Like a hobo

Kikatuskohtauksista raivokohtauksiin, vakavista keskusteluista ihan turhan jauhamiseen. Tää päivä on aaltoillut laidasta laitaan.

Aamulla mä kuuntelin ihmeissäni, kuinka täällä kulkee yhtäpäätä hälytysautoja pillit soiden. Kunnes tajusin sen olevan vain tuuli, joka viheltää meidän talossa. Tähän mennessä se on vaan ulvonut mun huoneen oven raoista. Mä tilkitsen huoneeni oven pyyhkeillä aina iltaisin, ettei se ulina pidä mua hereillä. Mutta että tuuli ihan viheltää, mielenkiintoista.

Aamu sujui niin sulavasti, että ehdin jo huokaista, että tämä taitaakin olla ihan leppoisa torstai. Toista kuin esimerkiksi eilinen, jolloin kaikki tuntui hajoavan käsiin. Kirjaimellisesti. E rikkoi aamulla lasinsa ja niitä siruja kaivelin vielä illallakin villasukistani. Mä taas taisin liian raivokkaasti raapata autoani, sillä se raappa napsahti poikki ja mä olenkin kävellyt laastari sormessa siitä lähtien. Pauvre de moi.

Leppoisuus alkoi haihtua ilmasta jo midin aikaan. Mä kävin taas noiden kanssa keskusteluita, joissa ei ollut järjen häivää. Suunnitelmissa oli lämmittää ja syödä eilistä tonnikalapiirakkaa. Kuulostaa erittäin yksinkertaiselta, mutta ehei. E halusi lämmittää mikrossa, minä uunissa. Mä sanoin, että laita oma palasi mikroon ja mä laitan omani uuniin. E alkoi itkeä ja huutaa. Me käytiin ehkä kakskyt minuuttia päätöntä keskustelua ja tässä syyt, miksi E veti sellaset kilarit: hän haluaa lämmittää uunissa, mutta mä pakotan hänet lämmittämään omansa mikrossa ja kuitenkin hän haluaa, että kaikki lämmittävät samalla kertaa palansa mikrossa ja mä pakotan hänet lämmittämään palansa erikseen uunissa. Mä järkeilin itteni lopulta ulos siitä keskustelusta ja piirakka saatiin lämpimäksi.

I taas alkoi kenkkuilemaan kun mä läväytin kylkijäisiksi parsakaalia pöytään. Hän ei halua paljoa parsakaalia! Vain kaksi palaa kuulemma. No mä pilkoin sitten yhden ison parsanpalan neidin lautaselle. I alkoi samantien kitistä kuinka paljon mä laitoin, hän kun oli sanonut vain kaksi palaa. Mä en tiedä olenko jotenkin itsetuhoinen vai mitä, mutta mä huomaan usein sörkkiväni ampiaisenpesää ja härnääväni vähän verta nenästäni. Iskin siis toisen parsakaalin palan I:n lautaselle ja sanoin, että siinä se toinen. I tuijotti mua hölmistyneenä, että miten tässä nyt näin kävi. Ei se yllättävä kyllä saanutkaan mitään vuosisadan raivareita niin kuin yleensä kun mä vähän provosoin.

Taukomusaa

I on ollut viimeset viikot ihan mahdoton fiiliksestä toiseen heiluja. Yhtenä hetkenä se leikkii hymy huulilla ja kahden sekunnin jälkeen se huutaa kurkku suorana ja muuttuu kosketuksesta spagetiksi. Tsiis, mä meinaan välillä menettää järkeni sen kanssa.

Mä olin aamulla siis turhaan unelmoinut leppoisasta päivästä. Midikin vielä sujui sen suuremmitta fiaskoilta, ennen siestaa me kikatettiin ihan hulluna, leikittiin ja kutiteltiin toisiamme, mutta iltapäivällä siestalta heräsikin monsteri. Sen hirviön toimesta mä alennuin samantien aupairista nyrkkeilysäkiksi, raapimapuuksi ja puruleluksi.

