La vérité nous rend libres

Taas yksi viikonloppu takana. Perjantain mä vain hengasin täällä kotona ja sain juteltua hostäitini kanssa vihdoinkin vähän tästä tilanteesta. Mun hostisä oli siis viime viikon ulkomailla työmatkalla, joten mulla oli kerrankin mahdollisuus puhua sen äidin kanssa kahden kesken. Kyllä mulla jotenkin vähän parempi fiilis on. Ainakin mä olen saanut suuni auki ja olen yrittänyt.

Meidän "big talk" oli varmaan niin uuvuttava, että ensimmäistä kertaa täällä mä nukuin kunnolla pitkään. En edes herännyt silloin vähän ennen seitsemää ajatellen "oh my god mitä kello on, oonko nukkunut pommiin?" niin kuin kaikkina muina vapaa päivinä tähän asti.

Me lähdettiin Matildan kanssa vähän samoilemaan ja kiipeämään vuorta ylöspäin. Oli ihan mielettömän kesäinen ilma, lämmintä ja upeita maisemia. Käveltiin nyt vain ehkä reilu pari tuntia, mutta sovittiin, että joskus kiivetään huipulle asti. Täytyy varmaan varata siihen reissuun koko päivä.

Lauantai-iltana mä treffasin Kamilaa ja kierreltiin öisessä Annecyssä ristiin rastiin ja juteltiin. Me tosiaan puhuttiin englantia keskenämme ja sekös kaikkia ranskalaisia huvitti. Kamilan kertoessa jotain juttua mä kommentoin "yeah" ja meidän takana kulkeva alkoi vain hokea "yeah yeah yeah". Myös jotkut randomit jätkät alkoivat itse puhua kovaan ääneen enkkua (kun he huomasivat, että mekin puhuttiin sitä) tyylillä "Oh hi" "Hi mate" "I like Salt Lake City" "Oh yeah?" "Yeah mate" "Me too" ja tota ne jatkoi varmaan kymmenen minuuttia. Great mate.

Menin yöksi taas vaihteeksi Jennan luokse ja me hengailtiin taas yöllä Cuvatin keskustassa. Mikä siinäkin on: istua autossa ja jutella täysin hiljaisessa pikku kyläpahasessa? No that's our thing kai sitten, heh. Eilen mä vielä tapasin Jennan tuttuja Suomesta ja lähin heittämään niitä lentokentälle. Oli kivempi porukalla sekoilla siellä Sveitsin puolella. No ei vaiskaan, ihan kunnialla löydettiin sinne.

Mun auto oli vielä Annecyssä, joten ajettiin sinne vielä  eilen illalla. Kerrankin oli niin nätti ilma, eikä kiire mihinkään, että pysähdyttiin upealle sillalle kuvailemaan. Ja koska maailma on pieni, arvaa minkä maalainen perhe siellä lastensa kanssa ihaili maisemia. No suomalainen tietenkin. Olihan niille pakko mennä juttelemaan. On se niin hassua, kun on korva tottunut kuulemaan vain ranskaa, yht'äkkiä kuulla "isi hei mennään jo"-kommentti.

Siinä on kaksi siltaa siis vierekkäin, tämän sillan päällä mäkin aina ajelen

Tänään mulla on ollut kauhea maanantaijumi. Onneksi tytöt olivat kuitenkin ihan ihmisiksi tänään, koska mä en olisi millään jaksanut mitään känkkäränkkä-kohtauksia selvitellä. Nyt illalla ajelin taas kielikurssille Geneveen ja ilmottauduin sinne nyt sitten ihan virallisesti. Meidän opettaja on ihan huikee. Tänään se mm. opetti mikä on fritsu ranskaksi.

PS. Enää kolme päivää ja mä lähden Parisiin avec Hanna! Aaaaaa!

Ei mennyt ihan niin kuin Strömsössä

Mä kävin viime maanantaina setvimässä Genevessä mun kielikurssi asioita. Silloin oli ihan mielettömät ruuhkat tai oikeastaan jumi, että matelin alle kahdenkymmenen minuutin matkan tuntiin ja varttiin. Niinpä mä ajattelin olla tänään kaukaa viisas ja lähdin superajoissa. Ei ruuhkasta tietoakaan ja mä olin tunnin etuajassa paikalla. Ja kun Genevessä ollaan niin parkki ei ollut ilmainen. Jes. Mutta tästä se mun "voittoputki" vasta lähtikin...

