan kierretty maailmaa paljon yhdessä, mutta viime vuosina ikävän harvenevaan tahtiin. Me lainailtiin opaskirjoja kirjastosta, vietettiin tunteja halvatlennot.fi sivustolla ja huokailtiin upeiden safari- tai balikuvien perään. Mun opiskelijabudjettini oli taas piikkinä lihassa ja opiskeluaikataulut harmittivat entistä enemmän. Melkein luovuin toivosta ja tyydyin kohtalooni.

Mutta sitten eilen me repäistiin. Mä sain sovittua professorien kanssa pienestä omasta lomasta pääsiäisloman jatkeeksi, löydettiin hyvä diili lennoille ja kohteeksi lukittui maa, jossa mun äiti vietti nuoruusvuosiaan: Israel. Jep, tämä tyttö lähtee kahdeksi ja puoleksi viikoksi Israeliin, Pyhään maahan.

Could I be more excited?

Illalla kuuntelin hiljaa radiota ja pohdin mitä kaikkea lähes kolmessa viikossa ehtisi tehdä. Mietin paikkoja, ihmisiä ja kokemuksia joita saisin. Makoilin vilttiin kääriytyneenä ja huomasin kuinka oloni oli hetki hetkeltä kevyempi. Kuinka hymyilin ja tunsin taas olevani positiivinen. Eikä ajatus opiskeluistakaan tuntunut enää hullummalta. 

On se vakava tauti, tämä krooninen matkakuume. Siihen auttaa vain uudet menopaluu-liput yöpöydän laatikossa. Onneksi mulla on taas sen puolesta asiat kunnossa.

Just saying

Tuntuu kummalliselta kirjoittaa blogia nyt kun en enää asu ulkomailla tai en ole suunnittelemassa lähiaikoina muuttavani maailmalle. Tuntuu kuin huijaisin. Tämähän oli aupair-blogi.

Ajattelen, ettei mulla ole enää mitään mielenkiintoista kerrottavaa.

Toisaalta toistelen aina ihmisille, että ei se ulkomailla asuminen ole yhtään kummallisempaa kuin missään muuallakaan. Ei elämä siellä tunnu yhtään spesiaalimmalta kuin kotimaassakaan sitten kun siihen tottuu. Arki rullaa aina eteenpäin.

Niin  ja tämän blogin yksi idea oli pitää perhe ja muut kotipuolen nenäkkäät ihmiset informoituna mun elämän pyörteistä yhden klikkauksen avulla. Brysselistä pääsin nopeammin kotiin kuin täältä Savonlinnasta. Tavallaan olenhan mä kaukana nytkin.

Ja mä tykkään kirjoittaa.

Näillä ajatuksilla mä vakuutin itseni siitä, että voin kirjoittaa blogia, vaikken olekaan enää aupairi.

Reippaan viikon verran olen nyt opetelut olemaan oman elämäni herra täällä Savonlinnassa. Tottuttautua ajatukseen, että olen oikeasti yliopisto-opiskelija ja tulen valmistumaan hamassa tulevaisuudessa ammattiin. Opettelen heräämään aikaisin ja vaipanvaihdon sijaan istua luentosaleissa. Lasten kanssa olemisen sijaan opettelen lasten kanssa olemisesta.

Tuntuu kummalliselta lukea facebookista Brysseliin jääneiden ihmisten päivityksiä. Seurata sivusta kun Suomikoulun opet taas kokoontuu ja aloittelevat toimintaansa ja minä olen täällä. On omituista soitella kavereiden kanssa, jotka hetki sitten asuivat naapurissani, mutta nyt ovat levinneet ympäri maailmaa.

Mutta kyllä mä viihdyn. Kyllä mä sopeudun. Olen onnellinen.

Kulttuurishokki

Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.

Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.

Tai viiletänhän mä. Suomessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.

Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.

Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.

Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".

Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia.  Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.

Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.

Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.

Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.

Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.

Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.

Pikkutuntien ajatuksia

Viimeiset pari kuukautta mä olen panikoinut paluuta Suomeen. Olen viilettänyt kaikkialla tukka putkella nauttiakseni täällä olosta niin kauan kuin mahdollista. 

Ja nyt mulla on kamalat omantunnontuskat. Mä olen laiminlyönyt mun blogiani.

Mä tykkään kirjoitamisesta. Kirjoittelen ajatuksiani muistiin pieneen kirjaseen yöpöydänlaatikossani päivittäin ja muutenkin rustaan ylivilkkaan mielikuvitukseni tuotetta tietokoneeni kirjoitusohjelman kätköihin. Niinpä mulla on usein sellainen olo, että olen päivittänyt bloginikin. Menen tyytyväisenä nukkumaan, olen saanut jotain aikaiseksi. 

Sitten mua jälkikäteen hämmentää, kun postauksia ei kerry vaikka vietän tunteja vääntämässä tarinoitani sanoiksi paperille.

Tämä järkytys iski taas tänään kun tajusin, että minulla on alle kaksi viikkoa elämää ulkomailla jäljellä ja about kymmenen postausta siihen liittyen. Missä välissä mä ehtisin ne kaikki julkaista?

Sitten muistutin taas itseäni, että ehkä sillä ei ole merkitystä kerronko viime joulukuun seikkailuistani Cambridgessä tai palaan Nostalgiaa osa 2 postauksen pariin nyt vai vasta ensi kuussa. Myöhässä ollaan anyway. 

Eilen olin koko päivän töissä. Aamusta iltaan. 

Alan huomata, että olen enemmän kuin valmis jättämään aupairin työn taakseni. Toisten lasten äidin leikkiminen ilman oikean äidin sananvaltaa alkaa parin vuoden arkielämän aherruksen jälkeen menettää hieman hehkuaan. To say the least.

Haahuilin töistä päästyäni meidän lähi Carrefour kaupassa. Se remontoitiin nyt viime kuussa ja uusi laajentunut valikoima on ollut pari viikkoa tekeillään. Nyt näytti viimein olevan valmista ja valehtelematta varmaan tunnin pyörin hyllyjen välissä ihailemassa lopputulosta. Toista metriä korkea valikoima erilaisia pähkinöitä, kolme hyllyriviä viinejä ja lehtien viereen oli tullut pieni valikoima pokkareita, joita mun oli kirja-addiktina pakko vähän hypistellä.

Innostuin, että tämä kauppa ja sen tuplaantunut juustovalikoima on minuutin kävelymatkan päässä.

. 

Masennuin, kun tajusin, että olen täällä vain kaksi viikkoa nauttimassa siitä.

Niinpä mä päätin kirjoittaa listan asioista, joita kaipaan Suomessa. (Jos ei ihmisiä lasketa.)

