Viidakossa

Leikkikentät ovat kaoottisia. Mä olin melkein jo ehtinyt autuaasti unohtaa kuinka viidakossa sitä voi tuntea olevansa niiden metrinmittasten seassa. 

Porukkaa kuin pipoa, kaikki juoksevat kamikazehyökkäyksiään ja desibelit huipussa. Mä yritän epätoivoisesti pitää silmällä omaa kolmeveetäni ja kontrolloida sen menemisiä. Hetkeksi mun katse herpaantuu kun jään seuraamaan muutaman tytön hippaleikkiä. Toinen selitti ihan suu vaahdoten improvisoituja sääntöjään sitä mukaa kun tarve vaati. Hymyillen mietin viimevuoden kuusivuotiasta E:tä. Sekin aina keksi omia säätöjään, jotta itse aina olisi voitolla. Sillä, oliko leikissä loppujen lopussa enää mitään järkeä, ei ollut merkitystä,

Mä tajuan yhtäkkiä uppoutuneeni ajatuksiini liian pitkäksi aikaa ja D on kadonnut massaan. Sydän pamppaillen alan kiertää kiipeilytelineitä katsellani, haen toppatakkimerestä jotain tutunnäköistä ja tsekkaan keinujonon. D löytyi lopulta kiilaamasta liukumäkijonoon. Niin suurella innolla se kiipesi köysitikkaitaan, että potkaisi toista pikutyttöä päähän. Sain monta minuuttia maanitella anteeksipyyntöä itsepäisen kolmeveeni suusta. Tulihan se sieltä, kun vedin joulupukki-kortin taskusta. Se hyvä puoli joulukuussa on, että aina voi muistuttaa niistä kaikkialla olevista ja jokapaikkaan näkevistä tontuista.

Lapset osaavat myös kyllä olla julmia. Yksi päättää, että "sä et nyt leiki meidän kanssa" ja loppuilta juostaan sitä epätoivoisesti mukaan haluavaa raukkaparkaa karkuun. Toinen tönii pienempiä alas liukumäen portaista ja kolmas uhoo köysiradalla kuinka hän on mahtavampi kuin muut. Osa kiipeää välttämättä liukumäkeä väärään suuntaan tai tahallaan jää roikkumaan puoliväliin jonon vaan kasvaessa. Tai sitten on niitä, jotka eivät jaksa jonottaa ja survovat väkipakolla eteenpäin päätyen lähes aina kaatamaan itsensä tai vähintään jonkun muun viattoman sivustaseuraajan. Ja silti kaikkien mielestä on kivaa. Jopa sen raukkaparan, jota muut juoksevat karkuun. 

Pahempia leikkipuistoissa ovat ne jo aavistuksen yli-ikäiset, joille leikkikenttä on kuin sotatanner. Ne käytännössä hyppivät pienten yli, käyvät vapaapainiotteluitaan ja mesoavat muuten vaan isoimpien uholla. Mä en oikein tiedä pitäisikö niiden riehumiseen jo alkaa puuttua nimimerkillä sain tänään amerikkalaisesta jalkapallosta päähän ja ne lähinnä katsoivat mua mitäs seisot tiellä -ilmeellä.

Mä näin kun yksi niistä vähän vanhemmista pojista putosi kiipeilytelineiltä. Niin korkealta, niin ikävän näköisesti. Järkyttyneenä otin jo muutaman askeleen lähemmäs ajatellen "nyt sillä meni vähintään selkäranka poikki" ja pyörittelin mielessäni kauhusenaarioita poikaparasta pyörätuolissa. Kaveri kuitenkin vain vilkaisi nolona, etteihän vain kukaan huomannut hänen pudonneen ja juoksi jatkamaan uhkarohkeaa leikkiään. Olinko mäkin tuollainen lapsena? Eikö ne tunne kipua? Vai olenko mä vain katsonut viime aikoina liian monta jaksoa Housea?

Pahinta on kuitenkin se hetki kun koulun kellot soivat ja se valtava massa alkaa juosta kuin henkensä edestä sisälle. (Selventääkseni mainitsen vaan, että kyseessä on koulun puisto ja suurin osa porukasta on välituntilaisia) Mä tunnen siinä vaiheessa olevani kuin Leijonakuninkaan Simba yrittäessään juosta vauhkoontunuta gnuulaumaa karkuun.

