Kotia kohti

Alle kahdentoista tunnin päästä nousee Brysselin kentältä kone kohti Suomea. Ja minä istun siellä nenä kiinni ikkunassa. Ja olen niin valmis lähtemään.

Tällä viikolla ensimmäistä kertaa koko Brysselissä olon aikana todella leipiinnyin tähän aupairin työhön. Mulla paloi pinna koko perheeseen, vaikka kukaan ei tehnyt mitään tavallisuudesta poikkeavaa. Koko opiskelu, työ ja jonkin tasoinen sosiaalinen elämä -kombo saattaa toki olla osa syyllisenä tämän viikon fiiliksiin. Mä olen vain loman tarpeessa.

Hostit lähtivät jo ennen kuuta ajelemaan kohti Italiaa ja heidän lomaviikkoaan. Minä vilkutin hyvästit ja tanssin pikku "I'm free!" tanssin, pakkasin laukkuni valmiiksi ja lähdin näkemään kavereita. Nyt olen pomppinut viimeiset pari tuntia legginseissä ja urheilurintsikoissa ympäri huushollia varmistellen ovien ja ikkunoiden olevan varmasti lukossa ja kurkistelemassa kaappeihin mörköjen varalta. Hetkellisesti jo toivoin, että hostit tulisivat takaisin.

Ei sillä, en malta oottaa, että pääsen kotiin. En malta odottaa, että aamuisin ei tarvitse herätä seitsemältä itkupotkuraivareihin, eikä ruokapöydässä kukaan huuda, itke, sylje ruokaa mun lautaselle tai vaihtoehtoisesti varasta sieltä pienillä likaisilla sormillaan mitään. Ja että ylipäänsä sen ruuan saisi syödä rauhassa loppuun ennen kun joku huutaa "pyyhkimään". Ei tarvitse vaihtaa kenenkään vaippoja tai olla kenestäkään vastuussa. Ketään ei tarvitse nukuttaa, eikä hampaita pestä toisten puolesta.

Sitten yksi ilta kun laitoin N:ää, mun pientä 5 vee kehitysvammaista nukkumaan, mä unohdin kaikki e.m. ajatukset. Yleensä mä pidän N:n käsistä kiinni, ettei hän räplää niillä jotain tai laita niitä suuhun eikä sitä kautta koskaan rauhoittuisi. Tällä kertaa N otti minua käsistä ja nukahti kuin pieni vauva, otsa kiinni mun otsassa, kädet käsissä. Ja mä makasin siinä kuunnelen N:n syvää hengitystä ja nauttien pimeydestä, hiljaisuudesta ja rauhasta. On tällä työllä jotain ainutlaatustakin annettavaa. Pieniä hetkiä, joita en vaihtaisi mihinkään.

Silti pieni loma tekee hyvää. Pääsen maalle, omaan sänkyyn ja käpertymään kissa kainalossa puhtaiden lakanoiden väliin. Mun maman kyllä yritti särkeä tätä ihanaa mielikuvaa puhumalla jostain haravoinnista ja pihahommista. Hullujen touhua.

Pakko edes yrittää ehtiä sulkea silmät hetkeksi ennen kun minä ja matkalauku taas lähdemmä matkaan. Palataan Suomen puolelta!

Velvollisuuksia

Mulla on kauhea stressi. Tuntuu, että aika ei riitä mihikään ja kaikki tekeminen ahdistaa. Tavallisetkin asiat, mun lempi puuhat, tuntuvat velvollisuuksilta kuten kavereiden näkeminen, salilla käyminen tai niinkin normaali asia kuin syöminen. Ja kaiken pahan alku ja juuri on opiskeleminen.

Kyllä. Minä, toista vuotta maailmalla pyörinyt taivaanrannanmaalari ja vain hömppäkirjallisuutta lukenut ihminen, istun päivästä toiseen nenä kirjassa ja haron vähiksi käyviä hiuksiani (tosin not true, lähinnä toiveajattelua, musta tuntuu että vaikka hiuksia irtoilee ja kylvän niitä kaikkialle alati kiihtyvällä tahdilla, mun lähes-afroni ei kevene...). Mä nyt sitten kerrankin päätin tosissani lukea pääsykokeisiin ja alan pian olla järjen menettämisen partaalla.

En ole koskaan opiskellut mihinkään näin yhtäjaksoisesti ja silti moni tuntuu tekevän vielä paljon enemmän. Mä kiskon itseni aamulla kukonlaulun aikaan ylös, lähden hostäidin mukana EU:n Parlamentin kirjastoon lukemaan ja viisi tuntia myöhemmin olen edennyt ehkä kolme sivua. Ei ihme, että mun kunnianhimoisesta lukuaikataulusta pudottiin jo tyyliin toisena päivänä.

