Home sweet home

Mitä kaikkea mahtuu kahteen viikkoon? Suuret oli suunnitelmat, mutta toteutus vähän tökki. Niin ja tunnollisena työntekijänä mä tietenkin sairastuin sitten ihan kunnolla heti loman alettua. Mä vietin kuumehouruissa joulupyhät ja yskä alkoi vedellä viimeisiään vasta lähtöä edeltävänä viikonloppuna. Onnistuin mä silti välillä poistumaan neljän seinän sisältä, viettää laatuaikaa porukoiden kanssa, nähdä mun ihania, vajaita kavereitani, höntsyillä Tampereella, reissailla mun siskon luo, käydä ratsastamassa ja viettää kissatätipäiviä.

Mä liukuvärjäsin myös mun hiukset, kuten kollaasikuvasta näkyy. Jos ei ennen ollut kuivat latvat, niin nyt ainakin sitten on. Mutta tykkään kyllä tosi paljon. Meillä oli äidin kanssa ihana äititytär-päivä. Käytiin jalkahoitajalla, kampaajalla, syömässä meidän vakikahvilassa ihanat salaatit ja lopuksi leffaan. Teki terää siinä jouluhälinöiden keskellä kunnon rentoutumispäivä.

Uusivuosi vierähti Tampereen yössä seikkaillen. Me luisteltiin katsomaan keskiyöllä ilotulitustakin. Oli ihan sairaan liukasta. Sitä sai roikkua kavereissa kiinni, ettei lemannut joka askeleella.

Mä olin vähän pelännyt, etten enää osaisi olla kotona. Taas vaihteeksi turhaan. Korkeintaan kolme minuuttia ehdin kotona olla, kun jo tuntui kuin koko syksyä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kyllä ollut ongelmia kotiutua. Mä taas asuin yökkäreissä päivät, söin jääkaapista mitä halusin, milloin halusin ja makasin vaikka lattialla jos siltä tuntui. Ainoa, mikä tuntui todella oudolta oli se, että julkisilla paikoilla kaikki puhuivat suomea. Enkä mä päässyt siitä ihmettelemisestä koko kahden viikon aikana eroon. Kahdessa viikossa onnistui myös loistavasti käydä kolme kertaa elokuvissa ja muutenkin katsoa vähintäänkin joka ilta jonku leffa. Heh.

Ekana aamuna heräsin siihen, että mun sänky oli valloitettu. Mä olin liiskaantunut seinää vasten, mun ronttikissani löhöile leväasti puoliksi mun selän päällä ja toinen kissa oli valloittanut jalkopään. Oli mulla niitä karvakasoja kyllä ikävä. Kissoja siis, kissankarvoja ei. Kivasti aloin taas muistaa miksen kotona kauheasti käyttänyt mustia vaatteita.

Kahdessa viikossa ehti paljon Toisaalta taas tuntuu, ettei mitään tullut tehtyä. 

Nothing ruins your Friday like realizing it's only Tuesday

Alkaa tässä pikku hiljaa tulla kärsimättömäksi. Enää kaksi työpäivää ja kolme yötä niin tämä tyttö pääse kotiin. Koti... Sana, joka on saanut täysin uuden merkityksen viimeisten kuukausien aikana. Ja jep, luitte oikein, vain kaksi (2) työpäivää jäljellä tänä vuonna. Luulin olevani perjantainkin ihan tavalliseen tapaan osa-aikaisena taksikuskina ja yh-äitinä, mutta hostisän sanojen mukaan "oli ihan selvää", että perjantai on mulle vapaa. Ei nyt ihan kyllä ollut (nimimerkillä mähän olisin jo lähtenyt torstai-iltana, eiku), mutta loistouutinen silti. Mä voin siis mainiosti lähteä heti aamusta lentokentälle palloilemaan, etten vain missaa iltalentoani.