Jostain syystä aina kun mulla palaa hermo noiden kanssa, mulla alkaa soimaan päässä Firstin Nyt meni hermot ja mua alkaa naurattaa. On se nyt kun en mä osaa enää edes olla vihainen. Jätin siis sen monsterin puettuna ja kammattuna huutamaan ja palasin pyykkieni ääreen Firstiä hyräillen. About vartin päästä mun eteen hiipii pieni kolmevuotias kyyneleet poskilla. Varovasti se laittaa käden mun polvelle ja kuiskaa "pardon".

Ilta meni mukavasti. Me pelattiin koko ilta ristinollaa ja mun vireystaso vähitellen laski niin alhaiseksi, että hävisin vaikka kuinka yritin (jopa I:lle, mutta siitä ei puhuta). Nyt mä koitan lepuutella hermojani, jotta jaksan kohdata huomiset taistelutantereet. Kuuntelen Charlie Winstonia, oon ihan obsessed sen musiikista. Mun tekisi mieli linkata kaikki sen biisin kavereilleni (älkää huoliko, koitan hillitä itseni).

Normipäivä kutenkin siis. Hymyjä ja paljon kertovia katseita, taisteluita ja anteeksiantoa. Elämää.

Hetkiä / Les Moments

Musta tuntuu, että olen nyt kykenemätön tuottamaan minkään tasoista yhtenäistä tekstiä. Päästän nyt siis itseni helpolla ja heittelen tällä kertaa pieniä paloja ja hetkiä viimeviikon lopulta.

Hetkiä, joina olen ollut niin hajamielinen. Mä olen heittänyt lusikan roskikseen ja laittanut jukurttipurkin tiskikoneeseen, yrittänyt epätoivoisesti avata talon ovia autonavaimella, unohtanut autotallin oven auki lumisateella, etsinyt puhelinta ympäri huushollia sen ollessa taskussa, kutsunut E:tä I:ksi ja päinvastoin, unohtanut laittaa hellan päälle ja ihmetellyt miksei vesi kiehu ja sitä rataa. 

Mä olen myös sekoillut sanoissani. Piti sanoa "käyn laittamassa bensaa (l'essence) autoon" ja sanoinkin sitten "käyn laittamassa pyykit (lessive) autoon". Hups. Mä olen sekoillut jopa olla-verbien kanssa. "Ooksä joku vauva vai?" muuttui ihan huomaamatta "Onko sulla joku vauva vai". 

Saan osakseni välillä hölmistyneitä katseita.

Hetkiä, joina olen alkanut vakavasti harkita kampaajan uraa. Hostäitikin totesi, että mun luovuudella ei näytä olevan rajoja, kun tuntuu, että joka päivä luon tytöille uudet masterpiece kampaukset. Nyt sujuu hollantilaiset ja ranskalaiset letit, saparot ja muut viritelmät, kalanruotoletti, neljän ja viiden säkeen letit, erilaiset ponnarit jne. Kerran olen nutturan tehnyt ja sai niin tyrmäävän vastaanoton neiti E:ltä, etten sittemmin ole uskaltanut samaa yrittää. Nyt alkaa kyllä ideat vähitellen loppua. Täytyy alkaa turvautua hätäponnareihin.

Keskiviikkona mä soittelin ahkerasti skypen välityksellä kavereille (kukkuu siellä koalalandiassa!) ja puhelimitse molemmille mummuille. Tuli jotenkin niin hyvä mieli, yhteydenpito kun ei oo mun vanhvin puoleni. En mä ole ketään unohtanut, mä olen vain yleisesti saamaton laiskiainen.

Hostit olivat viikonlopun pois ja niinhän se on, että kun kissa on poissa niin hiiret hyppivät pöydillä. Mä jätin tiskit altaaseen koko viikonlopuksi, enkä muutenkaan korjannut jälkiäni. Pidin disneymaraton-illan kavereiden kanssa volyymia säästelemättä, tömistelin yöllä portaissa, jätin tavaroitani ympäri kämppää, kuuntelin musiikkia niin kovalla kuin huvitti sekä tulin ja menin miten sattuu, kelloon katsomatta ja kenellekään ilmottelematta. Voisi sanoa, että aika mahtava viikonloppu siis. 