Kurssin päätyttyä mä meinasin pakittaa parkkipaikalla tolppaan.
Ulkona oli pilkkopimeää, minimaalisesti katuvaloja ja satoi.
Normiramppi Ranskaan vievälle motarille olikin suljettu ja mun GPS vaan etsi signaalia.
Aloin seurata samalle rampille yrittänyttä pientä mustaa Fordia.
Mä tajuan, että se musta Ford ei enää olekaan mun edessä, vaan joku muu pieni musta auto.
Mulla ei ollut hajuakaan missä mä oon ja ajanko edes oikeaan suuntaan. Sanottakoon vaikka, että iski lievä paniikki.
Navigaattori kävi erittäin hitaalla. Siinä vaiheessa kun olin jo kääntynyt kuului ääni "käänny vasemmalle".
Jouduin ajamaan keskustan kautta. Ekaa kertaa ja vielä sateella pimeässä.
Mut pysäytettiin Sveitsin ja Ranskan rajalla. Oli toinen etuvalo palanut.
Kaksikaistaisella tiellä 90km/h nopeusalueella ajoi joku törppö kolmeakymppiä keskellä kaistoja.
Mun portin kauko-ohjain ei pelittänyt kunnolla, joten jouduin mennä autosta sateeseen säätämään sen portin kanssa.

Harvoin oon ollu niin iloinen päästessäni kotiin.

Plus tänään kun kävin tankilla, en saanut millään bensatankin korkkia auki. Mä ähersin sen kanssa varmaan toistakymmentä  minuuttia ennen kuin mun oli pakko luovuttaa ja kysyä apua. Ehkä säälittävintä ikinä: voisitko avata mun tankin korkin?

Niin ja kielikurssista sen verran, että vähän turhan helppo se taso on mulle, mutta kertaus on opintojen äiti vai miten se menee. Se opettaja oli kuitenkin ihan huikee ja kurssin yhteishenki kiva, että enköhän mä tuolla ala käymään. Siellä oli vanhoja ja nuoria, kiinalaisista afrikkalaisiin ja brasilialaisiin. Hauskinta mun mielestä on se, että kaikki opetetaan ranskaksi. Se on jotenkin nurinkurista. Miten esim alkeiskursseilla ne reppanat ymmärtää mitään? Sunhan pitäisi perjaattessa osata ranskaa, jotta voisit ymmärtää kun sulle opetetaan sitä. Interesting.

Tänään ei siis ollut ihan mun päivä, joten nyt mä painun suosiolla pehkuihin. Bonne nuit!

Viisi ensimmäistä päivää viikonlopun jälkeen ovat aina raskaimmat

Viime viikonloppu tuli vietettyä yllätys yllätys Annecyssä. Mulla meni taas vaihteeksi unirytmi ihan sekaisin kun tuli vähän valvottua ja palloiltua Annecyn yöelämässä. Maanantai aamuna oli lievästi sanottuna melko tuskaa kirkoa itsensä sängynpohjalta jo puoli seitsemältä runsaiden 5 tunnin unien jälkeen.

Perjantaina Jenna pääsi poikkeukselliseti tosi aikaisin ja koska mun lapsenvahtikeikka peruuntui hyppäsin mä ratin taakse ja lähdin keskustaan. Me käytiin syömässä, kierreltiin ja otettiin yhdet pienessä irkkupubissa, jossa monilla aupaireilla ja opiskelijoilla on tapana käydä. Me luultiin kuulevamme jonkun puhuvan suomea ja pian kun yritettiin keskittyä kuuntelemaan alkoi tuntua, että kaikki puhui suomea. Ihanan vainoharhaisia oltiin, heh. Todennäkösesti siellä ei kukaan puhunut sanaakaan suomea. Tai noh, ei voi mennä vannomaan. Joku päivä istuskeltiin Annecyssä katupenkeillä ja arvosteltiin ohikulkevia, kunnes yht'äkkiä meidän vierestä kuuluu "Hei oottekste Suomesta?". Busted. Pieni maailma...

Ihan mieletön ukonilma oli myös perjantaiyönä. Me ajettiin J:n kanssa Cuvatin keskustaan ihailemaan salamointia. Koko taivas jatkuvasti vaan välähteli valkoisena, mutta missään ei jyrissyt. Se oli melko aavemaista.

Lauantaina lähdettiin seikkailemaan Geneveen, J ja mä. Etittiin mun kielikurssipaikka ja ekaa kertaa otin passin mukaan, wuhuu! Tosin Genevessä ei ole ilmaisia parkkipaikkoja ja arvatkaa kuka unohti Sveitsin frangit kotiin? Jep, eli ei paljoa parkeerattu. Löydettiin kyllä vahingossa Ikea kun seikkailtiin vähän harhateillä, kiitos ylihitaan navigaattorin, että sinne on joskus mentävä lihapullille.