- Kissa

- Uiminen

- Metsälenkit

Aika lyhyt lista. 

Ei vaiskaan, vitsi vitsi. Mä keksin mukavan määrän asioita, joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan. Ja koska jaarittelu on toinen nimeni, kirjoitin niistä ihan oman postauksensa. 

Palataan siis asiaan.

Lost and found

Mitä tapahtui, nyt on jo kesäkuu? Kesäkuu. Niin täällähän ei ole satanut viimeisen viikot niin paljon, että uusi vedenpaisumus ei olisi suuri yllätys, mittarihan ei ole itsepintaisesti pysytellyt jossain kaukana hellerajan alapuolella ja minähän en ole harmitellut talvitakin jättämistä viime reissulla Suomeen. As if.

Tänään hämmentyneenä siis tajusin toukuun lentäneen jo vauhdilla ohitse. Käänsin taas uudet kuvat seinäkalentereihini ja katselin surullisena blogini toukokuun postauksia. Yksi säälittävä raapustus, miten tässä näin pääsi käymään. Huhtikuunhan piti olla se rankka kuukausi. Kuukausi, jolloin opiskelin ja hoin itselleni, että ensi kuussa sitten ehdin levätä. Silloin minulla on aikaa. Miten musta silti nyt tuntuu, että tämä kauan odotettu vapaa kuukausi oli kiireisempi kuin koskaan ja ohitse ennen kuin ehdin tajuta sen edes alkaneen.

Viime kuussa mä löysin myös itseni räpistelemästä melkoisessa ahdingon suossa - kuinka runollista - vaikka huhtikuun piti tässäkin mielessä olla se stressikuukausi. Ja niinkuin mun kaveri Shannon asian ilmaisi "there is a one word to describe how you felt then: lost". Ja sitä mä olinkin. 

VAKAVA kokeen tulokset tulivat ja mulle aukesi paikka kolmannen vaihtoehtoni soveltuvuuskokeisiin Savonlinnaan. Vaihtoehto jonka olin puolitosissani laittanut sinne muiden sekaan, yliopistoon josta en oikeastaan tiennyt mitään, kaupunkiin jossa en koskaan ollut käynyt ja joka oli satojen kilometrien päässä kotoa. En oikein tiennyt mitä mieltä olin asiasta. 

Lisäksi mun työtunnit tuntuvat vain kasvavan kasvamistaan ja alkavat muistuttaa uhkaavasti viime vuoden työviikkoja Ranskassa. Lapset olivat vuorotellen kipeitä ja vanhemmat lisäsivät mun työtunteja muutenkin päättämällä pitää kehitysvammaista N:ää pari ekstrapäivää viikotain kotona. Tämän kevään olen myös ollut Waterloon Suomikoululla joka toinen lauantai opettamassa ja yhtenä perjantai-iltana herätyskelloa asettaessani huomasin kyseenalaistavan jopa tätäkin päätöstä. Niin ja kirsikkana kakun päällä mun elämää väritti kauhea ihmissuhdedraama jonka voin tiivistää yhteen lauseeseen: mä en ymmärrä miehiä.

Sitten yhtenä iltana istuin mun huoneessa, tuijottelin kattoon ja mietin mikä nyt rassaa. Mä tajusin, että mua hirvitti tietämättömyys. Ensimmäistä  kertaa mä en oikeastaan tiennyt mitä ensi vuonna tulee tapahtumaan, mitä mä siltä haluan ja mitä mä odotan. Niinpä mä siltä istumalta aloin selailla Savonlinnan Yliopiston tarjontaa, kansainvälisyyskursseja, vaihtomahdollisuuksia, sivuaineita. Innostuin selailemaan asuntotarjontaa, aktiviteetteja ja nähtävyyksiä Savonlinnassa. Aloin ihastua ajatukseen, että löytäisin itseni vielä tuosta pienestä kaupunkipahasta. 

Tajusin ettei välimatkakaan ole minulle mikään ongelma. Viimeiset pari vuotta ovat sen osoittaneet.  Mua kiehtoo ajatus täysin uudesta ja tuntemattomasta kaupungista, kaukana kotoa. Kutkuttavaa ajatella että saisin taas aloittaa alusta, päättää kuka olen ja luoda taas uuden elämän, uudet ystävät ja uudet rutiinit. Ajatus Suomeen palaamisestakaan ja asettautumisesta ei tuntunut enää niin pahalta kun selvitin että jo toisena vuonna voisin lähteä vaihtoon ja vaihtomahdollisuudet ovat rajattomat.

Työmääräkään ei tuntunut niin kamalalta kun yritin keskittyä ajattelemaan extratyöaikani mukavana extrapalkkana kuun lopussa pankkitililläni, sen sijaan että ajattelisin niitä menetettyinä vapaa-ajan tunteina. Ja ylikiireisten päivien tilalla "jouduin" rauhoittumaan vähän, olemaan kotona ja sain luettua monta rästikirjaa lukulistaltani lasten ollessa päiväunilla tai katsellessa telkkaria.

Mua myös selvästi kroonisen matkakuumeen sairastajana ahdisti, koska tajusin pitkästä aikaa olevani tilanteessa ettei minulla ollut yhtäkään lentolippua tai muutakaan matkalippua yöpöydän laatikossani. Lähitulevaisuudessa ei häämöttänyt yhtäkään check-iniä, paniikkipakkausta tai matkaa lentokentälle sydän kurkussa laukun mahdollisten liikakilojen takia. Ei ollut tietoa epämukaviasta bussimatkoista eikä ihanista hetkistä junissa peltomaisemaa tuijotellen. Niinpä tunsin suorastaan hurmiota painaessani "osta" nappulaa hankkiessani lippuja soveltavuuskokeisiin. Maailmaani on palautunut tasapaino kun yöpöydän laatikossa odottaa meno-paluu.

Viime lauantaina paistoi aurinko. Mä istuin Waterloon suomikoululla, kasvot kohti aurinkoa, imien sen lämpöä, jutellen muiden opettajien kanssa lasten leikkiessä pihalla. Mä tajusin, että vaikka nyt ei tärppäisikään opiskelupaikka, niin oli mahtava tunne tietää varmasti mitä haluaa. Sen oli tämä pieni opettajakokemus vahvistanut minulle. Oli hyvä päätös siis herättää itsensä lauantaisinkin aikaisin, raahautua Waterloohon ja kasata viikkojen työtuntimäärää. "Kyllä susta tulee vielä hyvä opettaja" yksi vanhempi sanoi ja mä tajusin virallisesti päässeeni pois sieltä ahdinkojen suosta.

