Vastakohdat

Sataa. Mun katse on lasittunut ikkunassa tanssiviin vesipisaroihin ja huomaan olevani liian väsynyt edes räpäyttämään silmiäni. Mä valitsin seitsemän torkkua aamiaisen sijasta ja nyt painan kouristuksen omaisesti kättäni vasten mahaani. Se murisee silti. Kielikurssille valuu väkeä tasaiseen tahtiin, vaikka tunti on virallisesti alkanut lähes kolme varttia sitten. En noteeraa kuka saapuu ja kuka ei, tuijotan vain eteeni taistellen väsymystä vastaan. Mä seuraan vesipisaroiden tanssia ja kuvittelen niiden maalaavan kuvioita ikkunan pintaan. Mun maha murisee taas.

Jään tauon ajaksi kirjoittamaan tasotestiin vaadittavaa ainetta. Ahdan samalla mukaan ottamia keksejä kaksin käsin suuhuni. Olen juonut jo lähes litran vettä. Note to self: vesi ei estä mahaa murisemasta. Kekseissä on nauravien pellejen kuvia ja pieniä apinoita. Perus aupairin eväät. Olin viettänyt lähes unettomia öitä jahkaillessani kielikurssi dilemman kanssa. En tajua miten onnistuin parin tunnin jälkeen luomaan tunnesiteen kurssiporukkaan. Silti mä päätin, että tänä vuonna on pakko löytää sopiva taso ja oikeasti edistyä. Viime vuonna mä pyörittelin sormia mahtavassa porukassa, tänä vuonna on mun vuoro olla se luuseri jolle muut voi salaa hihitellä. Niinpä mun edessä oli tasokoe ja mä manasin valmistautumattomuuttani. Lopulta luovutin, turha mun on yrittää ylittää itseäni ja ojensin aineen opettajalle.

Istuin bussissa Makedonialaisen tytön kanssa ja pälyilen epäluuloisesti ympärilleni. Pysäkki pysäkiltä mä varmistuin siitä, että meidän bussi oli menossa aivan väärään suuntaan. Mä olin ajatellut käveleväni kielikurssilta Kampukselle vaihtamaan kurssiani, tyttö väitti bussin olevan helpompi. Juuri kun mun sisäinen paniikki oli kasvassa sille tasolle, että hyppäisin seuraavalla pysäkillä pois ja menisin samaa linjaa takaisin Hän ilmoitti meidän olevan perillä. Kun mä olin lähteä heti väärään suuntaan tyttö kysyi enkö mä ollut käynyt Kampuksella alunperin kirjautumassa kurssilleni. "Oui oui, kyllä mä jo tidän missä ollaan", nyökyttelin ja siirryin taka-alalle. Parempi antaa sen kulkea edellä ja seurata itse perässä. Todellisuudessa mulla ei ollut harmainta aavistustakaan mun sen hetkeisestä olinpaikasta. Mun suuntavaisto oli kierähtänyt ylösalaisin bussissa. Jos tyttö olisi jättänyt mut siihen paikkaan, olisin mä todennäköisesti vieläkin hortoilemassa jossain paikassa x.

Seisoin sateessa ja tuijotin hämmentyneenä paperia, johon oli kirjoitettu kurssin nimi ja paikka. Kirjoituskurssi, kerran viikossa, B2-taso. Halusin kirjoituskurssin, mutta olisin halunnut vähintään kaksi kertaa viikossa. Oliko tämä nyt hyvä valinta? Kävelin seitsemän askelta eteenpäin, sanoin tytölle soittavani pikaisen puhelun, annoin lähtöposkipusut ja heilutin loittonevalle selälle. Kun hän kääntyi kulmasta vasemalle mä kipitin takaisin Kampuksen toimistoon. Viisi minuuttia myöhemmin poistuin uudestaan kädessä uusi paperi. Puhekurssi, kaksi kertaa viikossa, B2-taso.

Otan ratikan Ixellesiin. Hymyilen nähdessäni Brysselin pikkuisen järven ja leikittelen hetken ajatuksella uimisesta siinä pikkuisessa lammessa. Muistelen haikeasti Annecyä ja ymmärrän mitä kaipaan Brysselin keskustassa. Jokea, järviä, vettä. Jotain, mitä niin paljon rakastan. Täällä tosin sataa niin paljon, että sillä jo täyttäisi pari järveä. Vedenpaisumusta odotellessa.