Iltaa lähdettiin taas viettämään Annecyyn, yllä kuvassa näkyvään pubiin. Meitä oli kauhea porukka joka koko ajan kasvoi, kun kaverin kavereita ja niiden tuttuja ilmestyi paikalle. Meitä oli loppujen lopuksi 6 paikallista (Matthew, Alex ja muiden nimet meni ohi, heh), 5 suomalaista (Jenna, Matilda, Roosa, Wilhelmiina ja mä ja siis apua, miten täällä on näin valtavasti suomalaisia?), yksi suomenranskalainen Anton, Pernille, puolalainen Kamila ja belgialainen Cynthia. Oltiin melko random porukka siis ja oli tosi vaikea puhua ranskaa, englantia ja suomea yhtäaikaa. Lopulta mä vahingossa keskustelin enkuks Wilhelmiinan kanssa ja yritin puhua suomea Kamilalle. Näin.

Me lähdettiin melkein koko porukka vielä sen Antonin luo istuskelemaan ja höpisemään. Mä tajusin siellä ekaa kertaa kunnolla, että kai munkin ranska on oikeasti edistynyt. Mä jopa tajusin niiden nuorten keskusteluita ja saatoin nauraa mukana koska ymmärsin jutun, eikä niin kuin ennen, että nauran kun muutkin nauraa.

Sunnuntaina nukuin yhteen, ups. Se päivä oli muutenkin erittäin hidas ja en mä oikein mitään saanut aikaiseksi. Kävin vielä Annecyssä pyörähtämässä ja tulin ajoissa kotiin. Mun hostäidin mielestä mä olen aina Annecyssä (kai siinä jotain perää on) ja sanoikin lapsille, että jos Lotta joskus katoaa, niin me löydetään se Annecystä. Ei mun hostäiti taida ihan huumorintajuton olla. Tai sitten se oli vaan tosissaan. No ottaa nyt siitäkin selvää.

Sunnuntai-ilta kului Vain elämää, Tanssii tähtien kanssa ja lopulta Muumipeikko ja pyrstötähteä katsellen. Viimeisin oli kyllä ylivoimaisesti paras, heh. Mun tekisi mieli siteerata tyyliin joka toinen lause tähän, koska ne on olevinaan mun mielestä niiiin hauskoja, mutta ehkä mä säästän teidät siltä.

Having one of those days when your hair looks like Hagrids

Mä en oikein ymmärrä miten aika liitää täällä niin nopeasti. Siis perjantai on taas huomenna. Taas. Aika lohduttavaa toisaalta, sillä mä olen ollut tällä viikolla enemmän lapsenvahtina kuin koko muun Ranskassa oloni aikana yhteensä. Mun päivät tällä viikolla ovat olleet niin identtisiä, että se on jo vähän häiritsevää. Onko huolestuttavaa, että olen jo nyt ihan kaavoihin kangistunut?

Mä kirjaimellisesti pyörähdän ylös mun sängystä puoli seittemän maissa aamulla ja raahauduin alakertaan. Mä juon vaan vähän ananasmehua (nam nam) ja yritän olla nuokkumatta. Hostit lähtee seitsemältä ja mä jään tyttöjen kanssa. Tästä mun työpäivä lähtee.

Yleensä aamut ovat aika tappelua. Olen mä jo onnistunut jonkinlaisen auktoriteetin luomaan eli kyllä lapset tottelee. Ne vaan haraa kaikessa vastaan ja "tu est méchant" on ehkä yleisin kommentti tyttöjen suusta aamuisin. Meidän aamukeskustelut on tällasia:
"-E, laita sukat jalkaan, ootko niin ystävällinen.
 -Tu est méchant"
"-I pysy paikoillaan, niin mä harjaan sun hiukset. Älä heilu, niin ei satu.
  - Tu est méchant!"
Ja niin edespäin.

Parhaat ihmiset laittavat sormen linssin eteen! Ihan oli suunniteltu juttu.

Aina ollaan kuitenkin ajoissa koululle päästy ja ennen ysiä mä oon takaisin kotona ja saan lösähtää sohvalleni. Ja olla tekemättä mitään. Olikohan se tiistaina kun mulla oli ihan kamala aamu tyttöjen kanssa, niin mä vaan kömmin takaisin nukkumaan. Olen niin kovin reipas ja aikaansaava ihminen näin aamuisin... not. Mun netti on pätkinyt viime viikonlopusta ja tiistaina se sanoutui kokonaan irti. Meinasi järki mennä tän koneen kanssa tappeluun. Onneksi mun hostisä onnistui korjaamaan ongelman, .Alkoikin jo netittömyys syödä miestä (miten niin nettiriippuvainen?). No mutta oon sentään edistyny mun kirjakokoelmavuoressani aika kiitettävästi näinä viime päivinä. Pakko myöntää.