PS. Mä olen kyllä jo luonut aika houkuttelevalta tuntuvan B-suunnitelman jos opiskelupaikka-arpani ei tärppääkkään. Olen salaa aika innoissani myös ajatuksesta kolmannesta välivuodesta, mutta ei puhuta siitä mun sukulaisilleni etteivät he järkyty heh. Ei sillä, kyllä mä nyt täysillä yritän kerrankin päästä opiskelemaan (se vaihtovuositarjontahan oli melko houkutteleva).

Changing of the seasons

Viime aikoina on tapahtunut paljon.

Olen pyörinyt tunnevuoristoradassa ylösalaisin ja yrittänyt tasapainoilla kiireisen arjen kanssa. Olen saanut paljon uutisia, hyviä ja huonoja. Olen tehnyt päätöksiä, jotka saavat perhoset lepattamaan vatsanpohjassani. Olen rikkonut lupauksiani ja tehnyt uusia. Olen itkenyt itseni uneen.

Viime aikoina on todella tapahtunut paljon.

Mä olen aina puhunut, että eniten pelkään täällä ulkomailla ollessa, että jotain peruuttamatonta tapahtuisi mun läheisille Suomessa. Ja mä en olisi paikalla. Muutama päivä sitten mä sain puhelun, joka teki mun peloista totta. Uutisen, joka sai mut makaamaan kahteen asti päivällä peiton alla yleisenä olotilana tyhjyys. Mun isöäitini on poissa.

Mä juttelin hostisän kanssa kun viimein uskallauduin palaamaan peiton alta takaisin tähän maailmaan. Esitin vahvaa,  kyllä mä pärjään. Mä katsoin ehkä kymmenen jaksoa Frendejä, ajatellen sen sulkevan mukavasti todellisuuden mun ympäriltä. Lopulta musta kuitenkin tuntui, että oli poistuttava neljän seinän sisältä. Ajelin metrolla keskustaan, kaikki oli ihan hyvin ennen kuin vanha harmaahapsinen nainen istuutui mua vastapäätä ja kyyneleet alkoivat taas virrata pitkin poskiani.

Näin Shannonia (mun irkkukaveria), kävin elokuvissa, juttelin niitä näitä. Mutta silti mikään ei oikein tuntunut miltään. Katsottiin oikein aivot narikkaan leffa ja joka kerta kun naurahdinkaan, tunsin piston sydämessäni. Tässä päivässä ei ollut mitään hauskaa. Ei mulla ole mitään syytä nauraa.

Näin illalla vielä Piaa, sillä oli jotain mieshuolia. Pia itki, minä itkin, katsoimme Greyn Anatomiaa ja sielläkin kaikki itkivät. Illalla poltin kynttilää ja kuuntelin Kristian Meurmanin Lapin Kesää täysillä kuulokkeista. Seuraavana aamuna heräsin silmät turvonneina ja puolikuurona.

Mutta heräsin vähän parempaan päivään.

Päivään, jossa tuntui kuin olisin palannut ajassa taaksepäin. Näin Brittanyä, mun jenkkiystävää, joka muutti Norjaan viime vuoden lopulla. Tuntui, kuin Brit ei olisi koskaan lähtenytkään. Juttelin mun viime vuoden hostäidin kanssa ja sovin matkasta Annecyyn. Kävin läpi kaikki ne tuhannet kuvat viime vuodelta valiten parhaat palat valokuva-albumia varten. Ja puolenyön jälkeen istuin koneella tuijottamassa matkalippujani Annecyyn. Hetken jo emmin, en mä haluakaan, en mä uskalla palata. Ja sitten painoin vahvista ostokset -nappia.

Siinä se oli. Perhoset palasivat mahaan ja lievä paniikkikin sekoittaa pakkaa. Mä todella palaan kotiin nyt pääsiäiseksi. Tai yhteen näistä kodeistani täällä maailmalla. Nään "mun" lapset taas. Mun huudit. Mun vuoret ja mun kodin. Ja kaikki ne tunteet, jotka tulen varmasti kohtaamaan.

Olen ollut melkoinen tunnehirviö viimeaikoina. Ja samalla linjalla taidetaan jatkaa...

2 am thoughts

Mä en olisi vuosi sitten varmaan uskonut jos joku olisi kertonut missä ja millainen tulisin nyt olemaan. En olisi osannut edes unelmoida toisen aupair vuoteni olevan niin mahtava. En olisi uskonut muuttuvani niin paljon. En olisi uskonut tapaavani niin upeita ihmisiä.

Mä olen monena iltana kulkenut kotiin, hymyillyt itsekseni ja ajatellut "olen niin onnellinen". Ainoa asia mikä painaa mun mieltä on aika. Se kulkee niin nopeasti ja mä pelkään sitä hetkeä kun joudun luopumaan elämästä Brysselissä. Nyt jo siitä kirjoittaminen saa mut lähes hyperventiloimaan. Niinpä mä koitan parhaani mukaan keskittyä nykyhetkeen ja niihin asioihin, jotka saa mut hymyilemään iltaisin kävellessäni sateessa.

Mun viime vuoden perhe oli niin erilainen. Mä tunsin oloni niin erilaiseksi. Vaikka mä kaipaan Ranskaan välillä joka solullani ja en vieläkään pysty katselemaan kuvia viime vuodelta, on mun pakko myöntää että tämä vuosi on tähän astisen elämäni parasta aikaa. Mun hostit ovat niin mukavia, mä tunnen olevani osa perhettä, vaikka en oikein tiedä mikä osa. Mä en ole lapsi enkä vanhempi tässä perheessä, mutta olen jotain muuta kuin tavallinen ystävä tai tuttu. Mä olen se kellarikerroksessa asuva tärkeä henkilö, jota ilman arki olisi melko vaikeaa. 

Belgian aupairlain mukaiset työtunnit ja palkkataso ovat jotain mainitsemisen arvoista. En mä tajunnut miten paljon sitä viime vuonna tuli oikeasti työtunteja viikottain rehkittyä ennen kuin mulla oli kaikki tämä vapaa-aika käytettävissäni täällä. Mä oikeasti ehdin tehdä vaikka mitä. Mulla on aikaa tavata kavereita päivittäin ja silti voin nukkua myöhään, hoitaa asioita ja syrjäytyä huoneessani iltaisin. Ja mikä parasta, mulla on aikaa matkustaa ja nähdä muutakin maailmaa. 

