Pizza, love and understanding

Niin vain päättyi viimeinen oma viikko. Viimeinen perjantai. Viimeiset hetket yksin, ainoana aupairina. Mihin aika katosi? Tuntuu, että juurihan mä saavuin. Että vielähän mä tutustun tähän uuteen elämään ja uuteen ympäristöön. Toisaalta en enää osaa kuvitella muunlaista elämää. Elämää aupairiuden ulkopuolella.

Eilen mä koitin nauttia kaikesta. Mä yritin hymyillä läpi lasten kinastelujen, läpi pyykkikuorman ja tiskausurakan. Mä tunsin olevani oikea superihminen kun toisella kädellä tein ruokaa, toisella lajittelin pyykkejä ja kävin kasvatuskeskustelua rutisevan kolmeveen kanssa sekä yritin viihdyttää sairasta 6-vuotiasta. Välillä mä itsekin yllätyn miten moneen sitä yksi ihminen repeää.

Illalla mä hylkäsin omat suunnitelmani ja leikin lasten kanssa. Katsottiin vihdoin myös E:n kanssa Myrsky-elokuva, ranskaksidubattuna tietysti. Kahdeksan maissa mä kuitenkin lähdin viettämään laatuaikaa oman kylän gang:n kanssa. Tilattiin paikallisesta pizzat, haettiin kaupasta Ben and Jerryä (the only men who truly understand women hah) ja linnottauduttiin P:n studioon.

Ennen nukkumaanmenoa mä vielä istuin huoneessani ja mietin, että tässäkö se nyt sitten oli. Kahdeksan ja puoli kuukautta. Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, muuttaisinko jotain jos voisin? Olenko mä vielä valmis lähtemään?

Tänä aamuna uusi aupair sitten pamahti mun huoneeseen yhdeksältä tyttöjen saattelemana. Juuri olin ehtinyt hypätä sängystä ja vaihtaa ylisuuren mikkipaitani vähän säädyllisempiin vaatteisiin. Omituista ajatella, että tässä on nyt se tyyppi, joka valtaa mun paikkani. Joka alkaa hengata mun kavereiden kanssa, asuu mun huoneessa ja kikattaa iltaisin mun tyttöjen kanssa. Mulla on viikko aikaa opettaa se talon tavoille ja pakko myöntää, että odotan innolla. Kerrankin mä olen se, joka tietää ja joka osaa. Tähän koko vuoteen kun on mahtunut niin paljon uusia asioita ja opettelua.

Printtasin tänään myös VAKAVA-materiaalin. Omituista kyllä, mun tekee kauheasti mieli opiskella nyt. Pieni kaipuu koulun penkille, paino sanalla pieni tosin. Nyt mä tuijotan sitä parinsadan A4:sen kasaa ja ajattelen, että ehkä mä ihan mielellään luovutan paikkani ja siirryn sivuun. Ehkä mun on aika jatkaa matkaa ja siirtyä kohti uusia tuulia, uusia seikkailuja.

Nuit de folie

Mun netti on takkuillut pari päivää niin ahkerasti, että hyvä kun en ole vielä heittänyt koko konetta seinään. Mä olen koko päivän pyörinyt ympäri asuntoa etsien jotain kulmaa jossa netti edes hetken pelittäisi. Viimeisen puolituntia olen hakannut päätäni ruutuun, kun mikään sivu ei lataudu. Kunnes siirryin ehkä viisi senttiä. Nyt se sitten pelittää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En uskalla liikahtaakaan. Jos se onkin siitä viidestä sentistä kiinni, että pysyn internetin ihmeellisessä maailmassa.