Miten niin oli liioittelua ottaa 14 kirjaa mukaan? (Ja kyllä, osaan laskea, mutta kaikkia näitä en raahannut Suomesta)

Mä yleensä lähen vähän turhan aikasin hakemaan lapsia koulusta. Jo joskus 11 pintaan starttaan kotoa, vaikka koulun portit aukeaa aikasintaan 11:25 ja täältä kotoa ei millään ilveellä pysty matelemaan koululle kuin max 10 min. Mä otan kirjan mukaan ja saan varattua itelleni hyvän parkkipaikan. Siinä koululla on ihan naurettavan vähän paikkoja ja lähes jokainen oppilas tuodaan autolla kouluun. You do the math, ei oikein parkkipaikat riitä. Onneksi se ei ranskalaisia haittaa. Täällä on ihan yleinen käytäntö, että auton voi jättää mihin vaan. Vaikka keskelle tietä. Käsijarru ja hätävilkut vaan päälle. Se on erittäin rasittavaa! Koita siinä sitten itse edetä johonkin, kun toinen päättää, että "tää jäis nyt tähän" ja sammuttaa moottorin.

Tytöt syövät siis kotona ja midi eli keskipäivä yleensä sujuu ihan mukavasti. Me kokkaillaan yhessä, kuunnellaan musaa ja jutellaan. Ruuan jälkeen mä pesen tiskit ja tytöt leikkii vähän. 13:20 on oltava taas koululla. Mä jätän E:n portille, annan bisoun ja lähetään I:n kanssa takaisin kotiin. I menee päikkäreille ja mä saan taas vähän hengähtää. Tässä vaiheessa mä oon oikeesti ihan aikaansaava ja mä en nyt puhu mitenkään sarkastisesti. Mä pesen pyykkiä, järkkäilen, pesen/kuivaan tiskit jos niitä on jääny tai muuten vaan esitän ahkeraa. Mä annan I:n nukkua max. kaksi tuntia ja sitten lähtee operaatio I ylös. Välillä ihan no problem, mutta pari kertaa mä olen joutunut raahaamaan kurkku suorana kirkuvan lapsen autoon. Aina kauhealla kiireellä jälkimmäisessä tapauksessa, ettei vaan naapurit huomaa, heh.

Me ollaan tyttöjen kaa niin kovin terveellisiä.

E:n koulu loppuu 16:30 ja me yleensä kävellään lähipuistoon välipalalle. Lapset leikkii kavereidensa kanssa ja mä juttelen "muiden äitien" kanssa tai treffaan puistossa muita aupaireita tästä ihan naapuristosta. Mä muistan ekan kerran kun olin puistossa ja en mä pystynt yhtään puhumaan mun vieressä istuvalle mummolle. Se jutteli kaikenlaista, mutta mä en edes ollut perillä aiheesta. Nykyään sentään small talk sujuu, että kai mun ranskakin on vähän parantunut.

Viimeistään kuudelta on oltava kotona. Mun päivät voisi jo päättyä 17:15-17:30, koska niihin aikoihin hostäiti tulee kotiin. Mutta koska olen niin kiltti ja ihana ihminen (köh), mä annan lasten leikkiä puistossa ja olen itse vähän "ylitöissä". Kun pääsen kotiin mä olen viime aikoina lähtenyt samantien lenkille. Löysin ihanan juoksulenkkipaikan, jossa ei ole liikaa muita ihmisiä tuijottamassa kun mä puhisen naamapunasena eteenpäin. Vain yksi toinen juoksija tuli viime kerralla vastaan. Vaivoin sain siltä puhinalta sanottua "Bonjour". On se rankkaa, ylämäkeen juokseminen...

Horisontissa pilkottaa Geneve!

Tosiaan tällä viikolla olen keskiviikkoa lukuunottamatta ollut lapsenlikkana iltaa myöten. Lenkillä olen (tiistaina säälittävä 20min vaan aikaa) ehtinyt nopeasti käydä ja sitten olen hoitanut iltahommat, pesut ja syömiset ja iltasadut. Ihan kivasti noi tytöt ovat kuitenkin totelleet ja kiltisti kuunnelleet mun lukemistani, vaikka osien sanojen lausumisen mä vaan arvaan. Todennäköisesti ne ei ymmärrä mun luennasta puoliakaan, mutta c'est la vie.