Mä en tiedä onko vain sattumaa, että olen täällä alkanut vähitellen löytää itseäni. Vai pitikö mun asettautua Brysseliin tajutakseni kuka olen ja mihin uskon. Olen muunmuassa löytänyt paikkani kasvissyöjänä ja innostunut vegaaniudesta, luonnonsuojelusta ja muusta "eko-hippeilystä". Kai mä aina olen ajatellut samoin, mutta vihdoinkin puheeni on muuttunut teoiksi. Hömppäkomedioiden sijaan (niitä toki unohtamatta, heh) katselen mielellään dokumentteja, luen artikkeleita ja oikeasti tiedän nyt niin paljon, ettei paluuta entisiin elämäntapoihin enää ole. Musta on tullut rauhallisempi ja vakaampi ihminen. Nyt mä tiedän mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, minkä kannalla mä seison ja mitä puolustan. Ei huonompi fiilis.

Enkä tänne lähtiessä tiennyt pian tapaavani ihmisiä, joista tulisi minulle niin tärkeitä. Joidenkin ystävien kanssa me nauretaan välillä, että olemme täysin sama ihminen. On hullua miten paljon yhteistä voi kahdella täysin erilaisista taustoista tulevilla henkilöillä olla. On hämmentävää löytää paloja itsestään, täysin samanlaisia ajatuksia tai arvomaailmoja muista ihmisistä. Omituista ajatella, että pari kuukautta sitten en edes tuntenut ihmistä, jota ilman en enää osaisi elää. Ja kaikkein hassuinta (ja siisteintä) on, että mun parhaat kaverini tulevat Saksasta, Itävallasta, Kanadasta ja Irlannista. Mulla on pian majapaikka joka puolella maailmaa.

Ja rakastan tätä kielien sekamelskaa. Ranska-englanti-suomi-italia-ruotsi, joista kolme ensimmäistä alkavat uhkaavasti sekoittua keskenään. Musta tuntuu, etten osaa oikein enää mitään kieltä täydellisesti. Välillä mä tajuan ajattelevani englanniksi tai näkeväni unia ranskaksi tai unohtavani perussanastoa tai kielioppia suomeksi. On ihan okei sanoa, että "otan bussin" tai "I have 20 years old" vai mitä? Huomaan myös italialaisten tapojen tarttuvan. Mä heilutan käsiäni nykyään jopa puhelimessa puhuessani. 

Voin siis vilpittömästi sanoa, että hyvin pyyhkii. Ja vielä on vuotta jäljellä...

Friendship goals

" Ystävyys on sitä, että kun laittaa silmänsä kiinni ja ajattelee ystävää, 

  niin poskilihakset alkavat vetäytyä korvia kohti 

   ja kaikki rypyt siliävät. "

  

Se on...

Ihminen, jonka kanssa istut pikkutunneille bussipysäkillä. Varpaat jäätyvät, mutta et tahdo lähteä.

Ihminen, joka laittaa ensitapaamisen jälkeen viestin " I wish we can meet again soon"

Ihminen, joka nukkuu aina mielellään vieressäsi. Vaikka herättäisitkin tämän nauramalla unissasi ja varastaisit tämän peiton.

Ihminen, joka jakaa viimeisen Fazerin sinisen palan kanssasi. Asuessasi ulkomailla, kauppojen ehtymättömien suomiherkkujen ulottumattomissa.

Ihminen, joka katsoo vierestä kun lähdet jahtaamaan unelmiasi. Jonka kanssa et ole yhteyksissä lähes vuoteen. Joka ottaa sinut avosylin vastaan, kun näytät taas naamaasi kotihuudeilla.

" If there ever comes a day when we can't be together, keep me in your heart, I'll stay there forever."

Ihminen, jonka olkaa vasten voit painaa pääsi ja sulkea silmäsi. Vaikka olisitkin illan viimeisessä bussissa, nukkuisitte vahingossa päätepysäkille ja joutuisitte kävelemään yli kolme kilometriä kotiin.

Ihminen, joka edellä mainitussa tilanteessa ei syytä sinua.

Ihminen, joka suostuu skypettämään kanssasi kahdelta yöllä, vaikka kummallakaan ei oikeastaan ole toiselle mitään asiaa.

Ihminen, joka suostuu katsomaan aina samat jaksot Pieni Talo Preeriasta. Eikä valita.

Ihminen, joka lainaa sinulle vaatteita ja laittaa hiuksesi ja vannoo, että näytät ihan hyvältä etutukkatupsuinesi.

Ihminen, jonka kanssa lähettelet lähes puolen tunnin ääniviestejä. Päivittäin.

Ihminen, jonka kanssa haluat matkustaa. Jonka seurassa telttailisit Lapin erämaassa tai jakaisit hotellimurjun Pariisissa. 

Ihminen, jonka seuraa rakastat. Ja jonka seurassa rakastat itseäsi.

"How lucky I am to have something, 

  that makes saying goodbye so hard." 

                                                                                                                                Lainaukset - Winnie the Pooh/ A.A.Milne

Valon pisaroita

Onko huolestuttavaa jos alan jo tottua tähän kulkurin elämään. Alan tottua ajatukseen, että minulla on kaksi persoonaa, kaksi versiota elämästä, kaksi kotia, kaksi osoitetta ja useampi perhe. Mulla on ystäviä ja kaveriporuikoita niin, että alan jo seota kenen kanssa olen puhunut mistäkin asiasta. Pelkään, että ihmiset alkavat pian huolestua mun kärsivän vakavastakin muistisairaudesta, kun kerron samat jutut aina uudelleen ja uudelleen. 

Toisaalta yhtenä aamuna mä heräsin kauheaan ahdistukseen. Tunsin yllättäen olevani yksinäinen. Tuntui, että jotenkin olin pudonnut porukoista täällä Brysselissä, koska reissasin koko joulukuun ja koska pari mun parasta ystävää lähtivät loppuvuodesta. Tuntui myös, että kaverit Suomessa elivät omaa elämäänsä, enkä mä enää tiennyt olinko mä osa sitä. 

Voin kyllä syyttää ihan omaa olematonta yhteydenpitoanikin tai ehkä mua siksi ahdistikin. Kun olen niin saamaton. Niinpä mä aloin pommittaa ihmisiä tekstareilla, sopia tapaamisia kahviloissa, leffateatterilla, metroasemalla. Sovin viisi skypepuhelua loppu viikolle ja nyt mua ahdistaa se, että mulla ei ole enää omaa aikaa. Mikä oravanpyörä. 

Aupairina olen huomannut, miten oikeasti tarvitsen sitä kuuluisaa omaa aikaa. Miten musta on kiva olla yksin. Kutsukaa mua erakoksi, mutta kesäinen päivä puistossa, auringonsäteitä vangiten ja hyvä kirja kainalossa kuulostaa ihan täydelliseltä. Tai musta on ihan jees istua perjantai-iltana kotona, virkata isoäidin neliötä ja kadota Netflixiin. 