Alors quand même, viikonlopun mä olin siis aika pitkälti töissä. Lauantai-iltana mä vahdin omia ja naapurin kakaroita järjen menettämisen uhalla. Mä ravasin nukuttamisenkin jälkeen ehkä viisi kertaa ylhäällä kun naapurin pojan unilelulta oli irronnut jalka ja poika herätti muut nyyhkytyksellään. Mä lopulta jouduin räväyttää lasten huoneen valot päälle, etsimään sen kirotun jalan ja sidoin sen narulla kiinni. Että se siitä rauhallisesta illallisesta, mä kun en ehtinyt syödä lasten kanssa samaan aikaan. Papi onneksi oli henkisenä tukena ja herrasmiehenä tiskasikin kaiken.

Sunnuntai lähti puoli seitsemältä käyntiin. Mä kun olin jonkun hetkellisen aivovaurion takia ihan vapaaehtoisesti luvannut herätä lasten kanssa, jotta hostit saavat nukkua pitkään. Mä sitten hyssyttelin ja hyssyttelin, kun meinasi aamuvilleys nousta liian korkeisiin desibeleihin. Lopulta ysin jälkeen en enää jaksanut olla koko ajan kieltämässä ja annoin lasten leikkiä muovipalloilla ja muilla meluleluilla. Ei aikaakaan kun hostit valuivat silmät ristissä alakertaan. No can do, lapset on lapsia. 

Mä hyvästelin papin ja ajelin Jennan luo. Meillä oli kova meno. Molemmat niin kipeinä, että nenäliinakasa vain kasvoi lattialla ja lopulta mäkin päädyin vain makaamaan siihen lattialle. Perus sunnuntaimeininki. Sunnuntaina myös satoi lunta. T'as dit quoi! Suli se sentään luojan kiitos saman tien pois. Piti kaivaa hetkellisesti toppatakki tosin esiin. Hämmentävää vaan, että viime viikon kuljin muuten vain t-paidalla ja farkkutakilla.

Illalla mulla sahaili vähän kuume ja suurena yllätyksenä jopa mulle, menin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Ihmeiden aika ei selvästikään ole ohi.

Maanantaiaamuna mä heräsin hiljaiseen taloon. Ravasin alhaalla ihmettelemässä missä kaikki ovat ja lopulta kolusin kaikki huoneet makuuhuoneita lukuunottamatta. Mä tarkistin, ettei se tänään ollut kun kelloja käännetään ja lopulta pommitin jopa ranskakavereita, että onko tänään joku vapaapäivä. Lopulta mä vakuutuin, että ihan tavallinen maanatai oli kyseessä ja kiipesin herättämään tytöt. Sain aika kauan vakuutella, että joo-o kyllä nyt aamu on. Siinä kun kolisteltiin alakertaan, ilmestyy huoneestaan hostit tukat pystyssä. "Damn nukuttiin pommiin!" ja ovesta ulos. Aha. Me kerettiin pienellä hoputuksella lasten kanssa ihan kivasti kuitenkin kouluun ja mä painuin hetkeksi vielä ekstraunille aamuvapaallani. 

Tiistaina oli taas koko päivä vaan duunia duunia. Lapset kiukutteli vuorotellen ja mä tein "kalaa" ruuaksi kuten käskettiin. Eli nugetteja, close enough. Eihän sitä nyt aina voi muistaa, että nugetit ja kalapuikot eivät ole sama asia. Olin muutenkin hajamielinen. Unohdin ottaa lähtiessä autonavaimet ja jouduin mennä takaisin miljoonan lukon ja hälytysjärjestelmän läpi. Kun toisen kerran sain talon lukkoon, seisoo E vieressä: "Hei nää nukenrattaat pitäis myös laittaa sisälle". Jäi rattaat piharampille. Mähän en kolmea kertaa ala avainten ja piipitysten kanssa tappelemaan. Mä myös heitin juustot ajatuksissa roskiin. Kaksi juuri avattua pakettia. Onneksi tajusin virheeni ja dyykkasin ne sieltä takaisin jääkaappiin. Semmonen päivä. En ala edes kertomaan kuinka kuljin puoli päivää neuletakki nurinpäin ja kuinka hortoilin ostarin parkkipaikalla kun unohdin mihin parkkeerasin autoni. 

