Un Samedi presque parfait

Previously on this blog: nukkumista, hortoilua ja uusia ihmisiä Pariisin urbaaneissa maisemissa. Lue täältä.

Tänään siis luvassa PART 2 - Avec maman

Jeudi 16 Avr.

Matkustin ensimmäistä kertaa metrossa yksin. Yhtäkkiä kaikki ihmiset tuntuivat epäilyttäviltä ja jokainen minua päin huojahtanut kanssamatkustaja oli varmasti taskuvaras. Mä en ole mitenkään vainoharhainen, en toki. Ihan muuten vain puristin laukkua kädessä rystyset valkoisina.

Treffasin maman Boul. St. Michelin päässä ja lähdettiin hortoilemaan pikkukujille. Tsekattiin kaikkien tuttujen pikku elokuvateattereiden ohjelmisto, mutta jotenkin mikään ei tuntunut sopivan torstai-illan tunnelmaan. Jalat veivät lopulta hotellille. Mä virittelin kotielokuvakatsomoa sängynpäähän ja äiti asetteli kaupasta saaliksi tulleita pikkusuolaisia sieviin kuppeihin. Yöpuku päälle, peiton alle ja Intouchables-leffa pyörimään.

Vendredi 17 Avr.

Päivä jona minun teinivuoteni päättyivät. 20-vuotta lasissa. Onko huolestuttavaa jos tunsin oloni vanhaksi.
Sain herätä Paljon onnea vaan-laulun säveliin ja pari kivaa synttäriyllätystäkin olivat löytäneet tiensä meidän hotellihuoneeseen. Kuten viime vuonna, mä jouduin sain päättää kaiken. Eihän siitä meinannut mitään tulla, minä kun en ole kykeneväinen päätösten tekoon. Epämääräinen hortoilu on mulle kuitenkin tyypillistä, joten sillähän me alotettiin.

Käveltiin pikkusaarelle ja eksyttiin puolivahingossa ihanaan ruokapaikkaan. Maman tilasi meille synttäridrinkitkin ja niitä kilistellen vietettiin keskipäivä ruokataivaassa.

Me kilisteltiin Rue de Rivolin kahvilassakin melkopahoilla limudrinkeillä kun kerättiin voimia edessä odottavan kauppameren valloittamiseen. Jo parin kaupan jälkeen me kuitenkin luovutettiin. Jalat huusivat hoosiannaa loputtomasta hortoilusta ja kellokin näytti uhkaavasti iltaa. Mun saldona oli kahdet ihanat kesäkengät.

Huijattiin ja mentiin metrolla hotelille lukemaan.

Pyörittiin latinalaiskorttelin illassa ja nuuhkittiin ravintoloista leijailevia tuoksuja. Lopulta päädyttiin edullisen sipulikeiton ja kauniiden pöytäliinojen (seriously mom...) huijaamina symppikseltä tuntuvaan ravintolaan. Keitto oli hintaansa nähden hyvää, pääruuaksi valittu simpukka-annos oli totaalinen floppi ja jälkkäri ei ollut suurenmoinen makuelämys. Silti se oli juuri täydellinen lopetus päivälle. Me keskusteltiin henkeviä maman kanssa, ilta oli lämmin (ainakin lämpölamppujen alla) ja jaloissa loistivat uudet pariisilaiset korot.

Samedi 18 Avr.

Perjantaina mun epämääräinen päiväsuunnitelma ei ollut tuottanut loppujen lopuksi ihan kauhean tapahtumarikasta syntymäpäivää, vaikka se yksinkertaisuudessaan olikin erittäin bueno. Lauantaina tarkoituksena oli siis oikeasta saada jotain aikaan. Ja oh boy we did.

Säästettiin aamiaiskuluissa ja napattiin lähi-boulangeriesta croissantit, suklaahippu-mitkä-lie-pullat ja muita herkkuja. Koska matkan varrella ei oikein ollut sopivaa puistoa, johon pistäytyä eväsretkeilemään, istuttiin me Pantheonin portailla. Tai no Pantheonin edessä olevan bussipysäkin rotvallinreunalla, koska siihen paistoi aurinko. Close enough.