Meistä ei saa yhtäkään normaalia otosta...

Perjantaina me syrjäytyneet suomalaiset, aka Jenna, Roosa ja minä, ostettiin kaupan karkkihylly tyhjäksi ja linnoittauduttiin tv:n ääreen. Vasta joskus kolmen-neljän aikaan yöllä sitä alkoi pilkkimään niin pahasti ja disney-leffat tulivat jo vähän korvista, että luovutettiin ja painuttiin nukkumaan. Aamulla katsottiin vielä tasottavana yksi piirretty ja pakattiin vähän nolona melkein täysin syömättä jääneet herkut. Päivän kiertelin Roosan kanssa loskaan hautautuneessa Annecyssä ja illalla oli ihana jälleennäkeminen Jennan kanssa. Oltiinhan me oltu erossa ehkä neljä tuntia. 

Mä olen onnistunut kokemaan jopa riemun ja pettymyksen tunteita. Katottiin ihan extempore Macumba-klubin aukioloaikoja ja huomattiin Black M:n esiintyvän siellä lauantai-iltana. Siitäkö vasta riemu ratkesi. Suihkussa, meikatessa, asupanikoidessa (mä onnistuin kokeilemaan varmaan kaikkia vaatekappaleita ja silti näytin lopulta ihan muumimammalta) ja muussa turhassa sekoilussa meni koko ilta. Me selvittiin lopulta Macumbaan vaan huomamaan, että Black M oli peruuttanut keikkansa. Turhaan sitä oli kirjaimellisesti taivaltanut läpi tuulen ja tuiskun, kaivanut auton lumihangesta ja laittautunut kolmatta tuntia. Ja jäi Black M taas näkemättä. Arvatkaa harmittiko.

Lohdutuksena me pidettiin öinen, kello kahden pizza-hetki.

Hetki, jolloin tajuan olevani niin onnellinen täällä. Tai olen onnellinen, että olen tullut tänne. En mä tiedä. Mä en voisi enää kuvitella elämää ilman Jennaa, Hannaa ja muita uusia ystäviä, ranskankieltä ja tätä kaikkea. Kuka mä oikein olisin jos en olisi tänne tullut? Miten mahtavaa on, että mä olen kokeillut omia siipiäni ja huomannut niiden kantavan. Me oltiin eilen leffassa katsomassa La Famille Bélier ja miten mahtava se olikaan! Siitä tuli niin hyvälle tuulelle ja jotenkin taas iski tajuntaan miten loistava päätös tänne Ranskaan lähteminen oli kaikkine vastoinkäymisineenkin. 

Eiköhän tää sillisalaatti ollut tällä kertaa tässä. Bisous!

Je voudrais un bonhomme de neige

Sunnuntaina se sitten saapui tänne meillekin. Maanantaiaamuna sai puskea polveen asti ulottuvien kinosten yli. Joka paikka loisti valkoisenaan. Lapset olivat innoissaan, mä tuijotin kauhistuneena sen valkoisen massan alle hautautunutta autoa.

Lunta. Sitä on kaikkialla.

Mä olin jo kaivanut farkkutakin esiin, viime viikon keväisten kelien ansiosta. Nyt jouduin taas hautautumaan talvivaatteiden uumeniin.

Viime viikolla avasin ikkunani ja hengitin syvään ihanan raikasta kevätilmaa. Nyt mä saan pelatä, että mun kattoikkuna romahtaa.

Eikä se enää ole edes lunta, kun ei täällä ole edes pakkasta. Päivässä se siedettävä suojalumi muuttui loskamereksi. Nyt täällä on kinoksittain loskaa.

Tiet ovat silti niin umpisuolattuja, että mun auton pesunesteet on kohta käytetty. 

Mun halppisbootseista menee vesi ensimmäisellä askeleella läpi ja sukat kastuu vaikka kuinka yritän loikkia lätäköiden yli. Pitääkö tässä  nyt vielä alkaa kunnon talvikenkiäkin ostelemaan.