Löydän Naomin ja Brittanyn kahvilasta puolen tunnin harhailun jälkeen, mun jo läheisiksi osoittauneet kaverit. Brysselissä riittää ihmisiä. Me puhutaan kirjallisuudesta, sadetakeista ja kaukosuhteista. Vohveleista, lapsista ja krapulasta. Kolmen jälkeen mun on pakko lähteä, juoksen bussiin ja kaivan kirjan esille.

Mä ehdin juuri ripustamaan pyykkini kuivumaan kun N:nän bussi saapuu. Seuraavat neljä tuntia mä laulan ja leikin, kuuntelen D:n itkupotkuraivaria, koska en suostunut antamaan sille karkkia ja leikin masterchef:iä keittiössä. Maha täynnä makaronilaatikkoa mä sitten avaan kahdeksan jälkeen oven Satulle, suomalaiselle aupairille, joka asuu korttelin päässä meiltä. Me istutaan molemmat mun vuodesohvalle ja Satu kaivaa tuomansa leffaeväät esiin. Jutellaan niitä näitä. Lopulta löydetään itsemme selailemasta Netflix Kidsin valikoimaa ja kohta lauletaan tunteella suomeksi englannin kielisen Pocahontaksen päälle. Näin täällä meillä.

Kello käy pikkutunneilla kun mä lopulta painan pääni tyynyyn. Oltiin iltalenkillä vielä Satun kanssa ja sen jäkeen mä en tiedä miten kadotin monta tuntia yleiseen palloiluun, suihkussa käymiseen ja tekstailuun omassa huoneessa. Kiitän onneani, että seuraavana päivänä saan nukkua myöhään. Asetan herätyksen kymmeneksi.

Seuraavana aamuna pomppaan seitsemältä paniikissa pystyyn, jonkun koputtaessa mun ovelle. "Mitä joo?" yritän saada ääneni kuuluviin. Hostäiti kurkistaa ovenraosta pahoittelevan näköisenä sisään. Tuijottaa mua hetken hämmentyneenä (ihan aiheesta, märällä tukalla nukkumaan, joten aamulla ne sojottavat jokaiseen ilmansuuntaan) ja puhuu sitten jotain. Puoliunisena rekisteröin vain sanat "N sairas. Ripuli. Tarvitaan sua. Vartin päästä yläkertaan." Pahoittelut ja mamma poistuu. Jään silmät pyöreinä istumaan pimeeseen huoneeseen. Lasken nopeasti päässäni: takana kuusi tuntia unta, edessä lähes kaksitoista tuntia tauotta työtä. Tekisi mieli itkeä.

Mamma lohduttaa, että N varmasti nukkuu pitkään, kun sai unta vasta kolmen jälkeen. Mamma sulkee ulko-oven, siivooja päräyttää pölynimurin päälle ja N on pystyssä. Yritän epätoivoisesti maanitella N:nnää nukahtamaan uudestaan, mutta lopulta raahaan sen aamupesun kautta aamiaiselle. Räpyttelen silmiäni joka sekunti, ihan vain varmistaakseni etten nukahtaisi. N on rauhallinen. Mä yritän muistella viittomakielen ruokasanastoa ja tyydyn lopulta vain osoittamaan leipää ja banaania. Kumpaa saisi olla?

Mitään en myönnä, mutta saattoi käydä niin, että parikymmentä minuuttia kestävä lastenohjelma pyörähti kaksi kertaa ympäri mun ollessani puoliunessa sohvalla. N ei onneksi näyttänyt kiinnittävän asiaan paljoa huomiota, se söi tyytyväisenä sukkaansa kun lopulta raahauduin TV:n eteen. Sillä on alkanut ensimmäiset maitohapaat irtoilemaan ja mä huomaan vähän väliä kiskovani matonreunaa, sukkia, hihaa, mun hihaa tai mun housunnaruja sen suusta. Ei sillä kyllä mäkin söin pikkuisena aina takin kauluksen reunat ihan pilalle.

Me leikittiin piirileikkiä, laulettiin, käytiin kävelyillä, mä pidin ukulele konsertin ja silti kello oli vasta kaksi. Yritin tuputtaa N:nnää päiväunille. Pakko sen oli olla väsynyt, se oli nukkunut vain neljä ja puoli tuntia. Mä olin nukkunut reilut kuusi ja olin valmis nukkumaan vaikka kadulla. Vedin pimennysverhot ikkunoihin, kannoin N:nän sänkyyn, laitoin peiton päälle ja rojahdin itse huoneessa olevaan varasänkyyn. Kahden minuutin kuluttua N nousi ylös ja alkoi harhailla huoneessaan. Vartin päästä mä luovutin ja avasin verhot.