Huristeltiin metrolla keskelle Champs-Élyséesin kuhisevaa keskipäivää. Auringonpaahde ajoi meidät puolivahingossa elokuvateatterin viileyteen ja voila, mentiinkin seuraavan näytökseen. Se sattui olemaan Cendrillion (tuhkimo). Ihan mahtavaa; minä, maman ja kymmenen pikkutyttöä vanhempineen hihitettiin prinsessatarinalle.

Häpeäkseni tunnustan, että Pariisissa yhtenään ravaavana ihmisenä en ole kertaakaan eksynyt riemukaaren huipulle. Asia oli siis lopultakin korjattava ja olihan sieltä yläilmoista mukavat maisemat.

Oltiin edellispäivänä nähty lyhtypylväässä mainos Vivaldin 4 saisons -konsertista tälle päivälle. Tajuttiin riemukaaresta laskeutuessamme ehtivämme siihen - jos juoksemme. Ja mehän juostiin. Puskettiin kyynerpäät edellä metrotunneleissa, tapeltiin kirkon (jossa konsertti olisi) sijainnista kun kummallakaan ei ollut karttaa ja ehdittiin yllättävää kyllä minuutilleen paikalle. Pilvissä olleet lipun hinnat saivat meidät kääntymään nyreissään kirkon ovilta takaisin ulos. Pyörittiin vähän epätoivoisesti ympyrää kirkon edessä käsiä heilutellen. Katsottiin haikeina sisään viime tingassa hiipiviä ihmisiä ja lopulta kun ensimmäiset sävelet alkoivat jo kuulua me repäistiin ja ostettiin ne liput. Ei se enää siinä konkurssissa tuntunut, mun budjetti kun romahti jo Forever21:ssa.

Todellakin hintansa väärtti. Mä en vapaa-ajallani paljoa klassista kuuntele, mutta livenä se on aika upeaa. Me yritettiin epätoivoisesti arvuutella mikä vuodenaika oli milloinkin äänessä. Äiti väitti kaikkien olevan syksy, minä taas olin varma niiden olevan talvi. Mihinköhän ne kesä ja kevät jäivät? Pitäisiköhän perehtyä vähän tarkemmin.

Me käveltiin hotellille hämärtyvässä Pariisin illassa, Shakespeare & companyn kautta. Yllätin itseni, enkä ostanut yhtään kirjaa. Ehkä johtui siitä, että aikaa oli vain parin minuuttia ennen sulkemisaikaa. Ei sillä, hetken jo seisoin jonossa random itsensäetsimis-kirja kädessä. Ehkä ihan hyvä, että se lopulta jäikin sinne hyllyyn.

Dimanche 19 Avr.

Sunnuntaisin Pariisikin vähän hiljenee. Me pakattiin kirjat laukkuun ja suunnattiin Luxembourgin puutarhaan. Syötiin ihanan kevyet salaatit, säälittiin vanhaa kömpelöä tarjoilijaa ja mulkoiltiin röyhkeitä turisteja. Lopulta suunnattiin Luxembourgin hiekka-alueen ikuisen tuolisodan ytimeen. Saatiin varastettua tuolit, jalkatuolit (nekin tarvitsevat oman tuolin, ehdottomasti) ja asettauduttiin aurinkoon.

Kierreltiin epämääräisesti illemmalla vanhoja kortteleita ja pikkukujia etsien äidin lukeman Pariisiin sijoittuvan kirjan tapahtumapaikkoja. Mäkin haluan nyt lukea sen. Tiedämpähän täysin millaisessa talossa päähenkilö asuu, mitä reittiä hän kulkee kuvittelliseen työpaikkaansa ja millaisia ne kirjan kadut todellisuudessa ovat.

Iltaruoka syötiin ihan taivaallisessa ravintolassa Latinalaiskorttelissa. Oh mon Dieu sitä ruokaa. Sanat eivät riitä kuvamaan sitä makujen taivasta.

Lundi 20 Avr.

Syötiin aamiainen puistossa lähellä Invalidikirkkoa. Pulut terrorisoivat meitä, mutta jättivät muut puistossa oleskelevat (pariisilaiset?) rauhaan. Aika pahaa turistirasismia puluilta.

Rodin-museo oli suljettu, vaikka mä olin yrittänyt vahvasti väittää toisin, joten siirryttiin vieressä komeilevaan Invalidikirkkoon ja sen museoihin.