Mulla on ikävä mun Kuomia.

Mä rakastan talvea, pakkasta ja lunta. Tänne en sitä kuitenkaan toivonut. Se hankaloittaa liikaa asioita. Mutta niin siinä kuitenkin kävi, että maanantaina heti tilaisuuden tullen meitä oli kolme tyttöä lumisotasilla, lumiukon teossa ja lumilyhtyjä väsäämässä. Mä voin olla olevinani kuinka aikuinen hyvänsä, mutten koskaan tule olemaan liian vanha telmimään lumessa.

Miten tässä nyt näin pääsi käymään?

Kysymyksiä kysymyksiä

Mä olen pitkään miettinyt tekeväni tämän blogipostauksen, mutta jotenkin aina lykännyt sitä. Vähitellen se hautautui luonnoksien sekaan ja unohdin koko asia, until today. Jos nyt sitten, kun alkaa kirjoitusideatkin olla vähissä. Eli suunnitelmissa olisi tehdä Q&A -postaus.

Areena on nyt teidän ihmiset! Heitelkää kysymyksiä kommenttilaatikkoon aupairiuteen, ulkomailla asumiseen, Ranskaan, ranskankieleen yms. liittyen TAI liittymättä. Mitä mieleen nyt sattuu juolahtamaankaan. Mä odotan innolla teidän kysymyksiänne. 

Toivon, että joku nyt edes kysyisi jotain, ettei tarvitse täällä ihan nolona tuijottaa pyöreää nollaa kommenttiboksissa.

EDIT // Vastaukset löytyvät täältä.

Breathe in. Breathe out.

Mä olen nyt tuijottanut tätä tyhjää sivua yli puolituntia. Pää vilisee ajatuksia, muistoja ja tuntemuksia tältä viikolta, mutten saa sanaakaan ulos. En tiedä mistä aloittaisin, miten aloittaisin tai edes miksi. Mä nyt haluaisin kuitenkin erittäin mielelläni viettää viime aikoina niin vähäiseksi käyneen vapaa-aikani johonkin muuhun kuin tämän tyhjän ruudun tuijottamiseen, eli alors.

(Maanantain kohdalla lyö tyhjää, joten mä skippaan suosiolla koko päivän)

Tiistai 13/01/15

Mä tiesin jo sillä sekunnilla kun jätin tytöt keskenään autoon siksi aikaa kun laitoin talon hälyt päälle, että tästä tulisi pitkä päivä. Kun olin selkäni kääntänyt niin huuto alkoi. Mä seisoin vain hetken sisällä kuunnellen sitä huutoa ja valmistellen itseäni tulevaan. Jos mä ja mun veli ollaan oltu läheskään samanlaisia autossa niin mä suuresti ihmettelen miten me ei jo aikoja sitten olla jääty tienposkeen. Kun avasin auton oven alkoi kamala kanteluhuuto. Molempia oli kuulemma raavittu ja revitty hiuksista ja tönitty ja läpsitty ja sanottu rumasti ja potkittu ja ylipäänsä kiusattu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Molemmat olivat myös vahvasti sitä mieltä, etteivät itse olleet tehneet mitään. Mua ei vain yksinkertaisesti enää jaksa kiinnostaa, joten tyynen rauhallisesti käskin molempia istumaa hiljaa paikallaan ja laittamaan turvavyöt kiinni. Ennen kun "mutta kun..." protestit alkoivat mä käänsin radiota kovemmalle.

Tiistaisin on uimatunnit. Mahtavaa. Se siis tarkoittaa yhtä ylimääräistä lasta mulle ja ympäri kellon kestävää päivää. Ymmärrätte varmaan miksei tiistai siis ole mun suosikkipäivien kärkisijoilla. Tässä päivän puitteet: Minä haen I:n kanssa E:n ja tämän ystävän A:n koululta 16:30. Sen jälkeen mulla on tasan puolituntia aikaa saada lapset autoon, ajaa Vitamiin, kipittää alakertaan, jossa uimahalli sijaitsee, saada E ja A uimapukuihin, viedä kamat lokerikkoon ja dumpata lapset uimaopelle. Mission lähes impossible. 

