Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa.
Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,
Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.
Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun.
Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.
Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?
Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.
Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.