Napoleonin hauta

Iltaruoka syötiiin mun ja Hannan vakkaripaikassa. Tarjoilija tunsi jo meidät ja meidän menujen säätöyritykset, hups.

Tänä iltana ehdittiin vihdoinkin kunnolla Shakespeariin. Mä yritin välttää mielitekoja (ne vajaa parikymmentä kirjaa veivät jo ihan tarpeeksi painoa mun matkalaukussa) ja haahuilin yläkerran lukuhuoneeseen. Ihana vanhojen kirjojen tuoksu, pari kirjojensa maailmaan uppoutunutta lukijaa ja hiljaa kehräävä kissa. Mä löysin hektisestä Pariisista pienen kolkan, jossa aika tuntui pysähtyneen. Mä tiesin, jos koskaan löytäisin itseni asumasta Pariisissa, että se pieni huone Shakespeare & companyn yläkerrassa, käytävän päässä olisi mun pakopaikkani. Paikka jossa voisin olla ihan hiljaa ja rauhassa. Lukea kirjaa ja kuunnella viereisestä huoneesta hiljaa kuuluvaa pianonsoittoa.

Mardi 21 Avr.

Päivä, jona Hanna teki comebackin. Me istuttiin maman kanssa seesteisesti aamiaisella kun hotellin mukulakiviseltä pihatieltä alkoi kuulua kauheaa ryminää. Mä laskin kirjan kädestäni. Ääni ei voinut ollu kuin Hanna kahden matkalaukun, cabinlaukun ja tietokonelaukun kanssa. Melko säälittävä näky jos totta puhutaan. Pakko kyllä nostaa hattua, että se oli selvinnyt itsekseen  kolmesta metrovaihdosta sellaisella muuttokuormalla. Kai sitä oli ohimenneet gentlemannit autelleet sentään.

Kierreltiin juutalaiskorttelia. Poikettiin extempore johonkin museoon/näyttelyyn ja yllättävää kyllä päästiin omituisesti livahtamaan lipunmyynnin ohi maksamatta. Ehkä se olikin ilmainen, who knows. Siellä oli sisällä kuitenkin aika tappavan kuuma joten käytiin lopulta lähinnä vaan vessassa ja jatkettiin matkaa.

Me syötiin Falafelia äidin nuoruuden Israel-aikojen kunniaksi. Sotilaita parveili alueella rynnäkkökiväärit olallaan ihan ahdistavan paljon. Niihin ei meinaa suomalaisena millään tottua.

Illalla mentiin Pariisiloman lopun kunniaksi Seine-risteilylle. Mä olin joskus aikoja sitten ollut vastaavalla risteilyllä, mutta silloin en ehkä ymmärtänyt oppaan puhetta kauhean kattavasti, joten taas vähän viisaampana painoin illalla pääni tyynyyn.

Mercredi 22 Avr.

Mä lähdin aikaisin aamulla kohti Gare de Lyonia. Halasin puoliunista Hannaa (joka punkkasi mun ja maman hotellihuoneessa viimeisen yönsä) hyvästiksi ja sain sen puhuttua viemään muutaman mun leffan suomeen. Äidille delegoin varmaan kymmenen kilon edestä villapaitoja ja kirjoja. Lähdin siis hieman kevyemmällä laukulla kohti Annecyä (jossa odotti vielä Carrefourin-kassillinen tavaraa, oh merde). Maman auttoi mut ja muuttokuorman Gare de Lyonin asemalle. Mä epäaamuihmisenä en paljoa jaksanut keskustelua vääntää, joten me istuttiin molemmat omissa maailmoissamme asemakahvilassa, kunnes mä lähdin metsästämään junaani.

Junaani, joka hajosi kesken matkan. Toista tuntia seisottiin keskellä ei mitään, konnarin kiertäessä vaunuja ja selittelemässä jotain epämääräistä junan vaihtamisesta. Mun takanani oleva nainen alkoi itkeä ja huusi, että ei hän pysty vaihtamaan junaa kaiken tavaramääränsä kanssa. Siinä vaiheessa munkin niskaan alkoi muodustua kylmää hikeä. Vähän tökkien ja hitaasti me lopulta jatkettiin matkaa. Konnari ei paljoa selitellyt, käski vain pääteasemalla hakea korvausta lipusta (korvausta, jonka mä lopulta unohdin hakea, damn!).