A on ehkä maailma hitain lapsi. Ensimmäiset 10 minuuttia menevät aina siihen, kun E lähtee etsimään A:ta koulusta. Tämä kyseinen kakara kun jää aina haahuilemaan käytäville tai jotain vastaavaa. Mä en ota selvää kuusivuotiasiden poikien ajatusmaailmasta. Toinen problem on parkkikselta uimahalliin siirtyminen. Mä kävelen I toisessa kädessa ja uimareput toisessa kädessä roikkuen ja huudan kurkku putkella E:tä ja A:ta odottamaan. En tiedä oliko vika korvissa vai korvien välissä, mutta sinne ostoskeskuksen ovien taakse ne katosivat. Hetken jo harkitsin nappaavani I:n kainaloon ja juoksevani perään. Päädyin matelemaan kolmivuotiaan tahtia ja hyväksymään sen vaihtoehdon, että ne lapset ovat nyt ehkä lopullisesti kadonneet. Ne ylikierroksilla käyvät ipanat tosin odottelivat naama pahantahtoisessa virneessä portaiden luona. Tässä vaiheessa mun pinna alkoi jo kärytä ja ensimmäiset agresaarnat pääsivät ilmoille. Kiltisti ne kävelivät sitten pukukopeille asti mutta luoja sitä menoa taas. Siinä sitten kohtaamispaikalla muut lapset seisoivat kiltisti vanhempiensa vierellä kun mä taas kiskoin kaksin käsin omia kakaroitani lattialta kierimästä. Yksi yrittää änkeä itseään kaappiin, toinen hakkaa pyyhkeellään ohikulkevia ja kolmas kierii maassa räkättäen. Maailman onnellisin tunne kun edes ne kaksi apinaa siirtyivät uimaopettajan vaivoiksi.

Keskiviikko 14/01/15

Tytöillä loppu kahdeltatoista koulu. I oli silloin jo mukavan kärttyisellä päällä. Se kompastui autoon noustessaan ja itki koko matkan ihan vain itkemisen ilosta. Mihinkään kuulemma ei sattunut, mutta kun kerran oli huutamisen makuun päästy niin mikäs sitä lopettamaan. E:n kanssa yritettiin keskustella sen huudon ylitse. Yritykseksi jäi. Kun päästiin kotiin mä kysyin I:ltä, että mikä nyt hiertää?

- Mä haluan päiväunille

- Sähän menet päiväunille kultapieni.

- Mutta kun mä en halua!

- No me nyt syödään ensin, tule pois autosta niin mennään laittamaan ruokaa.

- Mä en halua syödä, vaan mä haluan päikkäreille!

- Haluatko sä nyt nukkumaan vai et?

- *Epämääräistä muminaa*

- Jos nyt kuitenkin poistuttaisiin tästä autosta ensin ja mietitään sitten. Tuletko itse ulos vai
   kannanko sut pois?

- Mutta kun mä olen väsynyt. En halua syödä.

- Mä tiedän kultapieni. Et sä voi autoon kuitenkaan jäädä.

- En mä halua jäädä autoon!

- Sitähän mä juuri sanoin.

- Mä haluan päiväunille. En halua nukkua. Haluan. En

Tilanne päättyi siihen, että mä kannoin I:n ulos autosta. Se istui vähintään vartin mun sylissä nyyhkyttämässä ja sitten lähti iloisesti leikkimään. Mä en ymmärrä lapsia.

I:n päikkäreiden aikaan mä ja E kuunneltiin La reine des neiges (Frozen)- elokuvan Libérée, délivrée about kolme sataa kertaa. Lopulta me näyteltiinkin se kohtaus uudestaan ja laulettiin päälle. Mä sain loistaa hetken Olofina. Mun kolmen sekunnin roolisuoritus oli juuri sopiva, ottaen huomioon mun vireystason (joka oli jo siinä vaiheessa päivää erittäin alhainen, öisin nukkuminen kun on ihan yliarvostettua).

