Mä en olisi vuosi sitten varmaan uskonut jos joku olisi kertonut missä ja millainen tulisin nyt olemaan. En olisi osannut edes unelmoida toisen aupair vuoteni olevan niin mahtava. En olisi uskonut muuttuvani niin paljon. En olisi uskonut tapaavani niin upeita ihmisiä.
Mä olen monena iltana kulkenut kotiin, hymyillyt itsekseni ja ajatellut "olen niin onnellinen". Ainoa asia mikä painaa mun mieltä on aika. Se kulkee niin nopeasti ja mä pelkään sitä hetkeä kun joudun luopumaan elämästä Brysselissä. Nyt jo siitä kirjoittaminen saa mut lähes hyperventiloimaan. Niinpä mä koitan parhaani mukaan keskittyä nykyhetkeen ja niihin asioihin, jotka saa mut hymyilemään iltaisin kävellessäni sateessa.
Mun viime vuoden perhe oli niin erilainen. Mä tunsin oloni niin erilaiseksi. Vaikka mä kaipaan Ranskaan välillä joka solullani ja en vieläkään pysty katselemaan kuvia viime vuodelta, on mun pakko myöntää että tämä vuosi on tähän astisen elämäni parasta aikaa. Mun hostit ovat niin mukavia, mä tunnen olevani osa perhettä, vaikka en oikein tiedä mikä osa. Mä en ole lapsi enkä vanhempi tässä perheessä, mutta olen jotain muuta kuin tavallinen ystävä tai tuttu. Mä olen se kellarikerroksessa asuva tärkeä henkilö, jota ilman arki olisi melko vaikeaa.
Belgian aupairlain mukaiset työtunnit ja palkkataso ovat jotain mainitsemisen arvoista. En mä tajunnut miten paljon sitä viime vuonna tuli oikeasti työtunteja viikottain rehkittyä ennen kuin mulla oli kaikki tämä vapaa-aika käytettävissäni täällä. Mä oikeasti ehdin tehdä vaikka mitä. Mulla on aikaa tavata kavereita päivittäin ja silti voin nukkua myöhään, hoitaa asioita ja syrjäytyä huoneessani iltaisin. Ja mikä parasta, mulla on aikaa matkustaa ja nähdä muutakin maailmaa.
Mä en tiedä onko vain sattumaa, että olen täällä alkanut vähitellen löytää itseäni. Vai pitikö mun asettautua Brysseliin tajutakseni kuka olen ja mihin uskon. Olen muunmuassa löytänyt paikkani kasvissyöjänä ja innostunut vegaaniudesta, luonnonsuojelusta ja muusta "eko-hippeilystä". Kai mä aina olen ajatellut samoin, mutta vihdoinkin puheeni on muuttunut teoiksi. Hömppäkomedioiden sijaan (niitä toki unohtamatta, heh) katselen mielellään dokumentteja, luen artikkeleita ja oikeasti tiedän nyt niin paljon, ettei paluuta entisiin elämäntapoihin enää ole. Musta on tullut rauhallisempi ja vakaampi ihminen. Nyt mä tiedän mitkä asiat ovat mulle tärkeitä, minkä kannalla mä seison ja mitä puolustan. Ei huonompi fiilis.
Enkä tänne lähtiessä tiennyt pian tapaavani ihmisiä, joista tulisi minulle niin tärkeitä. Joidenkin ystävien kanssa me nauretaan välillä, että olemme täysin sama ihminen. On hullua miten paljon yhteistä voi kahdella täysin erilaisista taustoista tulevilla henkilöillä olla. On hämmentävää löytää paloja itsestään, täysin samanlaisia ajatuksia tai arvomaailmoja muista ihmisistä. Omituista ajatella, että pari kuukautta sitten en edes tuntenut ihmistä, jota ilman en enää osaisi elää. Ja kaikkein hassuinta (ja siisteintä) on, että mun parhaat kaverini tulevat Saksasta, Itävallasta, Kanadasta ja Irlannista. Mulla on pian majapaikka joka puolella maailmaa.
Ja rakastan tätä kielien sekamelskaa. Ranska-englanti-suomi-italia-ruotsi, joista kolme ensimmäistä alkavat uhkaavasti sekoittua keskenään. Musta tuntuu, etten osaa oikein enää mitään kieltä täydellisesti. Välillä mä tajuan ajattelevani englanniksi tai näkeväni unia ranskaksi tai unohtavani perussanastoa tai kielioppia suomeksi. On ihan okei sanoa, että "otan bussin" tai "I have 20 years old" vai mitä? Huomaan myös italialaisten tapojen tarttuvan. Mä heilutan käsiäni nykyään jopa puhelimessa puhuessani.
Voin siis vilpittömästi sanoa, että hyvin pyyhkii. Ja vielä on vuotta jäljellä...