Siksi viikko Suomessa tuntui niin hektiseltä, vaikken suuren suuria asioita saavuttanutkaan. Ehdin nähdä kaikki sukulaiset, ehdin profitoida parhaimpien kavereideni kanssa ja ehdin leikkiä osallistuvaa kummia edes muutaman illa. Ehdin jopa istua pari hajanaista päivää ukulelen jatkokurssilla. Manaamassa vuorotellen liian helppoa tasoa tai liian hitaita sormiani, jotka eivät vain liukuneet kielillä niin sulavasti kuin käskin. Mutta en ehtinyt olla yksin. Mikä on toki ihan ymmärettävää, en olisi halunnutkaan hukata hetkeäkään lyhyestä viikostani. Jälkikäteen se olisi harmittanut enemmän kuin mikään. Ihmisten takiahan mä sinne lensin ja lumen, mutta siksi olin kai salaa iloinen kääntäessäni avainta Brysselin kodin ulko-oven lukkoon. Ei ollut enää kiire. Oli aikaa vain olla.

Niin ja se lumi. Mä ehdin nähdä sen. Kuin pyynnöstä oli Helsinki peittynyt pieneen valkovaippaan juuri sinä yönä kun mun koneeni laskeutui. Olinkin kuin pikkulapsi, nenä kiini lentokoneen ikkunassa meidän kaartaessa kaupungin valojen yllä. Tein kaikkeni, etten tarranut vieressäni istuvan herran käteen ja hihkunut "Katsokaa, katsokaa lunta!".  Viimeisinä päivinä se lumi vihdoin saapui kunnolla meillekin ja pakkaslukemat alkoivat laskea. Muiden kirotessa mä pompin taas innosta, sillä harvinaista kyllä mä olen kuin olenkin yksi niistä harvoista talvi-ihmisistä. Laskevan auringon säteet kimmeltäen lumen pinnalla, pakkanen nipistämässä poskipäillä, huuruava hengitys ja lumen narina jalkojen alla. Ihan tosi, miten talvesta ei voi pitää? Se on vaan pukeutumiskysymys.

En mä kyllä ihan yksin ollut tänne Bruxiin tullessani. Mä kaappasin yhden parhaan kaverini mukaan, pakotin sen ensikertaa lentokoneeseen ja yritin sateesta huolimatta vakuuttaa Belgian olevan ihan kiva maa. Vohvelikojulla se taisi viimeistään vakuuttua.

Nyt mulla on ollut kaksi päivää "töitä" takana. Hostit tulivat vasta viikonloppuna omalta joululomaltaan etelästä ja pikkunen on ollut kimpussani kuin takiainen. Tänäänkin yritin puolijuoksua ehtiä edes vessassa käydä, mutta se jo kiljui kurkku suorana nimeäni ennen kuin ehdin kulman taakse. Mulla on hartiat jumissa sen kanniskelusta ja poskia kivistää jatkuva hymyily. Olen mukavuudenhaluisena siirtynyt loman aikana jo pohjalle päätyneisiin, rumiin kotivaatteisiini. Hiukset kiertyvät taas aamuisin pikanutturalle ja meikit alkavat pölyttyä purkeissaan. Pienen takeltelun jälkeen puhun taas automaattisesti kaikille ranskaa. Pari viikkoa jatkuvassa suomalaisessa seurassa veivät veronsa ja välillä en ranskaa puhuessa itsekään enää ymmärtänyt mitä selitin ja aloin uhkaavasti kuulostaa ärrävikaiselta. Nyt kaikki on alkanut loksahtaa taas omiin rutiineihinsa. Musta on tullut taas aupairi.

Check in

Huomenta Suomi, hyvin pyyhkii.

Mun superkiireinen joulukuuni päättyy nyt pikkulomaan Suomessa. Kuukausi, jonka aikana olen istunut lentokoneessa, reissannut junalla, köröttänyt bussilla ja horrostanut yölaivalla. Viettänyt joka viikonlopun eri maassa ja yrittänyt huonolla menestyksellä saada aikaan muutakin kuin jatkuvaa laukun pakkaamista ja purkamista, lippujen tulostelua tai matkastressailua.

Nyt mä tosiaan istun taas lentokentällä ja tuijottelen ohi virtaavaa massaa. Kirjauduin tylsyyttäni facebookkiin ja ajattelin vaihteeksi julkaista sielläkin päässä jotain. Loin itselleni kauhean paineen. Kokeilin kirjoittaa monella kielellä, yritin olla hauska, yritin olla vakava, uudelleen kirjoitin satoja eri tekstejä mutta pyyhin kaiken aina pois. Lopulta kirjoitin vain "home here I come". Ja siltikin mä tuijotin sanaa home niin kauan että se ei enää edes tuntunut sanalta. Mä päädyin googlettamaan "koti englanniksi" koska aloin vakuuttua sanan olevan väärinkirjoitettu. Puoli tuntia kirjottelua ja tommonen lopputulos. Plus en nähtävästi osaa enää edes englantia tai olen vain muuttunut ihan vainoharhaiseksi. Ei ihme että Facebook ei ole mun paikka, paitsi muiden stalkkaamiseen mutta ei siitä sen enempää. 

God jul!

Mellow nights

Istun metrossa. Tuijotan ohi vilahtavia asemia ja yritän keskittyä käsissäni olevaan kirjaan. Ajatukset harhailevat ja lopulta sujautan kirjanmerkin paikalleen ja pistän pokkarin suosiolla laukkuun. Kuulen vaimeasti haitarin äänen, metron vieraileva pummiartisti on selvästi sattunut minun kanssani samaan vaunuun. Painan pääni vasten ikkunaa ja suljen silmäni.

Mietin kuinka musta on tullut vähän vainoharhainen sen Pariisin iskun jälkeen. Kuinka huomaan vilkuilevani jatkuvasti olkani yli, välttelevän keskustaa ja lopettaneeni joka iltaisen surffailun netissä budjettimatkoja suunnitellen. Miten mä en enää uskallakkaan huolettomasti reissailla yksin, tutkia uusia paikkoja ja mennä vapaasti. Miten mun selkäpiitä kylmää, kun saan viestejä ystäviltä tai perheeltä Suomesta sanoen "ethän liiku sillä ja sillä alueella" "laita usein viestiä, että missä meet" ja "välttelethän metroja". Kuinka ironista, mä kun istuin juuri metrossa. Jos he ovat huolissaan, pitäisikö minunkin?