Mun moment to shine!

Syy siihen, että tytöt olivat päivän mun kanssa, eivätkä lähteneet mummulaan oli se, että näiden entinen ranskalainen aupairi tuli pistäytymään. Sopivasti valitsi sitten juuri sen ainoan päivän jolloin mulla olisi iltapäivällä vapaata. Mun kun piti olla mukana, koska I saattaisi vierastaa pari vuotta sitten viimeksi näkemäänsä naamaa. Ex-aupairin piti tulla yhden jälkeen ja saapui sitten vähän ennen neljää. E on selvästi saanut multa vaikutteita, se nimittäin istui sillä mun perinteisellä vahtauspaikalla ,nenä kiinni ikkunassa, odottamassa viimeisen tunnin.

Mä karkasin siitä lautapelien keskeltä puoli kuudelta  suuntana kielikurssi. Jäädyin sitten heti rajan jälkeen motarille. Siinä ruuhkassa menikin mukavat puoli tuntia täysin pysähdyksissä ja toiset puoli tuntia jarrun, kytkimen ja kaasun kanssa leikkien. Musta alkaa vahvasti tuntumaan sitä, että olen varmaan puolet autoilustani täällä kököttänyt liikenneruuhkissa.

Illalla jäin auttelemaan hostäitiä tiskien kanssa ja loppuilta katsottiin Greyn anatomiaa teeveestä. Mulla ja hostäidillä on yksi oma juttu: Keskiviikon Greytuokio! Sain mun sukankin kudottua valmiiksi. Se ilta kului siis sukkaa kutoen, ei hyvin mene.

Torstai 15/01/15

- Kävelläänkö koululle? 

- Kävellään vaan.

Ja mehän käveltiin. Tuuli niin, että meinasi pää irrota, mutta saatiinpahan ainakin raitista ilmaa. 

Jenna tuli aamupäiväksi meille chillailemaan, joten mun joka päivä haaveeksi jääneet aamu-unet jäivät tänäänkin odottamaan toista kertaa. Ei siinä, me onnistuttiin taas juttelemaan syntyjä syviä. Erehdyttiin puhumaan tulevaisuudesta. Ja suoraan sanottuna mä olen ihan hukassa. Mä olin aina tiennyt, että haluan lukioon ja sen jälkeen lähden Ranskaan aupairiksi. Mutta mitäs nyt? Kevään haut alkavat pian ja joskus niin kirkkaat suunnitemat ovat, noh sanotaanpa vaikka, että vähän vähemmän kirkkaat. Mä en todellakaan tiedä mitä haluan. Mä aina ajattelin, että kyllä siinä aupairvuoden aikana mieli kirkastuu. No ei tosiaan, päin vastoin. Voisinkohan mä vain jäädä tänne palloilemaan, hanttihommasta toiseen. Kiertämään maailmaa ja elämään päivä kerrallaan. 

Iltapäväivällä I:n kanssa hiljaa koululle kävellessä, muhun iski se tosiasia, että tämä arki täällä tulee joku päivä loppumaan. Aika kuluu liian nopeasti, mä en ole vielä valmis lähtemään. Onhan mulla vielä monta kuukautta jäljellä, mutta silti. Lähtö on ennemmin tai myöhemmin edessä ja se ei tule olemaan helppoa. Mä en tiedä olenko mä muuttunut vai mun perhe, mutta mä olen vihdoin hyväksynyt tämän kaiken. Mun kohdalle nyt vain tuli aavistuksen hankalampi perhe, mutta niin se vain on. Ja mä alan olla nyt onnellinen. Mä alan jopa tykätä mun perheestä sen kaikkine oikkuineen. Tai no ei nyt liioitella, sanotaan vaikka, että olen sopeutunut, löytänyt oman paikkani. Mä olen oppinut elämään täällä. Musta on ihana puhua ranskaa päivät pitkät, noiden lasten kanssa on joskus niin mahtavia hetkiä ja täällä on niin monta ihanaa ystävää. En mä halua pois. Mutta enhän mä täällä ikuisestikaan voi olla.

