Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.