Brysseli on ollut paljon negatiivisesti uutisissa terrorismiin liittyen. Ja kyllähän sen ominkin silmin huomaa, että täällä terrori-iskun uhka otetaan tosissaan. Koko kaupunki tuntuu olevan varpaillaan, julkisilla paikoilla vilisee poliiseja, koulujen turvatoimia tiukennetaan ja EU-alueelle on varmaan kohta mahdotonta ulkopuolisen päästä. Ja jos totta puhutaan, mä olen kyllä pysynyt aika kiitettävästi näiden neljän seinän sisällä. Poistunut kauppaan, lenkille tai kielikurssille. Tosin rasittava, jatkuva sadekin saa mut vain tuijottamaan ikkunasta haikeena ulos. Ja mä olen ollut kymmeniä tunteja jo ylitöissä eli energiatasot vähissä. Silti.

Sitten se orastava, viimeiset pari päivää mun mieltäni painanut pakokauhu katosi. Mä tulin kotiin, enkä enää muistanut vahtia selustaa. En vilkuillut hermostuneena metrossa vastapäätä istuvaa miestä, miettien onkohan sen salkussa pommi, enkä viettänyt iltapäivää googlaillen "terrorismiuhka Brysselissä". Been there done that already.

Nyt joulumusiikki soi ja mä istun höyryävä omenakanelijuoma kädessäni ikkunan edessä. Tuijotan tyhjää katua ja päätän vain olla ja istua. Haluan vain pysähtyä tähän hetkeen. Mietin miten tyhmää mun on murehtia mennyttä tai panikoida tulavaa. Mulla ei ole kumpaankaan minkäänlaista sananvaltaa. Ainoa hetki, johon pystyn vaikuttamaan on nyt. Joululaulut soi, mun pääni hurmasi ihana kanelin tuoksu ja aika tuntui pysähtyneen. Mietin miten tärkeää on välillä vain olla. Jättää kirja, puhelin, tietokone ja vain olla. Mä istuin siinä varttitunnin, nousin ylös ja aloitin työpäiväni hämmentävän seesteisessä olotilassa.

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.

Sitä samaa

Mun päivä lähti oikeastaan käyntiin siitä kun ovikello soi joskus ennen yhtä ja minä juoksin ensireaktiota seuraten kipin kapin piiloon huoneeseeni. En tiedä mitä hirviöitä aina ajattelen ulko-ovella olevan. Sama koskee tuntemattomien numeroiden soittoa. Mä yleensä vain tuijotan kauhuissani luuria, enkä vastaa. Jälkikäteen aina mietin, että olisihan se voinut olla vaikka mikä kuningas tarjoamassa mulle puolta valtakuntaa ja soitan hädissäni takaisin. Tähän mennessä olen soittanut takaisin vain puhelinmyyjille. Mutta ainahan se voisi olla kuningas.

Ajauduin tapani mukaan vähän asiasta, mutta siis keräsin lopulta rohkeuteni ja avasin ulko-oven. Hiukset ysärityyliin hiusdonitsilla ja päällä paappakalsareiksi kutsumani housut mä kurkistin ovenraosta. Bonjour? Meidän uusi siivoja oli saapunut lähes tunnin etuajassa. Mä sitten soitin hämmentyneenä hostisälle, että tää nainen olis nyt täällä, mitä tehdään. Samalla hymyilin väkinäisesti siivoojalle. Mä esittelin vähän kämppää ja ympäripyöreästi yritin viittoilla, että "tuolta voit sitten vähä imuroida ja täällä vähän lähinnä pyyhkiä pölyjä tai mitä minä mistään tiedän, mutta älä noihin pinoihin koske tai voit sä koskea tai mitä minä tässä neuvon, mä nyt oon vaan töissä täällä". Mä olin jumittunut steppaamaan keittiön ovella se väkinäinen hymy kasvoillani, erittäin tietoisena asuvalinnastani ja siitä kuinka lähinnä näytin siltä, että olin vasta noussut ylös (mikä ei ollut kaukana totuudesta) kun hostisä juoksi hengästyneenä yläkertaan ja pelasti mut pinteestä. Mä kipitin aika vikkelään huoneeseeni.

Mä olin jo eilen päättänyt, että tänään viettäisin ihanan kotipäivän. Siksi siis paappakalsarit. En näkisi ketään, en kävisi missään, enkä potisi huonoa omaatuntua vaikken saisikaan mitään aikaiseksi. Pakko vähän järjestää sitä kuuluisaa omaa-aikaa ja syrjäytyä rauhassa neljän seinän sisällä. Mä olin edellisenä päivänä hengannut hostien kanssa, käynyt keskustassa, käynyt salilla, mennyt uudestaan keskustaan, treffannut mun jenkkikaveria Brittanyä, käynyt leffassa katsomassa Sicarion ja lopulta mennyt vielä pitkälle iltalenkille. Olin myös ensimäistä kertaa sitten Ranskasta paluun erehtynyt ennen nukkumaan menoa katsomaan kuvia viime vuodesta ja lukemaan mun vanhoja blogikirjoituksia. Muhun iski niin vihlova ikävä Annecyä ja mun tyttöjä kohtaan, että en saanut seuraavaan kahteen tuntiin unta. Pyörin vaan peittojen alla ja podin ikävää ja pahaa oloa. En tiennyt, että muhun voisi fyysisesti sattua niin paljon pelkkä kaipuu.

Nyt näitä kuvia lisäillessä musta alkaa taas saada vallan se kamala tunne. Tunne, että olen hylännyt kotini ja lapseni ja muuttanut toiseen perheeseen. Mä tajuan potevani kaipuun lisäksi jonkin tasoista huonoa omaatuntoa täällä olosta. Muistan eilen illalla ajatelleeni jopa, että olisi pitänyt jäädä sinne täksi toiseksi vuodeksi. Mä kuitenkin rakastin niitä lapsia ja sitä paikkaa niin paljon, vaikka moni muu asia ei ollut ihan kohdillaan Ranskassa. Koitan nyt muistuttaa itseäni, miten hyvä mun olla täällä. Miten hyvänä mua pidetään. Parasta vaan olla katselematta näitä kuvia.

Mä hain neljän jälkeen D:n koulusta ja tajusin heti sen nähdessäni, että tästä tulisi vielä pitkä ilta. Sen pienille kolmevuotiaan kasvoille oli piirtynyt erittäin ärsyyntynyt ja uhmaikäinen ilme. Se tuijotti mua kuin sanoen "sano mitä vaan, mä aion vastustaa sua". Ja niin se aika pitkälti tekikin. Ilma oli ihan kiva, mikä Brysselissä tarkoittaa, että ei satanut, joten olin ajatellut viettää kivan iltapäivän puistossa. Sen sijaan mä raahaan huutoitkevää lasta kotiin. Ja se itki koska en suostunut lähtemään seuraamaan jotain ihmistä ihan päinvastaiseen suuntaan kuin missä meidän koti sijaitsi. Uhmaikä, väsymys ja yliuteliaisuus eivät sovi yhteen.