Mutta kun mä aloin nähdä vuoria horisontissa, mut täytti ihana tunne. Olin kotona, mun ranskankotikaupungissa, vuorien keskellä.

PS. Suuri hatunnosto niille, jotka ovat oikeasti lukeneet tämän järkyttävän pitkäksi venähtäneen postauksen loppuun asti! Pahoitteluni ytimekkyyden puuttestani.

On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

Nuit de folie

Mun netti on takkuillut pari päivää niin ahkerasti, että hyvä kun en ole vielä heittänyt koko konetta seinään. Mä olen koko päivän pyörinyt ympäri asuntoa etsien jotain kulmaa jossa netti edes hetken pelittäisi. Viimeisen puolituntia olen hakannut päätäni ruutuun, kun mikään sivu ei lataudu. Kunnes siirryin ehkä viisi senttiä. Nyt se sitten pelittää kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. En uskalla liikahtaakaan. Jos se onkin siitä viidestä sentistä kiinni, että pysyn internetin ihmeellisessä maailmassa.

Alors quand même, viikonlopun mä olin siis aika pitkälti töissä. Lauantai-iltana mä vahdin omia ja naapurin kakaroita järjen menettämisen uhalla. Mä ravasin nukuttamisenkin jälkeen ehkä viisi kertaa ylhäällä kun naapurin pojan unilelulta oli irronnut jalka ja poika herätti muut nyyhkytyksellään. Mä lopulta jouduin räväyttää lasten huoneen valot päälle, etsimään sen kirotun jalan ja sidoin sen narulla kiinni. Että se siitä rauhallisesta illallisesta, mä kun en ehtinyt syödä lasten kanssa samaan aikaan. Papi onneksi oli henkisenä tukena ja herrasmiehenä tiskasikin kaiken.

Sunnuntai lähti puoli seitsemältä käyntiin. Mä kun olin jonkun hetkellisen aivovaurion takia ihan vapaaehtoisesti luvannut herätä lasten kanssa, jotta hostit saavat nukkua pitkään. Mä sitten hyssyttelin ja hyssyttelin, kun meinasi aamuvilleys nousta liian korkeisiin desibeleihin. Lopulta ysin jälkeen en enää jaksanut olla koko ajan kieltämässä ja annoin lasten leikkiä muovipalloilla ja muilla meluleluilla. Ei aikaakaan kun hostit valuivat silmät ristissä alakertaan. No can do, lapset on lapsia. 

Mä hyvästelin papin ja ajelin Jennan luo. Meillä oli kova meno. Molemmat niin kipeinä, että nenäliinakasa vain kasvoi lattialla ja lopulta mäkin päädyin vain makaamaan siihen lattialle. Perus sunnuntaimeininki. Sunnuntaina myös satoi lunta. T'as dit quoi! Suli se sentään luojan kiitos saman tien pois. Piti kaivaa hetkellisesti toppatakki tosin esiin. Hämmentävää vaan, että viime viikon kuljin muuten vain t-paidalla ja farkkutakilla.

Illalla mulla sahaili vähän kuume ja suurena yllätyksenä jopa mulle, menin yhdeksän jälkeen nukkumaan. Ihmeiden aika ei selvästikään ole ohi.

Maanantaiaamuna mä heräsin hiljaiseen taloon. Ravasin alhaalla ihmettelemässä missä kaikki ovat ja lopulta kolusin kaikki huoneet makuuhuoneita lukuunottamatta. Mä tarkistin, ettei se tänään ollut kun kelloja käännetään ja lopulta pommitin jopa ranskakavereita, että onko tänään joku vapaapäivä. Lopulta mä vakuutuin, että ihan tavallinen maanatai oli kyseessä ja kiipesin herättämään tytöt. Sain aika kauan vakuutella, että joo-o kyllä nyt aamu on. Siinä kun kolisteltiin alakertaan, ilmestyy huoneestaan hostit tukat pystyssä. "Damn nukuttiin pommiin!" ja ovesta ulos. Aha. Me kerettiin pienellä hoputuksella lasten kanssa ihan kivasti kuitenkin kouluun ja mä painuin hetkeksi vielä ekstraunille aamuvapaallani. 