Joinain päivinä opiskelen kotona. Nousen ylös vasta puoli kymmeneltä, tunnen kauhean huonoa omaatuntoa, koska olen menettänyt jo monta hyvää opiskelutuntia silmät kiinni makoillen. Siksi varmaan onkin ihan hyväksyttävää tuijotella puhelinta vielä muutama lisätunti. Aika mielenkiintoista nähdä mitä kaikkea sitä päätyykään tekemään, ettei vain tarvitsisi opiskella. Löysin itseni katsomasta 70-luvun opetusvideota youtubesta "miten avata ovi oikeaoppisesti" ja tutkimasta teorioita Grace Kellyn todellisesta kuolinsyystä. Sitten puolenpäivän jälkeen mä pakotan itseni sen typerän opetusmateriaalin ja yliviivaustussien ääreen. Etenen taas ehkä kolme sivua. Illalla töiden jälkeen yritän vielä epätoivoisesti kiriä lukuaikataulussani. Todellisuudessa testailen lähinnä tekstiä lukiessani tarvitsisinkohan rillit vai en, joten paljon ei tietoa tartu. Alan olla vakuutunut sokeutumisestani.

Ei siis ihme kun yritän summitella sekaan tavallista elämää, niin tuntuu, että koko pakka hajoaa. Ruoanlaittamiseen menee aikaa, joogaamiseen menee aikaa, lukemiseen menee aikaa. Aikaa,  jota mä voisin käyttää paremmin opiskelemiseen. Ja kavereitakin on pakko nähdä, muuten musta tulisi seinähullu. Ja hostienkin kanssa on kiva välillä istua alas ja juoda kuppi teetä. Ja olisi kiva lukea niitä hömppäkirjojakin kuivan opiskelumateriaalin sijaan.

Tällaistako opiskelu on? Joko sitä opiskelee tai tuntee syyllisyyttä kun ei opiskele. Ja stressi on jatkuva vieras.

Mutta älä huoli äiti, kyllä mä vähän saatan taipua liiottelun puolelle. Kyllä mä olen pari luppopäivääkin pitänyt puolivahingossa (lue laiskuuttani) ja toistaiseksi tunnen olevani vielä ihan suhteellisen täysjärkinen. Ja kai jotain hyvää tästäkin on seurannut: mä olen vihdoin saanut elämäni parempaan rytmiin. Mä herään aikaisin, jolloin mä myös tyytyväisenä sammun kuin saunalyhty paljon ennen puoltayötä. Se on minusta puhuttaessa paljon se. Vielä kuukausi sitten kukuin harva se yö pikkutunneille ja nousin ylös vasta kun viisarit osoittivat kaksilukuisia numeroita. Ja mä olen oppinut loistavia stressinlievennyskeinoja, muunmuassa ostin valtavan pilatespallon jolla mä leikin ja tasapainoilen harva se minuutti. Myös minä ja uku olemme taas erottamaton kaksikko ja olen innostunut rustailemaan jotain omia rämpytyksyäni ylöskin.

Vielä pari viikkoa ja lennän Suomeen pääsykokeisiin. Mikä tarkoittaa myös, että maksimiin pitkittämäni aika Brysselissä alkaa käydä vähiin. Enää vain muutama kuukausi jäljellä, jelp.

Sekin stressaa.

Nostalgiaa osa 1

Mä sitten lähdin. Lähdin toista viikkoa sitten kukonlaulun aikaan kohti Gare du Nordia matkassa pieni vetolaukku ja mieli täynnä jännitystä. Mun reittini oli Bryssel-Pariisi-St.Julian en Genevois-Annecy-Lyon-Pariisi-Brussel. Annecyn kieppeillä viettäisin neljä yötä, yhden Annecyn keskustassa hostellissa ja viimeisen yöbussissa Lyonista Pariisiin. Pakko myöntää, että kun ensimmäinen bussi kaarsi kaupungista moottoritielle mun mahassa alkoivat lepattaa perhoset. Eivätkä ne jättäneet mua koko loppumatkaksi rauhaan.

Mä en oikein pystynyt keskittymään Pariisissa. Seikkailin metrolla Bul. Michelille, kävelin Seinen rantaa ja lopulta päädyin toista tuntia etuajassa odottamaan junaani. Ja kun junan ikkunasta näkyivät mun rakkaat vuoret en meinannut pysyä enää aloillani. Viimeisen puolituntia istuin penkkini reunalla, takki päällä ja kamat pakattuna valmiina ampaisemaan ovista ulos kun asemani kuulutettaisiin. 

Ja siinä mä olin. Mä tunsin sen aseman, tunsin ne vuoret horisontissa ja tunsin sen parkkipaikalle kaartavan auton. Mun ex-hostäiti tuli mua vastaan ja sekunnin mursto-osan mietin, miten mä tervehdin sitä ihmistä. Ihmistä, jonka kanssa olin läpikäynyt melkoisen elämänkoulun ja sopeutumisen viime vuonna. Me kun sen vuoden alussa oltiin kuin eri maailmoista, mä en rehellisesti sanottuna kovasti pitänyt tästä persoonasta. Vuoden mittaan me sitten opittiin tuntemaan toisemme, hyväksymään erilaisuutemme ja elämään yhdessä. Kai me jonkintasoisina ystävinä erottiin. Mutta missä me oltiin nyt?