Onneksi se itku rauhoittui kotona ja pari tuntia me leikittiin ihan kiltisti. D on viime aikoina päättänyt leikkiä, että mä olen sen äiti. Se on aika hämmentävää, varsinkin silloin kun hostäiti on paikalla. D huutaa äitiä ja me molemmat ollaan ihan, että mitä? Välillä on paha mennä sanomaan leikkiikö se olevansa vauva, joka itkee ja huutaa äitiä (aka minä) vai onko se alentunut käyttäytymään kuin vauva ja itkee huutaen äiti (aka hostäiti). Myös puistossa se saattaa alkaa kutsumaan minua äidiksi. Kerran komensin D:tä puistossa jotenkin näin: "Nyt lopetat tai muuten kerron äidille illalla". Pikkupoika mun vieressä nykäisi mua hihasta ja sanoi hämmentyneenä "mutta sä olet sen äiti". Ala nyt siinä selittämään.

Ruuan jälkeen D putosi sohvan reunalta ja huuto alkoi taas. Sitten se yritti pihistää siskonsa rusinoita, äiti kielsi ja huuto jatkui. Lopulta se pissasi housuunsa istuessaan sohvalla huutamassa, vaikka mä olin about minuutti ennen sitä kysynyt oliko tarvetta käydä vessassa ja vastauksena oli ollut varma ei. Isä oli erittäin vihainen ja huuto senkuin jatkui. Mä kannoin loputa sen tytön kainalossa yläkertaan, pesin ja puin yökkäreihin. Isä oli edelleen harmissaan ja purki mielenosoituksellisesti sohvaa, jotta saisi kaikki palat pestyä tai vähintään kunnolla kuivattua. Mä siis laitoin sen pikku riiviön nukkumaan. Silittelin sen poskea lukiessani satukirjaa. Hostisäkin taisi lopulta antaa anteeksi, hiipparoi yläkertaan ja vaihtoi paikkaa mun kanssa. D simahti alta aikayksikön.

Nyt istun ukulele kainalossa ja yritän saada mun harjoituksen puutteessa kangistuneita sormia vetreytymään. Koska olen lähinnä ollut koneella ja kirjoittanut tätä blogia, voin todeta, että toistaiseksi harjoittelu tänä iltana on ollut aika tuloksetonta. Mutta mä olinkin päättänyt, että tänään en pode huonoa omaatuntoa, vaikken saisikaan mitään aikaiseksi.

Strange love

Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.

Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.

Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.

Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?

Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?

Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.

Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?

Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.

Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.

Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.

Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.

Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.

Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.

Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.

Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.

Heat is rising

Päivälaskuri näyttää yhdeksää. Ensi viikolla mä olen Belgiassa. Pelkkä ajatuskin saa mun sydämen sykkimään ihanan kutkuttavasta jännityksestä ja osittain toki silkasta kauhusta.

Mä huomaan iltaisin ennen nukahtamista tuijottavani kattoon miettien minkäköhän laisia puistoja Brysselissä on. Huomaan pysähtyväni kadulla miettimään löydänköhän sittenkään yhtään ystävää. Huomaan töissä tuijottavani tyhjyyteen laskien kuinka monet sukat sitä nyt olisikaan järkevä ottaa mukaan. Kaikki tosin pyörii yhäkin vain ajatuksen tasolla. Matkalaukku on edelleen paikassa x ja matkavakuutusta lukuunottamatta paperipuolikin seisoo.

Mun marjanmyyjäpäivänikin alkavat olla luetut. Mä pidän siitä työstä vaikka jalat puutuvat kahedeksan tuntia paikallaan seisoessa, mansikat alkavat tulla jo korvista ja asiakkaat nyt ovat mitä ovat. Parhaita ovat kyllä lapset.

Skene 1: Kaksi suunnilleen kymmenkesästä poikaa tallustelee reteesti marjatiskille. "Saako maistaa mansikkaa" toinen kysyy, katsoo silmiin ja olisi varmaan ottanut hatunkin pois päästä jos sellainen olisi ollut. Juuri niin kohtelias kun äiti on varmasti käskenyt. "Joo totta kai", mä vastaan ja alan selittää perussettiä lajikkeista ja makeudesta ja juu on pitkään jatkunut mansikkakausi. Pojat valitsevat isoimmat marjat ja päätä nyökäyttäen kiittävät. "Vitsit kun on hyvää mansikkaa" toinen sanoo suu täynnä marjaa. Mun pää keikkuu kuin vieteriukolla kun myötäilen. "Juu on ollut tosi makeaa tämä Korona". Pojat poistuvat paikalta ja vaikka katoavatkin näkyvistä kuulen kuinka toinen vielä ylistää: "Siis vitsit oli hyvää mansikkaa, huomasit sä?". Kiitos poikien kovan äänen, mulla riitti asiakkaita varmaan seuraavan puoli tuntia kun mummot valuivat paikalle testaamaan kuinka makeaa se mansikka nyt oikeasti olikaan.

Skene 2: Pikkutyttö, varmaan alle metrin, taapertaa tiskille ja tuijottaa silmät palaen maistiaspurkkia. "Siitä voi maistaa mansikkaa", mä hymyilen. Tytön hymy ylttää korviin asti kun sen pieni pullea käsi ojentuu maistiaisia kohti. Mun huomio kiinnittyy muihin asiakkaisiin ja tukka putkella alan täyttää hernepusseja ja selittää sadatta kertaa mistä marjat tulevat, ovat makeita, saa maistaa, on kotimaista, ei tule virosta, on makeaa, saa maistaa... Kun saan herneet pussiin, pussin punnittua ja rouvan tyytyväisenä jatkamaan ostosreissua, muistan mä taas sen pienen, pullean tytön.Tyttö irvistää mulle naama mansikassa ja lähtee sormiaan nuollen lyllertämään eteenpäin. Se oli syönyt mun maistiaisrasian tyhjäksi. Seuraavana päivänä se söi kaikki mun hernemaistiaiset heti kun silmä vältti. Huikee kaveri.

Nyt mä taas tuhatta kertaa mietin, että pitäisi tehdä se ilmoitus väestörekisteriin. No mutta onneksi on aina huominen. Taidan mennä syömään vähän mansikoita iltapalaksi. Niitä kun ei ole tullut syötyä. Köh köh.

Hei hei mitä kuuluu?

43 päivää Suomessa. 43 enemmän tai vähemmän toisiinsa sulautuneita päiviä.