Eilen mä olin vahvasti vannonut meneväni heti tytöt kouluun vietyäni takaisin nukkumaan. Sen ajatuksen voimalla jaksoin kiskoa itseni liian vähäisten yöunien rasittamana ylös. Arvatkaa vaan kariutuiko se suunnitelma aika nopeasti. E oli kuumeessa ja mun ekstraunet jäivät haaveeksi. No ei, ihan kiitettävästi mä onnistuin kuitenkin pilkkimään koko aamun. "Sä nukut!", E ruikuttaa. "Eikä, mä vaan luen mun kirjaa silmät kiinni".

Ei siinä muuten mitään, tytöt olivat ihan eri persoonia taas kuin perjantaina ja mäkin sitten puolen päivän jälkeen heräsin horroksestani. Illalla kurvasin kielikurssille, jossa jankattiin ehkä kymmettä perättäistä kertaa verbien menneitä aikamuotoja. Mä en tajua miten joku on siellä vieläkin ihan huuli pyöreenä, että ai pluskvanperfektissä olla-verbi on imperfektissä?? Hei pliis nyt oikeesti.

Viimeinen viikonloppu täällä tänä vuonna vierähti sekin yhdessä hujauksessa. Mä olin koko ajan menossa tuli perseen alla, juolustressin kannustamana. Nyt on sitten käytetty joululahjoihin enemmän energiaa, ajatusta ja rahaa kuin koskaan ennen. Saa luvan kelvata. Tuliaisiakin erehdyin hommaamaan, vaikka kovasti vannoin olevani tuomatta mitään muuta kuin itseni.

Lauantaina heräsin hämmentävää  kyllä jo puoli yhdeksältä. Lähdin hostien mukana koululle ihailemaan I:n kuorolaulantaa. Väkeä oli kuin pipoa ja kuorolaisia sitäkin enemmän. Taisivat laulaa kuusi kappaletta ja vasta viidennen aikana pongasin I:n punaiset saparot eturivistä. Koululla oli joulumyyjäiset ja kiertelin hetken vielä leivosten tuoksussa, näin Pernilleä ja Matildaa, söin krepin ja aloitin päivän ostosaldoni. Siinäpä se aamupäivä meni aika pitkälti.

Puolen päivän jälkeen selviydyin Annecyyn, tapasin Jennan ja Roosan ja armoton joululahjaostopaniikki alkoi. Mitä sitä nyt ja kelle ja miksi ja mistä ja mitä kokoa ja väriä ja makua ja onko liian painava, saako viedä koneessa ja miksi ja jos ei kuitenkaan. Eikä oltu ikävä kyllä ainoita, jotka olivat saaneet päähänsä lähteä joulutoreja kiertelemään. Jätin autonkin varmaan kolmen kilsan päähän keskustasta ja silti sai hetken hakea paikkaa.

Illemmalla sitten tapasin vielä Kamilaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin katsomaan uusin Hunger Games (ranskaksi dubattuna, mitenkäs muuten) ja kyllähän sen nyt katsoi. Pakko lukea ne kirjat, siellä ne hyllyssä on jo monta vuotta pölyttynyt. Jotenkin vaan mietittiin, että miksi kaikkien elokuvatrilogioiden tai -saagojen (vai mitä ne nyt on) viimeisin osa venytetään kahteen leffaan? Tässäkään oikein tuntunut tapahtuvan mitään. Niin ja hämmentävää kyllä, ymmärsin ihan ongelmitta.

Pongatkaa suomi!

Leffan jälkeen kierreltiin hetki vanhassa kaupungissa ja istuttiin teekupposille. Lopulta käveltiin ja juteltiin ees taas keskustan ja mun autoparkin väliä. Pikkusen jalat olivat kipeät kun vihdoin selvisin kotiin. Sunnuntaina Annecyssä olivat kaikki kaupat auki, toisin kuten yleensä, kiitos joulun, ja mitäs sitä muutakaan ohjelmassa kuin joululahjojen etsintäpanikointia. Nyt on kaikki (luojan kiitos) hommattu, muutama mahdollisimman pahan hajuinen juusto vain äidille ja tämä olisi valmis lähtemään jouluksi kotiin!