Tiistaina oli taas koko päivä vaan duunia duunia. Lapset kiukutteli vuorotellen ja mä tein "kalaa" ruuaksi kuten käskettiin. Eli nugetteja, close enough. Eihän sitä nyt aina voi muistaa, että nugetit ja kalapuikot eivät ole sama asia. Olin muutenkin hajamielinen. Unohdin ottaa lähtiessä autonavaimet ja jouduin mennä takaisin miljoonan lukon ja hälytysjärjestelmän läpi. Kun toisen kerran sain talon lukkoon, seisoo E vieressä: "Hei nää nukenrattaat pitäis myös laittaa sisälle". Jäi rattaat piharampille. Mähän en kolmea kertaa ala avainten ja piipitysten kanssa tappelemaan. Mä myös heitin juustot ajatuksissa roskiin. Kaksi juuri avattua pakettia. Onneksi tajusin virheeni ja dyykkasin ne sieltä takaisin jääkaappiin. Semmonen päivä. En ala edes kertomaan kuinka kuljin puoli päivää neuletakki nurinpäin ja kuinka hortoilin ostarin parkkipaikalla kun unohdin mihin parkkeerasin autoni. 

Viime yönä heräsin kamalaan migreenikohtaukseen, jonka vuoksi puolet yöstä lojuin alakerran laattalattialla kylmäpussi pään päällä. Aamulla oli siis vähän vaikeuksia päästä ylös. Tänään oli muuten tosi sateinen päivä, joten mä jäin lopulta kotiin, vaikka vapaa olinkin. Samalla kun heitin lapset mummolaan poikkesin tosin mun kielikurssia vastapäätä olevassa ostarissa. Nostalgiaa. Muuten olen vain siivonnut ja bailannut ranskalaisen kasarijytän tahtiin. Koko päivänä muuta kuunnellutkaan. Hanna, mä syytän sua.

Nyt mun netti taas vähän vaihteeksi pätkii, joten saa nähdä millä vuosituhannella tämäkin teksti saadaan julkaistuksi. 

Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.

Hetkiä / Les Moments

Musta tuntuu, että olen nyt kykenemätön tuottamaan minkään tasoista yhtenäistä tekstiä. Päästän nyt siis itseni helpolla ja heittelen tällä kertaa pieniä paloja ja hetkiä viimeviikon lopulta.

Hetkiä, joina olen ollut niin hajamielinen. Mä olen heittänyt lusikan roskikseen ja laittanut jukurttipurkin tiskikoneeseen, yrittänyt epätoivoisesti avata talon ovia autonavaimella, unohtanut autotallin oven auki lumisateella, etsinyt puhelinta ympäri huushollia sen ollessa taskussa, kutsunut E:tä I:ksi ja päinvastoin, unohtanut laittaa hellan päälle ja ihmetellyt miksei vesi kiehu ja sitä rataa. 

Mä olen myös sekoillut sanoissani. Piti sanoa "käyn laittamassa bensaa (l'essence) autoon" ja sanoinkin sitten "käyn laittamassa pyykit (lessive) autoon". Hups. Mä olen sekoillut jopa olla-verbien kanssa. "Ooksä joku vauva vai?" muuttui ihan huomaamatta "Onko sulla joku vauva vai". 

Saan osakseni välillä hölmistyneitä katseita.

Hetkiä, joina olen alkanut vakavasti harkita kampaajan uraa. Hostäitikin totesi, että mun luovuudella ei näytä olevan rajoja, kun tuntuu, että joka päivä luon tytöille uudet masterpiece kampaukset. Nyt sujuu hollantilaiset ja ranskalaiset letit, saparot ja muut viritelmät, kalanruotoletti, neljän ja viiden säkeen letit, erilaiset ponnarit jne. Kerran olen nutturan tehnyt ja sai niin tyrmäävän vastaanoton neiti E:ltä, etten sittemmin ole uskaltanut samaa yrittää. Nyt alkaa kyllä ideat vähitellen loppua. Täytyy alkaa turvautua hätäponnareihin.

Keskiviikkona mä soittelin ahkerasti skypen välityksellä kavereille (kukkuu siellä koalalandiassa!) ja puhelimitse molemmille mummuille. Tuli jotenkin niin hyvä mieli, yhteydenpito kun ei oo mun vanhvin puoleni. En mä ole ketään unohtanut, mä olen vain yleisesti saamaton laiskiainen.