Keskiviikko oli ainoa vähän erilainen päivä, sillä midin jälkeen mä ajoin tytöt Geneven puolelle isovanhempien luokse. (Arvatkaa vaan oliko mulla taaskaan passia?) Mä siivosin koko iltapäivän ja kävin ostamassa kaupasta itelleni marjoja. Ah ihanaa, mustikoita ja vademia, mmmmm. Illalla lähin Jennan houkuttelemana Zumbaamaan. Jenna sitten ite tietenkään päässyt edes tulemaan, mutta mä menin koska olin sinne jo ajanut ja laittanut urheiluvaatteet päälle (se kun oli niin raskasta). Mä ja varmaan 50 muuta innokasta tanssijaa sheikattiin siellä ihan hiki hatussa. Tokavikan biisin aikana se vetäjä huusi "On n'est pas fatigué!" eli ei olla väsyneitä ja kaikki huusivat sen saman perässä. Mieletön yhteishenki siellä. Mun on pakko päästä uudestaan. Ehkä tänne vähän lähemmäs, viiden ruuhka Annecyyn päin on ihan järkyttävä. Tämän vuoden jälkeen mitkään Suomen ruuhkat ei tunnu missään.

Zumbaamaan!

Nyt voisin katsoa vielä yhden Walking Dead -jakson ja mennä kerrankin ajoissa nukkumaan. (Hahah, yeah right, mä tunnen itseni liian hyvin. Puolilta öin mä vielä hiippailen pesemään hampaitani. Jostain syystä iltaa (yötä?) kohden mun enrgiataso vaan nousee ja mun on kauhean vaikea malttaa mennä nukkumaan. Ehkä joku päivä...)

Aujourd'hui elle va être heureuse

Musta alkaa tuntua, että mä valitan liikaa. Tottahan se on, että aina ei hymyilytä ja välillä kaikki tökkii, mutta kyllä mulla on paljon aihetta iloonkin. Niinpä mä päätin nyt alkaa keskittyä iloisempiin asioihin ja lopettaa ruikuttamisen.
   Mulla voisi kuitenkin olla asiat paljon pahemminkin. Mulla on sentään selvä rutiini ja melko tarkat työajat, lapset ovat välillä vaikeita, muttei täysin mahdottomia, mulla on paljon ihania uusia ystäviä ja mä tosiaan rakastan tätä paikkaa.

Mä selailin huvikseni vanhempia blogipostauksiani ja aika paljon olen ruikuttanut, kuinka väsyksissä olen. Tottahan se on, muttei mitenkään uutta. Asiaan saattaa vaikuttaa se, että nipistän usein aikaa yöunistani. Mulla on huono tapa nukkua vähän liian vähän eli ei mulla ole oikein oikeutta ruikuttaa päivisin kuinka taas väsyttää. Toki lasten kaitseminenkin on välillä aika uuvuttavaa, ihan vaan puolustuksekseni sanottava, heh.

Mä olen myös löytänyt ihan mahtavia ihmisiä täältä. Mä taisin joskus mainitakkin, että yksi mun suurimpia huoliani tänne lähdettäessä oli se, että löydänkö ystäviä. Onneksi se ainakin osottautui turhaksi huoleksi. Viime viikonlopunkin olen viettänyt ihanien ihmisten seurassa. Oltiin ylläripylläri Annecyssä, lauantaina isolla porukalla syömässä ja shoppailemassa ja eilen Jennan kanssa kahestaan piknikillä. On hauska huomata miten tännekin on eksynyt ihan kauheasti aupaireja ympäri maailmaa.

Musiikki on mulle myös tosi tärkeä asia ja saa mut aina hyvälle tuulelle. Mä olen löytänyt täältä paljon uusia hyviä biisejä, varsinkin ranskalaisia. Mä en edes tiennyt, että ranskaksikin on näin paljon oikeasti tosi hyvää musaa. Mä olen myös niin onnellinen, että otin ukuleleni tänne mukaan.  Sen rämpyttely on välillä niin terapiaa.

Ja lapset. Ne välillä aiheuttaa mulle harmaita hiuksia ja saa mut kihisemään turhautumisesta, mutta on meilläkin ollut ihania hetkiä. Jos lapsi sanoo mulle, että olen kaunis tai kolmevuotias puolustaa mua kun käyn sanaharkkaa vanhemman kanssa, mulla nousee väkisinkin hymy huulille. Myös ne hetket kun tytöt turvautuu muhun muistuttaa mua siitä, että olen mä jonkun arvoinen niidenkin silmissä. Ja koska nämä eivät ole mitään enkeleitä, on erittäin palkitsevaa, kun he sitten tottelevat. Ja kyllä mäkin tappelin veljeni kanssa jatkuvasti, että ehkä tässäkään asiassa mulla ei ole varaa valittaa.

Joka päivä mulla on hetkiä, jolloin mulla nousee väkisinkin suupielet ylöspäin. Mun pitäisi keskittyä niihin hetkiin enemmän. Helposti sitä vaan takertuu kaikkiin vastoinkäymisiin, mutta always look on the bright side of lide tidiii ja niin edespäin. En mä aio miksikään ylihyperiloiseksi elämä-on-niin-täydellistä-ihmiseksi muuttua, no worries. Kai mä voisin vaan vähän yrittää olla valittamatta turhasta.