Lupasin pikkuselle, että mennään huomennakin puistoon koulun jälkeen. Lupasin ihan vapaaehtoisesti palata paikkaan, jossa tuntuu olevan voimassa viidakonlait. Täytyy alkaa jo nyt henkisesti valmistautua.

Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

Nyt on lokakuu ja minusta näkee sen

Arki taas rullaa jotenkin omalla painollaan. Alan tottua ja jopa tykätä näistä lomapäivistä. Vaikka olenkin aamusta iltaan tauotta töissä, maanantai ja keskiviikko iltaisin ajan Geneveen kielikurssille, tiistaina olen aina illat lapsenvahtina ja muina iltoina yritän hengailla perheen kanssa eli siis omaa aikaa on aika minimaalisesti. Vielä kun viikonloppuisin yritän viettää mahdollisimman paljon laatuaikaa kavereiden kanssa alan mä huomata, että se ottaa veronsa. Alkaa meinaan pikkusen olla vaikeeta päästä aamuisin ylös. Ja sitten tämän "mä en tule koskaan kipeäksi"-ihmisen sai flunssa kiinni...

Pointti siis vähän katosi ja se oli, että on tässä loma-aikataulussa oma hohtonsa. Nimittäin juuri se, ettei ole niitä aikatauluja. Ei tarvitse kello kaulassa koko ajan kulkea ja suhailla koulun ja kodin väliä kyllästymiseen asti. On aikaa leikkiä, askarrella, lukea kirjoja, pelata lautapelejä, löhöillä, lähteä spontaanisti puistoon ja sitä rataa. Ainoastaan täytyy ruoka syödä joskus siinä puolenpäivän maissa ja neljän pitaan välipala. Onneksi mun tytöt eivät tunne kelloa, joten senkään puoleen ei ole pelkoa. Nimimerkillä yksi päivä sain tytöt juuri puettua ulkovaatteisiin kun huomasin kellon olevan neljä (täällä on järkyttävän tarkkaa, että goûter on just neljältä eikä melkeen). Noh ei se nyt niin tarkkaa ole kun musta on kyse heh.

Me ollaan aika paljon kanssa askarreltu kaikkea ja eilen tytöt katsoivat ihmeissään kun kudoin sukkaa. E kysyi ihan haltioissaan, että saisiko se pidellä mun lankakerää. Tänään ne leikkivät lankakerien kanssa juuri kun olin pitkän aheruuksen jälkeen saanut selvitettyä niiden kaapista löytyniden kerien tuhannet solmut. Mä en tajua miten sitä voi onnistua alle minuutissa purkamaan kerällisen lankaa ja saamaan sen tuhannen solmuun. En ruvennut uudestaan setvimään, takaisin kaappiin vaan. Me ollaan nyt lomalla myös tehty muovailuvahakakkukestit ja juhlittu bébén synttäreitä. Ja I:n synttäreitä ja mun synttäreitä ja oikeastaan ihan kenen vaan synttäreitä. Onnittelulaulua lauletaan täällä harva se minuutti.

Tänään lähdettiin iltapäivällä Cruseillesissa eli semmosen vartin ajomatkan päässä olevaan puistoon. Kun astuttiin autosta ulos mun oli pakko vetää syvään henkeä. Tuoksui ihanasti syksylle. Oli muutenkin upea ilma ja siellä oli paljon ruskan värjäämiä lehtiä maassa, jotka vain lisäsivät syksyn tunnelmaa. Ja silloin mä ekaa kertaa sitten tänne tulon mietin tosissani, että mitä jos mä kuitenkin vain jäisin tänne koko ensi kevääksi. Jotenkin mulla oli niin kivaa tyttöjen kanssa ja hostisän kanssa oltiin päivällä viestitelty mistä lie postikuljetuksista ja vitsailtu ihan niin kuin me oltaisiinkin jonkin tason ystäviä. Mä tarvoin ihanien lehtien seassa tyttöjen kanssa käsikädessä, ne olivat molemmat hyvällä tuulella ja niin olin mäkin.

Me kolme muskettisoturia.

Mä luulen, että mun viimeaikoina onnellisemmaksi muuttunut mieliala johtuu eniten siitä, että kaikkeen tottuu. Mä olen tottunut mun elämään täällä. Olen tottunut näihin lapsiin ja niiden oikkuihin, mun alati heittelehtiviin mielialoihin, tähän työhön ja ennen kaikkea olen tottunut ilmaisemaan itseäni ranskaksi. Mä muistan kun käytiin siinä samassa puistossa silloin mun ekoilla viikoilla täällä. Enhän mä puhunut mitään  ja sitä vähemmän ymmärsin mitä ihmettä muut mulle selittivät. Nyt mä höpötin ja juttelin vieraiden ja tyttöjen kanssa, eikä mulla ainakaan näiden lasten kanssa menee enää oikein mikään juttu täysin yli ymmärryksen. Voin siis nykyään olla oma-puhelias-itseni.