Hostit olivat viikonlopun pois ja niinhän se on, että kun kissa on poissa niin hiiret hyppivät pöydillä. Mä jätin tiskit altaaseen koko viikonlopuksi, enkä muutenkaan korjannut jälkiäni. Pidin disneymaraton-illan kavereiden kanssa volyymia säästelemättä, tömistelin yöllä portaissa, jätin tavaroitani ympäri kämppää, kuuntelin musiikkia niin kovalla kuin huvitti sekä tulin ja menin miten sattuu, kelloon katsomatta ja kenellekään ilmottelematta. Voisi sanoa, että aika mahtava viikonloppu siis. 

Meistä ei saa yhtäkään normaalia otosta...

Perjantaina me syrjäytyneet suomalaiset, aka Jenna, Roosa ja minä, ostettiin kaupan karkkihylly tyhjäksi ja linnoittauduttiin tv:n ääreen. Vasta joskus kolmen-neljän aikaan yöllä sitä alkoi pilkkimään niin pahasti ja disney-leffat tulivat jo vähän korvista, että luovutettiin ja painuttiin nukkumaan. Aamulla katsottiin vielä tasottavana yksi piirretty ja pakattiin vähän nolona melkein täysin syömättä jääneet herkut. Päivän kiertelin Roosan kanssa loskaan hautautuneessa Annecyssä ja illalla oli ihana jälleennäkeminen Jennan kanssa. Oltiinhan me oltu erossa ehkä neljä tuntia. 

Mä olen onnistunut kokemaan jopa riemun ja pettymyksen tunteita. Katottiin ihan extempore Macumba-klubin aukioloaikoja ja huomattiin Black M:n esiintyvän siellä lauantai-iltana. Siitäkö vasta riemu ratkesi. Suihkussa, meikatessa, asupanikoidessa (mä onnistuin kokeilemaan varmaan kaikkia vaatekappaleita ja silti näytin lopulta ihan muumimammalta) ja muussa turhassa sekoilussa meni koko ilta. Me selvittiin lopulta Macumbaan vaan huomamaan, että Black M oli peruuttanut keikkansa. Turhaan sitä oli kirjaimellisesti taivaltanut läpi tuulen ja tuiskun, kaivanut auton lumihangesta ja laittautunut kolmatta tuntia. Ja jäi Black M taas näkemättä. Arvatkaa harmittiko.

Lohdutuksena me pidettiin öinen, kello kahden pizza-hetki.

Hetki, jolloin tajuan olevani niin onnellinen täällä. Tai olen onnellinen, että olen tullut tänne. En mä tiedä. Mä en voisi enää kuvitella elämää ilman Jennaa, Hannaa ja muita uusia ystäviä, ranskankieltä ja tätä kaikkea. Kuka mä oikein olisin jos en olisi tänne tullut? Miten mahtavaa on, että mä olen kokeillut omia siipiäni ja huomannut niiden kantavan. Me oltiin eilen leffassa katsomassa La Famille Bélier ja miten mahtava se olikaan! Siitä tuli niin hyvälle tuulelle ja jotenkin taas iski tajuntaan miten loistava päätös tänne Ranskaan lähteminen oli kaikkine vastoinkäymisineenkin. 

Eiköhän tää sillisalaatti ollut tällä kertaa tässä. Bisous!

Nothing ruins your Friday like realizing it's only Tuesday

Alkaa tässä pikku hiljaa tulla kärsimättömäksi. Enää kaksi työpäivää ja kolme yötä niin tämä tyttö pääse kotiin. Koti... Sana, joka on saanut täysin uuden merkityksen viimeisten kuukausien aikana. Ja jep, luitte oikein, vain kaksi (2) työpäivää jäljellä tänä vuonna. Luulin olevani perjantainkin ihan tavalliseen tapaan osa-aikaisena taksikuskina ja yh-äitinä, mutta hostisän sanojen mukaan "oli ihan selvää", että perjantai on mulle vapaa. Ei nyt ihan kyllä ollut (nimimerkillä mähän olisin jo lähtenyt torstai-iltana, eiku), mutta loistouutinen silti. Mä voin siis mainiosti lähteä heti aamusta lentokentälle palloilemaan, etten vain missaa iltalentoani.