PS. Mä yritän tsempata jatkossa kuvien kanssa. Mä raahaan kameraa kuuliaisesti mukanani, mutta en ikinä muista sen olemassaoloa ennen kuin vasta kotona. Oh well.

I think I think too much

Taas on viikonloppu. Mun viikko on kyllä oikeastaan ollut yhtä viikonloppua, pakko myöntää. Keskiviikkona olin iltapäivällä jo ennen kahta vapaa, torstain olin kokonaan off ja tänään töissä vaan keskipäivän. Että ei mulla nyt ihan kauhean rankka viikko ole ollut takana.

Jee pääsin vihdoin uimaan Annecyjärveen! Täällä vaan pitää maksaa uimarannalle pääsystä... Ihme maa.

Eilen vietin höntsyilypäivän Annecyssä (miten niin ravaan siellä jatkuvasti?) Jennan ihanassa seurassa. Oli kyllä ihan kaameat ruuhkat, joten siihen parinkymmenen minuutin matkaan meni yli tunti. Musta tuntuu. että joka hemmetin tie, silta tai kaistaviiva on uusittavana ja circulation alternée-ja route barrée - merkkejä on joka välissä. Ja mähän en ajanut tuplasti lisää, koska musta tuntui, että jätin suoristusrautani päälle ja oli pakko palata kotiin tarkistamaan. Eikä se tietenkään edes ollut päällä. Meinasi kyllä hymy hyytyä niissä liikenneruuhkissa kykkimiseen. Kaiken huipuksi parkkipaikan metsästämiseenkin meni ihan tuhottomasti aikaa, koska jostain syystä parkkihalliin päästettiin aina yksi auto liikaa, vaikka paikkoja ei ollut. Sielläkin joutui suhailemaan ja kyttäämään paikkaa ihan liian kauan.

Mä olen myös keskittynyt oikein urakalla hostperheeni miellyttämiseen. Vapaa-ajallani olen imuroinut, järjestellyt, pyyhkinyt pöytiä, tiskannut, tyhjennellyt ja täyttänyt tiskikonetta... Mä myös koitan olla iloinen, hymyileväinen ja yritän tuottaa edes jonkinlaista small talkia. Musta alkaa kyllä tuntua, että ehkä mä vaan välitän liikaa. Ehken mä vaan voi yksinkertaisesti miellyttää kaikkia.

Tänään mä tosiaan olin suurimman osan päivästä vapaa. Otin siitä ilon irti ja nukuin pitkään. Hälyyttävää kyllä en enää osaa nukkua samalla lailla kuin Suomessa. Suomikodissa mä nukuin vapaalla ihan ongelmitta puolille päiville jos en laittanut herätystä. Täällä herään aina ennen seitsemää, kuten arkipäivinä ja sen jälkeen torkun korkeintaa ysiin-puol kymmeneen. Eri asia on sitten koska mä kirjaimellisesti nousen ylös, mutta unta en saa enempää. No mutta se siitä. Pointti oli se, että nukuin pitkään, hain tytöt koulusta, tein ruuan ja sitten olinkin jo yhden jälkeen taas vapaa. Kävin Geneven puolella tankilla ja unohdin taas passini kotiin. Aina saa ihan paineissa ylittää rajan, siellä kun kuhisee poliiseja ja mitälie rajavartijoita. Onneksi mua ei ole kertakaan pysäytetty. Vielä.

Kävin myös parin tunnin lenkillä tänään. Lähin vaan kävelemään mun kotitietä ylöspäin. Kävelin muutamien kylien ohi (jatkuvaa ylämäkeä) ja ihan mielettömiä maisemia. Ensi kerralla mä tsemppaan ja otan kameran mukaan. Täällä ollaan kai muutenkin aika korkealla ja Annecyyn ajellessa mennään välillä niin edestakaisin ylös ja alas, että korvatkin menee lukkoon. Hassua.

Mutta mä siirryn nyt viikonlopun viettoon. Koitan taas onnistua tapaamaan kaikkia kavereita, yritän olla tuhlaamatta kaikkia rahojani ja todennäköisesti menen huomen illalla taas Jennalle. As always. Täällä aurinkoiset kelit jatkuu, toivottavasti siellä kotisuomessakin!

Keskipäivän tanssibileet

Mä sain itteni vaivoin aamulla ylös, vaikka eilen menin jo ennen kymmentä nukkumaan. Jotenkin olen kokoajan väsynyt. Tämä mun elämä täällä on välillä yhtä suorittamista. Mä olen muutaman kerran jo löytänyt itseni selailemasta perhetarjontaa aupairworldissä. Ei taida olla hyvä merkki.