Viime yönä heräsin kamalaan migreenikohtaukseen, jonka vuoksi puolet yöstä lojuin alakerran laattalattialla kylmäpussi pään päällä. Aamulla oli siis vähän vaikeuksia päästä ylös. Tänään oli muuten tosi sateinen päivä, joten mä jäin lopulta kotiin, vaikka vapaa olinkin. Samalla kun heitin lapset mummolaan poikkesin tosin mun kielikurssia vastapäätä olevassa ostarissa. Nostalgiaa. Muuten olen vain siivonnut ja bailannut ranskalaisen kasarijytän tahtiin. Koko päivänä muuta kuunnellutkaan. Hanna, mä syytän sua.

Nyt mun netti taas vähän vaihteeksi pätkii, joten saa nähdä millä vuosituhannella tämäkin teksti saadaan julkaistuksi. 

He came in through the bathroom window

No melkein ainakin. Se oli suunniteltu yllätys lapsille ja kiitos kommunikoinnin taidon tässä huushollissa, yllätys myös minulle. Mun kohdalla olisi voinut kyllä jättää sen yllätysefektin välistä.

Kello seitsemän reikä reikä Papi, hostäidin isä, siis astui sisään ulko-ovesta. Mä heitin samantien haaveet aikaisesta nukkumaanmenosta nurkkaan. Viimeksi kun meillä oli illallisvieraita mä nuokuin vielä yhdentoista jälkeenkin ruokapöydässä. Silti mä vain nytten maalasin hymyn huulille, annoin poskipusut ja iloitsin lasten kanssa kivasta yllätyksestä. 

Poskipusuista sen verran, että miksei täällä voitaisi sopia yhtä ja samaa määrää. Onko aavistuksen kiusallista antaa kolme pusua, niin kuin on oppinut ja jo nojautuessaan poispäin huomata toisen vielä yrittävän jatkaa. Pääkaupunkiseudulla kun annetaan neljä pusua. Ranska, koita päättää.

Mä suhailin huoneeni ja alakerran väliä, yrittäen kärkkyä koska ruoka saataisiin pöytään. Tarjosin apuani, mutta sitä ei huolittu. Leikitin lapsia, mutta Papi oli mielenkiintoisempi. Yritin jopa epätoivoisena keskustelunluojana selittää mitä mämmi on, tuloksetta. Kerroin, että se on ruskeaa ja ulkomaalaisten mielestä pahaa, mikä myyntipuhe siis.

Yhdeksän jälkeen mä jo puolipilkin sohvalla kun E tökkii mut hereille. Olisi se kauan kaivattu ruoka pöydässä. Papin tulo siis toi myös perusranskalaiset tavat meille. Liha oli niin punaista ja raakaa, että turha sitä oli edes uuniin ollut laittaa, punaviinipullo ilmestyi pöytään leipäkoreineen ja toista tuntiahan me niitä lihanpaloja ja perunoita puputettiin. 

Papi ei tullut ihan syyttä, tänään kun oli mun hostäidin syntymäpäivä. Mä leivoin koko aamun suklaakakkua ja olin jo ylpeänä valmis nyt illalla kantamaan sen pöytään. Mutta Papihan toi Pariisista kakun. Hienon ja kalliin kakun. Mun homemade suklaakakku jäi jääkaappiin unohduksiin ja sinne se varmaan muumioituu. En mä ole katkera, en toki.

Mä yritän vielä epätoivoisesti mennä "ajoissa" nukkumaan, joten adios amigos. Huomenna lapsenvahtivuoroa pukkaa, kun hostit lähtevät juhlistamaan syntymäpäiviä. Ehkä me syödään lasten kanssa mun kakku sitten iltaruoaksi. Mä toivon myös, etten kuole nyt kun olen syönyt raakaa lihaa. Tai ettei mussa ala ilmetä mitään villi-ihmismerkkejä. Niitä taitaa kyllä jo ilmetäkin, mutta oh well.