Mä maalasin leveän hymyn huulilleni ja päätin ettei tilanteessa ollut mitään kiusallista. Minä en tullut tänne töihin, mun ei tarvitse miellyttää tätä henkilöä tai yritää olla joku muu kuin oma itseni. Mä olen tullut tänne vapaaehtoisesti ja viestien perusteella olin erittäin odotettu ja tervetullut. Niinpä mä halasin, vaihdoin poskisuudelmat ja tervehdin ex-mamaa kuin hyvää vanhaa ystävää, jota en olut pitkään aikaan ollut nähnyt. Ja niinhän se olikin. 

Kotiin päästyä mun syliini juoksi kaksi pikkutyttöä, minun rakkaat lapseni. Tai eivät he enää oleet niin pieniä. Mun muistoihin tallentuneet kuvat vaihtuivat päivitettyihin versioihin. Hiukset olivat kasvaneet, muutenkin olivat venähtäneet ja oli omituista kun heillä oli vaatteita joita en tuntenut. Hetken tuntui hassulta. Tämä oli ollut minun elämäni, perhe jota osaltani pyöritin ja yht'äkkiä mulla ei ollutkaan enää ohjia käsissä. En tiennyt enää kaikkea. Olinko tosiaan ollut vasta vuoden poissa? Ja sitten se tunne katosi, enkä ollut enää varma olinko koskaan lähtenytkään? Totuin lantiolle asti ylettyviin kiharoihin ja uusiin farkkuihin. Kaikki oli kuin ennenkin.

Toki moni pieni asia oli muuttunut. Uudet paistinpannut, uusi varashälytin, uusi televisio, uudet vaatteet. Niin ja minulla ei ollut huonetta, ei autoa eikä avaimia. Mä punkkasin vanhemman tytön huoneessa ja vapaa-aikani vietin alakerrassa. Me tultiin ex-hostäidin kanssa niin hyvin juttuun, että pari kertaa mietin oliko meidän ongelmat silloin aikanaan vain minusta johtuvia? Olinko mä kaksi vuotta sitten oikeasti ollut vain niin naiivi ja epäitsenäinen. Vaikka toisaalta nyt minä puhuin paljon paremmin ranskaa, pystyin helposti pitämään keskustelua yllä. Nyt minä olin vieras, enkä työntekijä. Nyt minä halusin viettää kaiken vapaa-aikani heidän kanssaan, siksihän olin tullut. Ja kun kerran ohimennen kuulin miten ex-mama puhui heidän nykyiselle aupairilleen mä tajusin; tuon takia meillä oli ollut mutkia matkassa. 

Hostisä oli entisensä. Ihminen, jonka kanssa tulen toimeen... tarvittaessa. Oikeastaan nyt ulkopuolisena hänen käytöksensä seuraaminen oli lähinnä huvittavaa. Miten joku ei vuodessa ole muuttunut tippakaan.

Ja olivathan lapsetkin loppujen lopuksi samoja riiviöitä kuin ennenkin. Niillä ei kauhean kauaa kestänyt luopua alkukoreudesta, kai mä olin niiden silmissä se sama aupairi kuin ennenkin. Ja oli ehkä hieman hälyyttävää, miten nopeasti mun aupairpersoona ponnahti esiin ja otti ohjat käsiin. Me leikitiin ja touhuttiin ihan kuin ennen vanhaan. Me käytiin kävelyillä ja pikkunen sai raivarin ihan kuin ennen vanhaan. Me istuttiin ruokapöydässä samoilla paikoilla kuin ennen ja syötiin ihan samanlaisia ruokia. Juustovalikoimakin oli sama.

Mä kävelin meidän kyläpahan keskustaan, aurinko paistoi ja mä istahdin vanhalle paikalleni kukkulalla olevan hautausmaan paksun kivimuurin reunalle. Tuijotin alas laskeutuvaa maisemaa, näki Geneveen asti ja kaukana komeilivat valkohuippuiset vuoret. Ja mä tajusin, että oli juuri oikea valinta palata takaisin. Sillä nyt mä tiedän, että yksi mun  kodeistani on täällä aina, mä voin ja pystyn henkisesti palaamaan saamatta sen suurempia meltdowneja. Nämä ihmiset haluavat olla minuun yhteyksissä, olen suhtpitkästä aupairien listasta toinen niistä jotka jäivät pitämään yhteyttä ja olen ensimmäinen joka on tullut kunnolla vierailemaan. Mulla on täällä kaikista vuoden vaikeuksista huolimatta perhe, josta välitän.