Me leikittiin yhdessä, käytiin vähän kävelyllä ja ruokittiin bambeja. Jep mä kutsun niitä nyt bambeiksi koska en kuollaksenikaan muista niiden oikeaa nimeä nyt suomeksi. Tätä tää nykyään on. Jennallekin sanoin viikonloppuna, että kato kun tolla tyypillä on kiva veste (takki ranskaksi). Enkä mä edes heti tajunnut, että mun lauseessa olisi ollut mitään häikkää.

Kun päästiin kotiin mä vein tytöt suoraan pesulle ja laitettiin yökkärit jo päälle. Pelailtiin lautapelejä ja kuunneltiin lastenlauluja, ihan lungi ilta siis. Hostäiti tuli tänään aikaisemmin kuin yleensä tiistaisin (kirjoitin eka torstaisin, että niinkin perillä mä taas olen viikonpäivistä), joten mun ei tarvinnut laittaa iltaruokaa. Jäin kuitenkin alas hengailemaan lasten ja hostäidin kanssa. Tänään on siis ollut pitkä päivä ja tämä tautikin vähän painaa päälle, joten kai mä lösähdän nyt sänkyyn lukemaan tai kattomaan jotain sarjaa. Oishan sitä voinut jotain järkevää yrittää tehdä, mutta aina ei vain jaksa.

Jaksaa jaksaa

Onneksi alkaa viikonloppu. Mä alan olla ihan poikki. Enään maanantai kesäloma-aikataululla ja sitten täällä alkaa koulut. Mä en malta odottaa sitä, että saan pieniä hengähdystaukoja pitkin päivää. Kyllä mä niitä taukoja olen yrittänyt nytkin mun kellonympäri kestäviin päiviin ujuttaa. Eilen aamupäivällä olin niin väsynyt, että hain muovailuvahasetin kaapista, pistin lapset leikkimään ja menin sohvalle makaamaan. En mä siinä lepäillyt kuin parikymmentä minuuttia, mutta mukavan siivon olivat tytöt saaneet aikaiseksi.

Eilen myös leikittiin mulle erittäin mieluisaa leikkiä. Mä makasin trampoliinilla, olin "loup" eli susi ja mun piti esittää nukkuvani. Tytöt sitten kikattaen pomppi mun ympäri ja mä sain vaan löhöillä auringonpaisteessa.

Me lähdettiin eilen Le Tout Petit Pays nimiseen paikkaan lasten kanssa. Siellä oli tollasia miniatyyri taloja ja "maita". Mä olin kuvitellu paikan aika erillaiseksi niin se oli ehkä pieni pettymys mulle. Ihan sulosia rakennelmia, mutta ehkä vähän tylsä noin pienille lapsille. Ulkona oli pieni puutarha, joten kierrettiin sielläkin.

Tää on niin hönö kuva. Mä en tiedä miksi mulla on noin ylihypetysilme ja miksi I taas on ihan nukahtaneen näköinen.

Aina kotoa lähtiessä sitä huomaa, miten paljon on muistettavaa ja ajateltavaa. Hatut, aurinkolasit, doudou, lisävaatetta, aurinkorasva, paperia, käsidesi, välipala, vettä yms. Mä olen erittäin hajamielinen ihminen, niin mun täytyy tosissaan tsempata, että onnistun ottamaan kaiken mukaan.

Tänään vietettiin melkein koko päivä lähipuistossa, jossa treffasin yhen toisen aupairin ja sen lapsien kanssa. Mentiin aamupäivällä puistoon, käytiin kotona syömässä, I meni päiväunille ja taas iltapäivällä takaisin puistoon. Mä kuulin tältä toiselta aupairilta, että niillä on sellainen tapa, että ruuan jälkeen on ns. calm hour eli lapset menee huoneisiinsa lukemaan tms. ja ollaan tunnin ajan kaikki ihan rauhassa. Se oli musta niin huikea idea, että testasin samaa tänään E:n kanssa. I:n ollessa päiväunilla sanoin E:lle, että nyt ollaan vähän aikaa ihan rauhassa. Se saa leikkiä mitä haluaa ja mä siivoan keittiön ja luen vähän. Sitä hiljaisuuden ihanuutta.