Me käytiin uudestaan kävelyllä. N rakastaa kävellä ja mäkin rakastan sitä tilaisuutta vaan olla ja ajatella. Välillä hyräilen jotain, laulan tai  leikitän vähän N:nnää, mutta enimmäkseen me ihan vaan kävellään vieretysten. Hiljaa ja tyytyväisinä.

Kun Papa tuli lähempänä kuutta kotiin, mun olo oli jo kuin elävällä kuolleella. Silmät seisoivat päässä ja hymy oli väkinäinen. Mä keittelin makaroonia ja hyräilin pää, olkapää, peppu, polvet-laulua. Enää reilu tunti. Kaverit tekstailivat jotain musiikkifestareista ja ilmainen sanan kohdalla mun aivojen toiminta alkoi herätä. Kun mä sitten vihdoin pääsin seittemän maissa vapaaksi, kaaduin mä sänkyyn. Makasin kattoon tuijottaen pimeässä huoneessa ja arvoin vaihtoehtojani. Ilmaiset festarit vs. sänky. Kampesin itseni ylös, vaihdoin vaatteet ja tekstasin Satulle "lähen nyt".

Me mentiin metrolla keskustaan, käytiin pizzalla, tajuttiin olevamme väärillä musiikkifestareilla ja oikeille festareille olisi vielä matkaa. Otettiin seuraava metro kotiin ja mä menin ensimmäistä kertaan sitten tänne tulon ennen todella aikaisin nukkumaan.

Jour 20

Herään kymmenen minuuttia ennen herätystä. Tuijotan epätoivosesti kelloa, kuin odottaen viisarien alkavan kiertää vastapäivään. Suljen silmäni sekunniksi ja herätyskello alkaa soida. 

Hortoilen huoneeni ja kylppärini väliä unohtaen koko ajan mitä olinkaan hakemassa. Koitan epätoivoisesti sutia edellisenä iltana hetken päähänpistosta leikkaamaani otsatukan tynkää. Niin monena aamuna mä olen vetänyt vain pipon laiskasti päähän jos olen joutunut näyttämään naamaani kodin ulkopuolella. Tänään täytyy olla edustava.

Törmään Papaan ja D:hen eteisessä. Vaihdetaan hätäiset huomenet, D juoksee antamaan lähtöbisoun ja he katoavat sateenvarjoineen ulko-ovesta. Mä tiedän olevani aikataulusta jo jäljessä, mutta silti kipuan yläkertaan ja hortoilen hetken keittiössä. Kuulen siivoojan puhuvan ylimmässä kerroksessa puhelimessa ja mietin miten en ole vielä kertaakaan toivonut valinneeni jotain muuta työtä sitten Belgiaan tulon. Vaikka aupairin elämä on monimutkaisempaa ja hermoja raastavampaa kuin moni osaa kuvitella, en mä silti ole sekuntiakaan katunut tätä toista mahdollisuutta.

Metroasemalla kuulutellaan aikatauluviivästyksistä. Mä alan hermostuneesti naputtaa sormiani penkin reunaan. tuijotan räpäyttämättä pientä punaista valoa, joka näyttää millä pysäkillä lähin metro on. Pliis ole ajoissa. Mun ensimmäinen kielikurssini alkaisi alle puolen tunnin päästä, eikä mulla ollut muuta tietoa sijainnista, kuin lähin metropysäkki. Mun hortoilu maanpinnalle päästyäni olikin lähinnä koomista. Ylitin saman ison tien viisi kertaa ennen kuin löysin itseni oikeaan suuntaan. Mahtoivat ohikulkijat ihmetellä kun vuoretellen aina odottelin vihreää valoa jommalla kummalla puolella tietä. Metroasemalta oli ehkä vaivaiset parisataa metriä kurssipaikalle, mutta mä kävelin tai lähinnä ylitin sitä samaa tietä ees taas toistakymmentä minuuttia. 