Mun päässä on ihan liikaa ajatuksia.

Je suis Charlie

Ihmisiä kävelee kaduilla vastaan kynä korvan takana ja "Je suis Charlie" (minä olen Charlie) tekstiä näkee kaikkialla. Auton takalaseissa, kaupungintalolla, hakaneulalla vaatteissa, kirjaston julkisivussa, koulun ikkunassa, printattuna t-paitoihin, kauppojen näyteikkunoissa, laukkujen hihnoissa, kirjoitettuna käsivarsiin: kaikkialla. Suruliputus oli päällä koko maassa ja hiljaisia hetkiä pidetään aina tilaisuuden tullen. 

Tammikuun seitsemäntenä päivänä tapahtunut Charlie Hebdon terrori-isku järkytti todella koko Ranskaa. Mielenosoituksia sananvapauden puolesta ja terrorismin vastaisuudesta on kaikkialla. Viime päivien aikana Ranskan kaduilla on marssinut satoja tuhansia, jopa miljoonia ihmisiä. Täälläkin.

Me oltiin Jennan kanssa sunnuntaina Annecyssä syömässä. Kun tehtiin löhtöä huomattiin usein niin sunnuntaikuolleessa kaupungissa ihmisiä. Pieniä porukoita ja kaikilla tuntui olevan sama päämäärä. Eihän sitä voinut muuta kuin seurata. Pientä osviittaa antoi "Je suis Charlie" laput, joita lähempää katsottuna tuntui olevan jokaisella. Ohi kulki ihmisiä kantaen olallaan Ranskanlippua. Oli itkeviä ihmisiä, perheitä, lapsia, vanhuksia ja jopa koiria kantaen erilaisia mielenosoituskylttejä. Tuntui kuin koko Annecy olisi ollut liikenteessa. Kaupungintalolle se massa kokoontui ja me löydettiin itsemme sen kaiken keskeltä. Yllä ohiajanut medihelikin teki lisäkoukkauksen kaiken sen massan yllä ja pisti hetkeksi pillit soimaan. Ohjeistettiin kulkureitti, pidettiin pieni hiljainen hetki ja kaupunginjohtajan puhe päättyi sanoihin: "En fait j'ai juste une chose a dire: Nous sommes tous Charlie!" (Oikeastaan, minulla on vain yksi asia sanottavana: Me olemme kaikki Charlie)

Mun kuusivuotias halusi pitää torstaina ennen päivällistä hiljaisen hetken.

- Tiedätkö sä E miksi?

- En.

- Pariisissa on tapahtunut jotain kauheaa ja monta ihmistä kuoli. Hiljaisuudella me kunnioitetaan 

  niiden muistoa.

- Papi (isoisä) asuu Pariisissa. Ei kai se ole kuollut?

- Ei ole.

- Varmasti?

- Varmasti.

Home sweet home

Mitä kaikkea mahtuu kahteen viikkoon? Suuret oli suunnitelmat, mutta toteutus vähän tökki. Niin ja tunnollisena työntekijänä mä tietenkin sairastuin sitten ihan kunnolla heti loman alettua. Mä vietin kuumehouruissa joulupyhät ja yskä alkoi vedellä viimeisiään vasta lähtöä edeltävänä viikonloppuna. Onnistuin mä silti välillä poistumaan neljän seinän sisältä, viettää laatuaikaa porukoiden kanssa, nähdä mun ihania, vajaita kavereitani, höntsyillä Tampereella, reissailla mun siskon luo, käydä ratsastamassa ja viettää kissatätipäiviä.

Mä liukuvärjäsin myös mun hiukset, kuten kollaasikuvasta näkyy. Jos ei ennen ollut kuivat latvat, niin nyt ainakin sitten on. Mutta tykkään kyllä tosi paljon. Meillä oli äidin kanssa ihana äititytär-päivä. Käytiin jalkahoitajalla, kampaajalla, syömässä meidän vakikahvilassa ihanat salaatit ja lopuksi leffaan. Teki terää siinä jouluhälinöiden keskellä kunnon rentoutumispäivä.