I on ollut vähän kipeänä, niin sen puistoilu oli suurilta osilta vaan mun sylissä istumista. Sama juttu toissapäivänä kun vein tytöt uimaan. I ei päästänyt musta hetkeksikään otetta. Tänään kuitenkin kun mentiin iltapäivällä uudestaan puistoon, otin kaikkea mahdollista aktiviteettia I:lle satukirjoista hiekkaleluihin. Kyllä se siitä sitten piristy ja mä sain olla hetken ilman tuhisevaa nyyttiä sylissäni.

Huomenna lähden taas aamusta Annecyyn sen saman aupairin (Matildan) kanssa jonka näin tänään puistossa. Se on tällä seudulla jo toista vuotta, niin tuntee hyvin paikkoja. 

Aktiviteettia elämään

Huhhuh, ensimmäisestä työviikosta selvitty ja onneksi alkaa viikonloppu. Tänään oli nimittäin harvinaisen rankka päivä. E näytti ihan toisen puolen itsestään, sen kiukkupussipuolen siis, ja mä sainkin kunnian pitää ensimmäisen puhutteluni ranskaksi. Lukuun ottamatta muutamaa taiteellista taukoa, jolloin kaivoin sanakirjan esiin, se oli erittäin hyvä saarna, heh. Ja kyllä se anteeksipyyntö sieltä lopulta tuli.

Mutta ei siitä sen enempää. Meillä on ollut kuitenkin E:n kanssa tosi kivoja hetkiä yhdessä ja ollaan käyty monissa puistoissa ja leikkipaikoissa. Eilen me lähdettiin Vitam ostoskeskukseen, jossa sijaitsee Vitam Ludic niminen leikkipaikka. Se olikin ihan mahtava idea. E sai riehua ja leikkiä ikäistensä kanssa ja mä sain paljon kaipaamani hengähdystauon. 

E toimi oppaana kun ajettiin. Oli kyllä loistava opas. Yht'äkkiä takapenkiltä kuuluu "Se on tämä". Koita nyt risteyksessä päättää mikä on tämä. Vähän huono juttu nimittäin kun opas ei erota vasenta ja oikeaa.

Voi sitä kiljunnan, itkun ja huudon määrää. Laittakaa parikyt 4-10 -vuotiasta "häkkiin" leikkimään niin tiedätte mistä puhun. Musta tuntui, että mun korvat tinnitti vielä illallakin.

"Mä meen nyt tuonne ja kun huudan Lotta, ota musta kuva". Tein työtä käskettyä.

Mä innostuin tosta paikasta itsekin. Vitamissa on nimittäin kuntosali, uimahalli, seinäkiipeilyä, kauppoja ja ruokapaikkoja. Päätin eilen jo, että tänään menen illalla sinne vähän nuuskimaan paikkoja. Ja minähän menin. Teki todella hyvää olla hetki ihan oikeasti yksin ja olla omalla aikataululla, ilman mitään velvotteita. Mä nappasin noiden urheilupaikkojen esitteitä mukkani, muuten en oikein jaksanut shoppailla. Ajattelin liittyä kuntosalille ja uimahalliin syyskuussa, koulujen alettua, kun mulla on enemmän aikaa. Seinäkiipeilyäkin täytyy kokeilla.

Ja varoituksen sana, älkää menkö ruokapaikkoihin nälkäisenä. Voi käydä näin:

Nam. Tossa oli kyllä kermavaahtoa enemmän kuin yksi ihminen pystyi syömään.

Toinen paikka, jossa ollaan käyty useaankin otteeseen on Parc de la Mairie. Se on kiva pikku puisto tässä aika lähellä. Tänään oli pitkästä aikaa loistava keli, joten suunnattiin puistoon. Osittain myös siksi, että siivooja sai rauhassa tehdä työnsä (Ranskassa melkein kaikilla käy viikottain siivooja) ja osittain ihan ulkoilun ilosta. Nukkekin pääsi rattaineen mukaan. 

Mairie eli kaupungintalo on siinä ihan vieressä. Siitä siis puiston nimi.

Puisto-selfie!

Oh my god, pitikin mennä kehumaan, että täällä on loistava sää. Kamala ukonilma alkoi yhtäkkiä ja sataa kuin saavista kaatamalla. Toivottavasti ilma paranee yön aikana, sillä huomenna aamulla lähden valloittamaan Geneveä. À tout à l'heure!