Here comes the sun

Mä kaivoin taas ukulelen esiin. Istuin kolme tuntia manaten hidastuneita sormia ja unohtuneita sointuja. Aloin taas kuunnella Beatlesiä. Laulan I've seen a face:a taukoamatta, niin että itseäkin alkaa ärsyttää. Aloin taas vähän näkemään vaivaa. Vaikka aamuisin en kollareista luovu, saattaa mut arkipäivisin nähdä jopa hameessa tai farkuissa. Aloin taas käydä juoksulenkeillä. Miten rapakuntoon ihminen voikaan talven aikana päästä? 

" Here comes the sun, here comes the sun. 

And I say it's all right. "

Mä en ole koskaan oikeen uskonut, että sää voisi vaikuttaa ihmiseen. Miksi mun päiväni olisi sen ihmeellisempi, satoi tai paistoi. En myöskään tajunnut pimeydestä valittavia ihmisiä. Mutta ehkä mä en ole koskaan vain kiinnittänyt kunnolla huomiota. Ehkä mulla ei koskaan ollut tarvetta tosissaan välittää säästä.  Täällä kuitenkin auringon paistaessa ja kevään tuoksuessa ilmassa mä huomaan olevani onnellisempi. Paljon onnellisempi kuin niitä pitkinä pimeinä päivinä viime syksynä. Mä teen taas asioita, joista pidän, joita rakastan. Mä nautin elämästä.

" Little darling,

It's been a long, cold lonely winter.

Little darling,

It feels like years since it's been here. "

Mä kävelen lasten kanssa käsi kädessä auringon lämmittäessä niskaa. Me syödään eväät puistossa. E kutsuu mua "ma chérie Lotta" aina kun puhuu mulle ja I ei suostu istumaan muualla kuin sylissäni. Kotona me opetetaan hostäidin kanssa pienempää pyöräilemään. Mä myös videokuvaan isomman pyörärundia. Ja mä ajattelen, että ehkä mä pidänkin tästä perheestä. Ehkä mä  jopa tosissani pidän mun hostäidistä. Ehkä mä olenkin nyt onnellinen. Ehkä mä rakastan mun elämääni juuri nyt.

" Little darling,

The smiles returning to the faces.

Little darling,

It seems like years since it's been here. "

Nyt kun kielikurssi on loppunut, hengaan mä täällä kotona entistä enemmän. En tiedä kumpi meistä on muuttunut, ehkä molemmat, mutta mä tulen tosiaan hostäitini kanssa jo ihan mukavasti toimeen. Saan hyvää ranskankielen harjoitusta kun sönkötän sille joka ilta tarinoitani. Myös lapset eivät meinaa jättää mua rauhaan. Eilen heräsin puoli seitsemältä, kun I hoki mun nimeäni. Äiti oli jo lähtenyt töihin ja isä vielä nukkui, joten mä hipsin hakemaan sen pikkuprinsessan aamiaispöytään. Tänään pelattiin iltaruokaan asti E:n kanssa korteilla läpsyä. Se kävi ennätysnopeasti suihkussakin, että pääsisi takaisin pelaamaan.

Aika kulkee kuin siivillä. Ja ehkä ensimmäistä kertaa täällä ollessani toivon arkipäivinäkin, että ajan voisi pysäyttää. Mä haluaisin vaalia näitä vähiksi käyviä hetkiä vähän pidempään.

" Here comes the sun, here comes the sun,

and I say, 

It's all right. "

                                                               The Beatles - Here comes the sun

Juustovarkaissa

Tiistai lähti takkuisesti käyntiin. Kuulin ulko-oven käyvän ja luulin nukkuneeni pommiin. Römysin sängystä ylös, verhouduin kollaripukuun ja haroin hiukset hätäponnarille alle minuutissa. Suorastaan mitallin arvoinen suoritus sanoisin. Hostäiti oli lähtenyt, lapset popsivat tyytyväisinä murojaa ja totesivat isän nukkuvan vielä kun silmät ristissä lysähdin aamiaispöytään.