How long is forever?

Sometimes, just one second.

Huomenna alkaa joulukuu. Kuukausi, jolloin joululaulujen kuuntelu on lähes pakollista. Kuukausi, jolloin jouluvalot valaisevat katuja ja kauppojen ikkunoita. Kuukausi, jolloin kuuluu kietoutua valtaviin kaulahuiveihin ja lämpöisiin villapaitoihin. Kuukausi, jolloin saa joka aamu herätä avaamaan uuden luukun joulukalenterista. Kuukausi, jolloin mä pääsen kotiin.

Mä en oikeen enää osaa sanoa, kuluuko aika hitaasti vai nopeasti. Toisaalta musta tuntuu, että on ikuisuus siitä kun olin Suomessa. Niin paljon on tapahtunut ja tultu koettua. Enkä mä enää edes osaa kuvitella millaista oli mun arki Suomessa. Toisaalta viikot tuntuu koostuvan vain perjantaista ja maanantaista ja aika vain lentää. Välillä mietin, olenko mä sittenkään oikeastaan ehtinyt tehdä mitään. Mä vain olen ja hämmästelen ajan kulua.

Kaikki mun blogikirjoituksetkin tuntuvat koostuvan vain viikonloppujen uudelleen elämisestä. Osittain ehkä siksi, ettei mulla viikolla oikein tapahdu mitään. Kaikki arkipäivät ovat niin samanlaisia. Niin rutiinisoituneita, etten mä illalla enää muista mitä sitä onkaan tullut päivän aikana tehtyä.

Mä heittelen tähän väliin vähän kuvia viikonlopulta, kun päädyin luistelushow'hun Jennan kanssa. Istuttiin takanurkassa, pikkupoika oli päättänyt seistä koko esityksen ajan meitä edeltävällä penkkirivillä ja loppuakohden varpaat jäätyivät, mutta show oli upea. Ja mä nyt tunnetusti kitisen aina ihan turhasta, että annetaan nyt vaan näiden kuvien puhua puolestaa.

Pikkupoika pliis

Mun kamera kun ei ole mitään uusinta huutoa, ikävä kyllä, niin musta tuntuu että se on onnistunut aina tarkentamaan johonkin epäoleelliseen. No ehkä noista kuvista jotain saa irti, vaikka ei nyt laadultaan mainitsemisen arvoisia olekaan.

Mun tekisi kauheasti mieli jo alkaa pakata kotiinlähtöä varten. Mikä on hämmentävää, sillä mä aina pakkaan viime tipassa, nimimerkillä pakkauspaniikki on mulle enemmänkin kuin tuttu asia. Ehkä mä vielä vähän yritän jaksaa odottaa. Huomenna on kuitenkin maanantai ja sitten mun viikkorytmin mukaan onkin taas perjantai. Ehkä se onkin, että päivät kuluvat hitaasti, mutta viikot nopeasti. Hämmentävää.

Ihanaa kun alkaa joulukuu ja mä saan jouluhössöttää rauhassa. Se on ihan normaalia nyt. Me voidaan I:n kanssa kuunnella ja laulaa Vive le vent (kulkuset) biisiä häpeilemättä koko ajan (ei sillä etteikö me jo oltaisi niin viime viikko tehtykin). Mutta en mä kuitenkaan ihan niin joulucrazy ihminen vielä ole ja kuuntelen toistaiseksi enimmäkseen muuta kuin joulumusaa. Nytkin sunnuntai-iltafiilikseen kuuluen kuuntelen toistona Eaglesin No more walks in the woodia. Ah.

Ihanaa päästä pian kotiin, edes vähäksi aikaa.

TJ 19