Tänään kuitenkin meni ihan mukavasti. Vaikkakin huudolta ja itkulta ei vältytty, molemmat tytöt istuivat vähintään kerran tänään jäähyillä ja hostäiti oli taas harvinaisen kylmä, niin all in all tänään oli ihan okei päivä.

Aamutoimien jälkeen heitin lapset kouluun ja tulin suoraan kotiin. Eilen olin suunnitellut, että tänään ajan Cruseillesiin lenkkeilemään järven ympäri, mutta ukkospilvet näyttivät niin uhkaavilta, että joku toinen kerta. Päädyin pesemään pyykkiä, jumppaamaan sisällä ja katsomaan eilisen Iholla -jakson netistä. Puoliltapäivin hain lapset syömään. Ehkä juuri tämä keskipäivä on syy siihen, että kaikesta huolimatta lasken tämän päivän hyväksi päiväksi. Lapset söivät kiltisti, vaikka E vähän valittikin, että hän ei syö tota ja yök tuo on pahaa. Kummasti ne vaan kuitenkin maistui.

Meillä oli ruuan jälkeen aikaa ja laitettiin musiikki soimaan täysillä mun tietokoneelta. E valitsi jonkun levyn (varmaan sen isän valikoimasta) ja sitten bailattiin. Löysin yhen sen levyn biisin:


Ehkä ihan hyvä, ettei noi ymmärrä englantia...

Vähän oli joo sotkusta, kun bébétkin oli tanssimassa. En harmiksi ehtiny siitä napata kuvaa.

Iltäpäivällä, kun I oli päiväunilla mä tappelin koneeni kanssa. Se tilttasi neljä kertaa, enkä tajua missä vika. Jäi välipalan valmistelu ja astiodenpesu ja kuivaus vähän viime tinkaan. Yleensä pesen astiat jo puolelta päivin, heti ruuan jälkeen, mutta meidän tanssileikki sai mut autuaasti unohtamaan tiskaamisen. Sain I:n kuitenkin ylös nopeasti, heitettyä välipalan kassiin ja ehdin koululle ajoissa hakemaan E:tä. Loppupäivä leikittiin puistossa, kunnes kipitettiin ukkosta pakoon kotiin.

Tähän mennessä mulla siis oli ollut oikein mukiin mennyt päivä. Tai no, vähän tappelua, kiljumista ja jäähyjä, mutta ne saatin nopeasti setvittyä. Hostäiti oli kuitenkin, kuten jo sanoin, melko ikävä tänään ja onnistui heti ovesta sisään astuttuani alkamaan valittaa. Mä yritän kuitenkin kääntää senkin positiivisen puolelle ja keksin "leikin": minimoi valitus. Yritän tehdä kaiken niin, että hostäidillä ei olisi valitettavaa. Se on vaan niin sneaky ihminen, että keksii lähes aina jotain huomautettavaa. Ehkä joku päivä vielä se astuukin ovesta sisään ja iloisesti sanoo, että kiitos Lotta, teet hyvä työtä. Tai ehkä ei.

PS. Mä omistan nyt uudet viininpunaiset konssit!

Luojan kiitos on perjantai

Tämä viikko on mennyt ihan sumussa. En oikein tiedä onko aika kulunut nopeasti vai hitaasti. Toisaalta tuntuu, että viime viikonlopusta on ikuisuus, toisaalta taas ihmettelen miten nyt jo jälleen on perjantai. Olen kyllä superiloinen, että on perjantai. Alan olla kuolemanväsynyt. Mun tekisi mieli joka välissä sulkea silmät ja torkahtaa hetkeksi.
    On täällä oikeastikin koko ajan ihan sumuista, heh.

Lapsille koulun alku on ollut myös väsyttävää ja stressaavaa, sen huomaa käytöksestä. Mä olen saanut pistää kaikkeni peliin, että saisin noi kauhukakarat kuriin. I:n kanssa testasin keskiviikkona kaikkea mahdollista, jotta saisin sen lopettamaan huutamisen. Mä yritin puhua järkevästi, puhua rauhallisesti, uhkailla, lahjoa, käydä haukkaamassa happea, ignoorata, keksiä jotain aktiviteettia, olla itse iloinen, olla vihainen.... Eikä mikään tehonnut. Lopulta I:n raivari nousi siihen pisteeseen, että vein sen jäähylle. Kyllä se lopulta hiljeni ja anteeksipyyntö tuli, mutta mulla oli vaikeuksia pitää itse positiivista ilmapiiriä loppupäivä yllä.