Aamut, jolloin hostisä nukkuu myöhään saavat mulla aina pinnan kireälle. Lapset ravaavat vanhempien huoneessa, jossa hostisä on suihkussa, puolipukeissa tai muuten vain hiipparoi epäilyttävästi. Lapset aina jättävät oven auki joten mä vaan joudun kulkemaan kädet silmillä ja huutamaan tyttöjen perään. Koita siinä saada lapset valmiiksi ja kouluun.
Sain kuitenkin. Ajoin tytöt koululle ja jäin odottelemaan A:ta uimakasseineen, pikkupoikaa, jonka vien aina tiistaisin uimatunnille E:n kanssa. Nojasin tolppaan koulun pihalla yrittäen epätoivoisesti pysyä hereillä. Se tunne, kun koulun kellot soivat ja yli sata metrin mittaista pikkukaveria ryntää kohti ovia. Mä pelkäsin jääväni jalkoihin kun yritin siiinä vastavirrassa selvitä piha-alueelta pois. Ainakin heräsin vähän.
Paino sanalla vähän. Mitään en myönnä, mutta saattaa olla, että heti kotiin päästyäni hautauduin takaisin peiton alle ja vajosin uneen.

Loppupäivä kului lasten kanssa. 6-vuotiaiden uimatunnin aikana pyörittiin I:n kanssa lelukaupassa ja lopulta se oli I, joka joutui kiskomaan mut Barbie hyllyn luota pois. Tuli kauhean haikea fiilis, kun aloin miettimään kuinka monta vuotta siitäkin on kun mä olen viimeksi leikkinyt. Ja kuinka mahtavaa leikkiminen oli. Peter Pan -syndrooma ja niin pois päin.

Kun sain kasin jälkeen lapset nukkumaan (E kun halusi lukea sadun ja hänen tahtinsa on e-rit-täin hidas), hiippailin mä takaisin keittiöön ja rohmusin lisää juustoa. Hetki, jota olin vesikielellä odottanut koko päivän. Jep, niinkin tärkeää mun elämä on, että öinen juustovarkausretki on mainitsemisen arvoinen.

Keskiviikkona onnistuin sössimään suunnitelmani, koska olen loistava aikatauluttaja. Tuijotin läppärini ruutua koko aamun ja heräsin todellisuuteen vasta varttia ennen lähtöä. First things first eli laitoin itseni ihmisennäköiseksi ja jätin keittiön tiskeineen siivottomaan kuntoon. Jouduin siis lapset isovanhemmille heitettyäni poikkeamaan vielä kotona siivoamassa. Huristelin lopulta Annecyyn, jossa ravasin koko päivän edestakaisin pitkin kaupunkia. Kiitoksena rakot jaloissa. Sain junaliput huhtikuun reissuille ostettua, nähtyä kavereita ja saksittua hiukseni.

Melko karmaiseva kokemus se kampaajalla käynti. Näytin kuvaa osviittana ja kampaaja vaan kaivoi sakset esiin. Se kysyi jotain, mikä meni multa ohitse kun keskityin kampaamossa höpöttelevään papukaijaan ja paniikissa vastasin vaan "oui oui". En tiedä mihin siis lupauduin. Kun hän leikkasi hiuksiani edestä, niin etten nähnyt muuta kuin tuhannet kiehkurat, jotka putoilivat syliini, alkoi mulla ihan sydän pamppailla. Jos mun vitsit irokeesistä käyvätkin toteen? Luoja kiitos kaljuja kohtia ei syntynyt ja nyt on kunnon kesätukka.

Molemmat ajomatkat kuuntelin Irwiniä ja lauloin täysillä mukana. Että simmarit, sammarit, kummarit ja pipo. Bongasin myös kotkan liitelevän taivaalla ja ihastelin sitä niin innoissani, että meinasin ajaa ojaan. Tai saattoi se olla vaan joku vähän liikaa syönyt variskin. Mun lintutietämys kun on erittäin heikoilla kantimilla.