Kielikurssi. Välillä mietin, miksi olen taas nakittanut itseni istumaan kuusi tuntia viikossa huonosti ranskaa puhuvien keski-ikäisten keskelle ja kuuntelemaan päivästä toiseen imperfektin päätteitä. Mä olin istunut ensimmäisen kielikurssini ensimmäisen tunnin, kun jo aloin miettimään etten jaksa enää. Sitä paitsi mun edessä istui kiinalainen mies, jonka pää oli niin leveä ja korvat niin höröttävät etten valehtelematta nähnyt yhtään mitään mitä taululla tapahtui. Toivottavasti mun kielikurssilla ei ole sama kirjoittamaton sääntö kuin lukiossa tuntui olevan, että kurssin ensimmäiselle tunnille juostaan kuin villieläimet ja varataan paikat. Siitä eteenpäin se takarivin vasen nurkkahan oli sinun vaikka tulisit pulituntia myöhässä tai jättäsit koko kurssin kesken. Mä voisin nyt mielellään luovuttaan sen tarkoin valitun nurkan ja siirtyä eturiviin, jottei yksikään ylisuuri pää häiritsisi. 

Brysselissä on 183 sateista päivää vuodessa ja tänään oli yksi niistä. Mä juoksin kurssilta metrolle kaatosateessa, kerran vain eksyin ja jouduin hetkellisessä paniikissa pysähtymään. Ajelin suoraan keskustaan. Musta on tullut jo ihan pro metrokulkija. Luen vain casualisti kirjaa ja osaan pysäkit ulkoa, joten mun ei tarvitse metrokartta kädessä tuijottaa hermostuneesti ohivilahtavien pysäkkien nimiä. Tosin olen ja muutaman kerran meinannut ajaa pysäkkini ohi ja joutunut hyppämään sulkeutuvien ovien välistä puoliväkisin ulos. Mun keskittymiskyky taitaa olla kuin oravalla, joten ehkä se metrokartta scenario olisi parempi.

Juoksin kaatosateen läpi kirjakauppaan. Belgian Netflix yrittää selvästi rajoittaa mun sarja-addiktoitumistani, koska Downton Abbeyn viides tuotantokausi loistaa poissaolollaan. Kirjakaupan hinta kuitenkin sai mut palaamaan tyhjin käsin sateeseen. Päätin kiertää ostoskadun kautta metrolle. Paha virhe. Vohveleiden tuoksu leijui ilmassa ja Primark ei ollut tapansa mukaan tupaten täynnä. Sateenvarjon sijasta ostin itselleni tylypahka-paidan ja kolmet sukkahousut. Ne eivät kauheasti auttaneet sateessa ja mä saavuin uitettuna kotiin.

Hain pikkutytön koulusta ja kotimatkalla pidin ensimmäisen "kuuntele mua"-saarnani. Tyttö heilutti vaan päätään ja mä päätin huokaisten vain antaa olla. Ei ollut energiaa.  Mä leikin lopulta koko illan D:n kanssa. Ja jotenkin siinä kävi niin, että minä tein muovailuvahaporkkanoita, minä piirsin ja väritin pikkusen kirjoihin ja minä leikin lelurahapossulla ihan silmät loistaen. Joskus mietin miten itse saan paljon enemmän lästenleluista irti kuin lapset itse. Me jopa tapeltiin kumpi saa leikkiä possulla, D 3vee ja Lotta 20vee.

Me juteltiin äidin kanssa henkeviä tyttöjen katsellessa telkkaria. Pohdittiin eri kehitysvammoja ja niiden piirteitä, puhuttiin N:nän koulusta ja edistyksestä. Ruuan jälkeen mä luin kaikki Pikku-Karhu -kirjat D:lle mitä hyllystä löysin, mamman laittaessa isompaa nukkumaan. Kun pienikin viimein pakotettiin sänkyyn suuresta protestoimisesta huolimatta, jäin mä olohuoneeseen istuskelemaan. Tuijottelin kattoon ja pyörittelin sormiani. Mun ei tehnyt mieli eristäytyä omaan alakerran linnakkeeseeni ja lopulta sitten päädyin puolivahingossa höpisemään koko illan olohuoneessa. Mulla oli kirja sylissä, mammalla taas keskeneräiset työpaperit, mutta me vaan lähinnä suunnitetiin jouluvalmisteluja, puhuttiin parhaista suklaamerkeistä ja yritettiin sumplia kaikkien menoja kalenteriin.  Vilkaisin mammaa, vilkaisin papaa ja hymyilin. Juuri tällaista tämän kuuluu olla, aupairelämä.

Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.