Se on muutenkin mulle ehkä kaikkein vaikeinta näiden pienten lasten kanssa. Pitää itse koko ajan pää kylmänä ja "unohtaa" kaikki tappelut heti kun ne on käsitelty. Ainakin vanhemman kohdalla. Jos toinen on aukonut päätään tunti tolkulla ja vaikka anteeksi pyytääkin, niin ei mulla ihan hirveästi olisi fiiliksiä leikkiä taas iloisesti. Pakko vaan vääntää se hymy huulille ja jatkaa eteenpäin.

Myös E on ollut ihan mahdoton eli itkua ja huutoa on tässä talossa riittänyt. Ei nämä muutenkaan ole mitenkään helppoja lapsia. Välillä menettelee, mutta melko... uhmaikäisiä. Mä en tiedä kopioko toi kuusivuotias siskoaan vai onko sille jäänyt joku pysyvä uhmaikä päälle. Eilen kun hain tytöt puoliltapäivin syömään, alkoi E kenkkuilla autossa. Mä käskin sitä istumaan paikallaan ja sanoin ettei se saa kiskoa siskoaan hiuksista tai läpsiä sitä. E alkoi huutamaan sitten mulle. Uhkaili muunmuassa että kertoo koko koululle, että heidän nounou (lastenvahti) on ilkeä, että sitten kukaan muu aupairi ei halua olla enää mun kaveri. Mä totesin vaan, että senkus, mutta toisia ei lyödä.

Mutta looking on the bright side, palkka tuli vihdoin tällä viikolla ja Annecy kutsuu taas huomenna. Löysin lähiostarista halvalla konssit, joista olen pitkään haaveillut (tai no ei ne halvat ole, mutta halvemmat kuin suomessa). Mä voisin lahjoa itseäni tämän raskaan viikon jäljiltä ja hurauttaa tänäiltana ostamaan ne.

I'm going slightly mad , It finally happened

Koulut ovat alkaneet! Ei voi sanoin kuvailla tätä tunnelmaa. On niin omituista saada omaa aikaa pitkin päivää. Olla yksin täällä kotona. Mä olen odottanut tätä niin kauan (ai miten niin olen vähän säälittävä). Ensinäkin siksi, että haluan nähdä jos mun tunnelmat paranisivat nyt kun 12 tunnin päivät ovat toistaiseksi mennyttä ja toiseksi kyllähän koulu rytmittää päivän. Saa selvän rutiinin eli päivät kuluvat nopeammin.

Nyt ensimmäinen viikko on I:n osalta vähän poikkeava, tavallaan tutustumisviikko eli päivän tunteja lisätään vähitellen. Ensiviikosta lähtien kuitenkin hoidan lapset aamulla, vien ne kouluun ja haen puolenpäivän aikaan kotiin syömään. E lähtee ruuan jälkeen takaisin kouluun ja I jää mun kanssa kotiin. I nukkuu muutaman tunnin, jolloin saan olla periaatteessa tehdä mitä vaan kunhan en poistu talosta. Iltapäivällä mä joudun taas ratin taakse ja haen E:n koulusta. Puoli kuuden maissa hostäiti tulee tai ainakin pitäisi tulla kotiin ja mä olen off.

Mä ajattelin aina, että tämä on erittäin hyvä rutiini, sillä iltaisin olen vapaa. Monilla aupaireilla kun on aamusta iltapäivään vapaata (kun lapset syövät koulussa) ja taas illat töitä. Nyt olen alkanut miettiä, miten ihanaa olisi jos päivä olisikin täysin vapaa. Mä en oikein aamulla muutaman vapaatuntini aikana ehdi kauas ja tosiaan iltapäivällä en voi poistua kotoa. Eli olenhan mä kiinni tässä työssä yhtä paljon kuin nytkin, lähes kellonympäri. Lisäksi täällä Ranskassa kaupat menevät jo iltaseitsemän aikoihin kiinni eli illalla ei niihinkään kunnolla ehdi. Myös monet mun kaverit ovat iltaisin töissä, joten en tiedä onko mun rutiini nyt sittenkään miellyttävä.

Mutta vaikka tämä teksi vähän eksyi negatiivisempiin tunnelmiin, olen mä juuri nyt erittäin heureuse. Kun sain I:n tänään päikkäreille, kävelin alakertaan ja tajusin, että olen totaalisesti tyhjän panttina, mun teki mieli alkaa hyppiä riemusta. Tätä on odotettu! Koulut ovat nyt virallisesti alkaneet. Nyt mä todella toivon, että mun tunnelmat alkavat muuttua tämän perheen suhteen...

      "I'm one card short of a full deck

I'm not quite the shilling ---

        --- But my dear how about you?

    I'm going slightly mad

    I'm going slightly mad

It finally happened"

      -Queen