Torstaina sotkin molemmat juuri pyykistä tulleet valkoiset villapaitani hammastahnaan. Mä en rehellisesti sanottuna tiedä, miten se on edes mahdollista. Tänään huomasin sinisen hammastahnasoiron yöpaidassanikin. Ei kai tästä voi muuta päätellä, kuin että mä en taida hampaiden pesussa olla paljoa kolmevuotiasta parempi.

Torstai-illan taas istuin huoneessani, kuuntelin Adelen Someone like you:ta repeatilla ja tein rubiikin kuutiota uudestaan ja uudestaan. Same old, same old.

Tänään pesin kuusi koneellista pyykkiä, luin satukirjoja ääneen kunnes kieleni jäi pysyvästi solmuun ja istuin koko illan Jennan kanssa Vitamissa kuolaten kiipeilyseinämiehiä. Nyt sain katsottua New Girlin ekan tuotantokauden loppuun ja ehkä olisi parempi olla mainitsematta, että aloitin samaisen sarjan alusta vasta tällä viikolla. Olen yön pimeinä tunteina räkättänyt huoneessani niille typerille hahmoille ääneen. Toistaiseksi en ole onneksi ketään vielä herättänyt. Toistaiseksi.

Jospa sitä sitten alottaisi seuraavan tuotantokauden...

Les vrais amis

Ihmisiä tulee ja menee. 

Uusia kasvoja, tuttavuuksia ja hätäisesti vaihdettuja kuulumisia.

Mutta joskus tuntemattomasta tulee puolituttu, puolitutusta kaveri, kaverista ystävä ja ystävästä ihminen, jota ilman et enää osaisi elää.

"There's some people in this world who you can just love and love and love, no matter what" John Green

Tosiystävät eivät vaivaudu sanomaan hei. Omituinen irvistys ajaa asian ihan yhtä hyvin. Ystävyys ei myöskään tunne yksityisyyttä. Miksi toisen suihkussa olo estäisi viimeisimpien juorujen vaihtoa? Oikeat ystävät eivät myöskään tuomitse. On ihan okei kulkea juoksuhousuissa ja korkkareissa. On ihan okei ostaa kolme suklaalevyä illaksi. Ystävän kanssa ei tunneta termiä "awkward silence". Koko sunnuntaipäivä saattaa toki kulua puistonpenkillä salaisuuksia vaihtaen, mutta siltikään automatkat täydellisessä hiljaisuudessa, molempien ollessa liian tympääntyneitä puhumaan, eivät ole ongelma.

Ystävät muistavat pitää sinut ajantasalla elämän suurista ihmeistä ja mullistavista tapahtumista. Näitä tärkeitä viestejä, kuten "tanssin just alkkareissa" tai "stalkkaan naapuria ikkunasta" saapuu siis jatkuvalla syötöllä. Myös yli 20 minuutin ääniviestit saapuvat vain oikeilta ystäviltä.

"Sometimes home isn't the place where we live, but the people we live with and when one of them leaves, we lose our home." 

Uudessa paikassa, vaikeuksien saapuessa turva löytyykin ystävien keskeltä. He ovat tukiverkosto, joita ilman elämä omillaan kävisi sietämättömäksi. Mä odotankin kauhulla lähtöäni, koska silloin mun ranskan koti hajoaa lopullisesti ympäri eurooppaa. Vaikka mä tänne palaisinkin, mun ystävät eli mun kotini on poissa.

Mutta myös.

Tosiystävyys ei katoa. Välimatka, lähettämättä jätetyt viestit, kertomatta jääneet seikkailut ja aina huomiselle lykätyt skypepuhelut eivät välttämättä muuta mitään.  Ne ystävät, joiden kuuluukin, jäävät aina osaksi elämää. Muulla ei olekaan väliä.

"Ce n'est pas parce que j'te parle pas que j'pense pas à toi".