Päiviä, joiden aikana mä olen saanut käydä saman keskustelun uudestaan ja uudestaan.

Miltä on nyt tuntunut olla taas Suomessa?

Mä tuijotan ilmeettömänä takaisin. Mitä mä sanoisin? Aluksi koin kai jonkin tasoisen kulttuurishokin. Kaikki tuntui omituiselta, väärältä ja olo oli tyhjä. Suomessa olo ei varsinaisesti tökkinyt, mutta ei se tuntunut oikealtakaan. Kaipasin Ranskaa, mutta en silti kaivannut. Olo oli tyhjä, that's all I can say. Mahanpohjassa painoi omituinen levottomuus: mitä nyt? 

   Viikossa tai parissa olo muuttui. Tuntui kuin koko aupair elämää ei olisi ollutkaan. Oli omituista katsella ranskakavereiden kuvapäivityksiä hostlapsista, Annecyn baanalta tai uusista ihmisistä. Oliko tuo minun elämääni? Olenko mä oikeasti asunut Ranskassa ja ollut täyspäiväisesti vastuussa pienistä lapsista. Epätodellista. Omituinen levottomuus vaihtui syyllisyyden tunteeseen: mun pitäisi nytkin tehdä jotain.

Suoraan sanottuna en mä tiedä miltä  musta tuntuu, mutta eihän niin voi vastata. Mä koitan ottaa huolettoman asenteen ja maalata hymyntapaisen huulilleni.

Ihan kivalta.

Vastaus näyttää kelpaavan. Hän nyökkäilee hyväksyvästi.

No, mitäs olet nyt kotiinpalattuasi tehnyt?

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.

   Pitäisikö mun kertoa päivistä, jotka olen aamusta iltaan viettänyt siivoamalla hullunkiilto silmissä. Jynssännyt lattioita, heittänyt säkkikaupalla vanhaa roinaa roskiin ja uudelleen lajitellut kaikki laatikot ja hyllyt.

   Vai päivistä jotka olen viettänyt neljän seinän sisällä yöpaidassa nenä kirjassa tai katse lasittuneena tv:n ääressä.

   Vai päivästä, jonka kohokohtana oli käynti kirjastossa.

Tai ehkä superdietistä jota olen vaihtelevalla menestyksellä koittanut noudattaa. Niistä salaatin määristä, joita päivän aikana suuhuni lapan tai reeneistä joiden jälkeisenä päivänä kuljen kuin piesty koira jokaisen lihaksen särkiessä.

   Tai kenties päivästä, jolloin istuin koko illan huoneessani. Epiloin, kunnes se kidutuskone tuntui ylikuumenevan (kainalot hohtivat seuraavan päivänkin vielä punaisina) ja leikkasin peilin edessä itse hiukseni (mulla on nyt jonkun tasoinen kakskyt-luvun polkkatukka, ups).

   Vai niistä kirjoista joita olen tilaillut ja ostellut henkiinheräneen lukemisvimman vaikutuksenalaisena. Ja niistä päivistä jotka olen viettänyt kuistilla istuen ja lukien. Satoi tai paistoi, mä "ulkoilin".

Enhän mä ole hommannut kuin pari uutta kirjaa. Pari.

   Entä Greyn anatomian uudelleenkatsomis-projektistani?

   Vai kertoisinko vain niistä pienistä maakuntareissuista mun siskon luo, sukulaisiin tai ystävien kanssa.

   Vai päivistä, joina murehdin tulevaa.

   Vai niistä tuulisista päivistä joina olen saanut pestyä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä ja muun ajan viettänyt nurtsilla istuen, kissa vierellä ja tuijottanut tuulessa lepattavia tyynynliinoja.

   Tai niistä muista crazy cat lady hetkistä.

   Ehkä kuitenkin kertoisin aikaansaavista hetkistä mummin apuna kasvimaalla. Tai serkun yo-juhlavalmisteluista.

Rykäisen varovasti.

No olen koittanut hakea kesätöitä. Ja vähän nauttia lomasta.

Elossa

En jäänyt junan alle, pudonnut lentokoneesta tai muuten vain kadonnut. Aika vain juoksee liian nopeasti ja mä vähän unohduin matkailemaan. 

Kolmen viikon matkalaukkuelämä päättyi maanantai-iltana kun myöhään röjäytin viimeisetkin nyssäkkäni huoneeseeni. Olin kotona. Hyvä sikäli, että alkoivat puhtaat vaattet loppumaan, mutta epäuskottavaa. Juurihan mä istuin iltaa Annecyjärven rannalla, poltin auringossa selkäni ja nauroin aupairkavereiden kanssa.

Nyt istun kotituvassa ja tuijotan ulkona maahan satavaa räntää. Jotenkin tyhjä olo. 

Ihmiset ympärillä puhuu suomea. Muutaman kerran olen innoissani vetänyt vieruskaveria hihasta, että "kato hei toihan puhuu suomea!". Säälivä katse: "Lotta, sä olet suomessa, se on ihan normaalia". Varsinkin pienet lapset puhumassa suomea. Mä en oikein voi käsittää sitä ja piti purra kieltäni, etten neljävee serkulleni höpissyt pelkkää ranskaa.

Mulla on kaipuu Ranskaan; ystäviä, ruokaa ja kieltä. Mutta silti jotenkin niin ihanan helpottavaa olla kotona. Tämä vapaus on jopa hermostuttavaa. Välillä pyörin vain isoa kotiani ympäri, huoneesta toiseen. En oikein tiedä mitä sitä alkaisi tehdä nyt kun maailma on taas avoinna. Puolitosissani pyysin jo äiskää jättämään aamuisin mulle jonkin tasoisen aikataulun, ihan vaan että mitä sitä voisi tehdä päivät. Oon tainnut liian pitkään olla rutiinien ja aikataulujen loukussa.

Ehkä tässä päivä kerrallaan palailen taas omaksi metsäjuntti-itsekseni. Pipo päässä, kollarit jalassa ja villapaita päällä jo kruisailen kotikylälläni kuin ennen vanhaan. Alan myös tottua suomalaisten töykeyteen, vaikka se olikin ehkä suurin shokki. Bonne journéet, teitittely ja muu ylikohteliaisuus ei vain oikein taivu suomalaisen suuhun. 

Blogissa on kolme luonnosta Pariisinlomasta ja viimeisistä päivistä Ranskassa. Kuvia vailla valmiina ne ovat siellä jo päiviä seisseet. Seuraavan kerran siis palailen helteisen Pariisin tunnelmissa. Muuten blogin tulevaisuus mietityttää. Kiinnostaako aupairiuden ulkopuolinen elämä ja turhat höpinäni?