Uusivuosi vierähti Tampereen yössä seikkaillen. Me luisteltiin katsomaan keskiyöllä ilotulitustakin. Oli ihan sairaan liukasta. Sitä sai roikkua kavereissa kiinni, ettei lemannut joka askeleella.

Mä olin vähän pelännyt, etten enää osaisi olla kotona. Taas vaihteeksi turhaan. Korkeintaan kolme minuuttia ehdin kotona olla, kun jo tuntui kuin koko syksyä ei olisi koskaan ollutkaan. Ei kyllä ollut ongelmia kotiutua. Mä taas asuin yökkäreissä päivät, söin jääkaapista mitä halusin, milloin halusin ja makasin vaikka lattialla jos siltä tuntui. Ainoa, mikä tuntui todella oudolta oli se, että julkisilla paikoilla kaikki puhuivat suomea. Enkä mä päässyt siitä ihmettelemisestä koko kahden viikon aikana eroon. Kahdessa viikossa onnistui myös loistavasti käydä kolme kertaa elokuvissa ja muutenkin katsoa vähintäänkin joka ilta jonku leffa. Heh.

Ekana aamuna heräsin siihen, että mun sänky oli valloitettu. Mä olin liiskaantunut seinää vasten, mun ronttikissani löhöile leväasti puoliksi mun selän päällä ja toinen kissa oli valloittanut jalkopään. Oli mulla niitä karvakasoja kyllä ikävä. Kissoja siis, kissankarvoja ei. Kivasti aloin taas muistaa miksen kotona kauheasti käyttänyt mustia vaatteita.

Kahdessa viikossa ehti paljon Toisaalta taas tuntuu, ettei mitään tullut tehtyä. 

Illan viimeinen hetki

Mä sitten vaivuin täällä blogin puolella juoluloman viettoon mitään ilmottelematta ja anteeksi pyytelemättä. Nyt mä olenkin taas Ranskassa ja istun siinä samassa paikassa kuin kaikkina iltoina viime syksynä. Pari viikkoa Suomessa menivät pikakelauksella, siltä ainakin tuntuu. Siitä joskus toiste lisää.

Viime viikonloppuna mä taas hyvästelin kaikki kaverit, sukulaiset ja perheen. Tänään lensin tänne. Fiilikset ovat olleet aika... neutraalit, jotenkin mä vain menin virran mukana. Kun kerran on jo lähtenyt ja jättänyt kaiken, ei se ollutkaan niin vaikeeta tehdä uudestaan. Nyt mä palasin tuttuun rutiiniin, tuttuun perheeseen ja tuttuun paikkaan.

Mä luulin, että kaipaisin Ranskaan, mutta ei. Mä  en montaa ajatusta mun ranskanelämälle joululomallani luonut. Ehkä korkeintaan nyt viime päivinä. Mä myös luulin, että lähtö olisi vaikea. Mutta ei. Oikeastaan oli ihan kiva tulla takaisin. Tytöt olivat hereillä vielä, vaikka myöhään tulinkin ja oli ihana nähdä niitä taas. E oli ihan innoissaan ja ei malttanut millään mennä nukkumaan. Se vielä pimeestä huoneestaankin huuteli kaikkea mun perään. Musta oli myös kiva taas puhua ranskaa (huh mä vielä osasin sitä, vaikka vähän pelkäsin unohtaneeni kaiken) ja kuulla ihmisten ympärillä puhuvan sitä. Enkä malta odottaa viikonloppuun, että näen kaikki kaverit ja Annecyn!

Tänään olen reissanut aamusta alkaen, eikä mun viime öiset unet olleet mitenkään ruhtinaaliset. Ei muuten, sillä mä aika kiitettävästi maksoin univelkojani joululomalla. Päivät koostuivat aika pitkälti nukkumisesta, löhöilystä, lepäilystä ja muusta yleisestä horrostamisesta. Hyvä kun välillä poistuin makuuasennosta. Pointti nyt kuintenkin oli se, että mä siirryn tästä lempiharrastukseni (nukkumisen) pariin. À tout de suite ihmiset!