Eilen mä olin vahvasti vannonut meneväni heti tytöt kouluun vietyäni takaisin nukkumaan. Sen ajatuksen voimalla jaksoin kiskoa itseni liian vähäisten yöunien rasittamana ylös. Arvatkaa vaan kariutuiko se suunnitelma aika nopeasti. E oli kuumeessa ja mun ekstraunet jäivät haaveeksi. No ei, ihan kiitettävästi mä onnistuin kuitenkin pilkkimään koko aamun. "Sä nukut!", E ruikuttaa. "Eikä, mä vaan luen mun kirjaa silmät kiinni".

Ei siinä muuten mitään, tytöt olivat ihan eri persoonia taas kuin perjantaina ja mäkin sitten puolen päivän jälkeen heräsin horroksestani. Illalla kurvasin kielikurssille, jossa jankattiin ehkä kymmettä perättäistä kertaa verbien menneitä aikamuotoja. Mä en tajua miten joku on siellä vieläkin ihan huuli pyöreenä, että ai pluskvanperfektissä olla-verbi on imperfektissä?? Hei pliis nyt oikeesti.

Viimeinen viikonloppu täällä tänä vuonna vierähti sekin yhdessä hujauksessa. Mä olin koko ajan menossa tuli perseen alla, juolustressin kannustamana. Nyt on sitten käytetty joululahjoihin enemmän energiaa, ajatusta ja rahaa kuin koskaan ennen. Saa luvan kelvata. Tuliaisiakin erehdyin hommaamaan, vaikka kovasti vannoin olevani tuomatta mitään muuta kuin itseni.

Lauantaina heräsin hämmentävää  kyllä jo puoli yhdeksältä. Lähdin hostien mukana koululle ihailemaan I:n kuorolaulantaa. Väkeä oli kuin pipoa ja kuorolaisia sitäkin enemmän. Taisivat laulaa kuusi kappaletta ja vasta viidennen aikana pongasin I:n punaiset saparot eturivistä. Koululla oli joulumyyjäiset ja kiertelin hetken vielä leivosten tuoksussa, näin Pernilleä ja Matildaa, söin krepin ja aloitin päivän ostosaldoni. Siinäpä se aamupäivä meni aika pitkälti.

Puolen päivän jälkeen selviydyin Annecyyn, tapasin Jennan ja Roosan ja armoton joululahjaostopaniikki alkoi. Mitä sitä nyt ja kelle ja miksi ja mistä ja mitä kokoa ja väriä ja makua ja onko liian painava, saako viedä koneessa ja miksi ja jos ei kuitenkaan. Eikä oltu ikävä kyllä ainoita, jotka olivat saaneet päähänsä lähteä joulutoreja kiertelemään. Jätin autonkin varmaan kolmen kilsan päähän keskustasta ja silti sai hetken hakea paikkaa.

Illemmalla sitten tapasin vielä Kamilaa. Pitkän pohdinnan jälkeen päädyttiin katsomaan uusin Hunger Games (ranskaksi dubattuna, mitenkäs muuten) ja kyllähän sen nyt katsoi. Pakko lukea ne kirjat, siellä ne hyllyssä on jo monta vuotta pölyttynyt. Jotenkin vaan mietittiin, että miksi kaikkien elokuvatrilogioiden tai -saagojen (vai mitä ne nyt on) viimeisin osa venytetään kahteen leffaan? Tässäkään oikein tuntunut tapahtuvan mitään. Niin ja hämmentävää kyllä, ymmärsin ihan ongelmitta.

Pongatkaa suomi!

Leffan jälkeen kierreltiin hetki vanhassa kaupungissa ja istuttiin teekupposille. Lopulta käveltiin ja juteltiin ees taas keskustan ja mun autoparkin väliä. Pikkusen jalat olivat kipeät kun vihdoin selvisin kotiin. Sunnuntaina Annecyssä olivat kaikki kaupat auki, toisin kuten yleensä, kiitos joulun, ja mitäs sitä muutakaan ohjelmassa kuin joululahjojen etsintäpanikointia. Nyt on kaikki (luojan kiitos) hommattu, muutama mahdollisimman pahan hajuinen juusto vain äidille ja tämä olisi valmis lähtemään jouluksi kotiin!