On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

TJ0

Kamat kassissa ja valmiina lähtöön. Fiilikset on niin sekavat. En malta odottaa, olen ihan täpinöissäni ja silti jotenkin tuntuu väärältä. Mä olen menossa lomalle kotiin. Sen pitäisi olla päin vastoin. Kyllä mulle varmaan aavistus tulee Annecyä, ystäviä ja tyttöjä ikävä, pakko myöntää. Meillä oli haikeat jäähyväiset E:n kanssa nyt aamulla, meinasi ihan tippa tulla linssiin. "Mä tulen pian takaisin", lupasin. "Huomenna?", E kysyi. No melkein.

Home for christmas... Täältä tullaan, pitäkää varanne!

Viimeisiä viedään

Enää muutama tunti ihanassa Sètessä. Miten aika on voinut mennä näin nopeasti? Mulla on todella haikeat fiilikset ja tuntuu harvinaisen vaikealta lähteä. Olen kuitenkin viettänyt täällä yhtä paljon aikaa, kuin Alppikodissani. Tämä voisi siis yhtä hyvin olla kotini täällä Ranskassa. Myös Lucilen hyvästeleminen on kamalaa, vaikka me lupasimmekin nähdä vielä ja pysyä yhteyksissä. Mä en tahdo lähteä vielä.

Mulle tulee ikävä omaa kylpyhuonetta ja kokovartalopeiliä. Pian joudun taas jakamaan kylpyhuoneen kaikkien kanssa ja yrittämään nähdä asukokonaisuuttani 15cm halkaisijaltaan olevasta peilistä. Myös se, että asun täällä alakerrassa ja muu perhe yläkerrassa antaa mulle mahdollisuuden iltakukkumiseen ja myöhäisiin skypekeskusteluihin ilman kuiskuttelua. Ja meri, ranta, uima-allas, lomailu, vapaus, myöhään nukkuminen ja myöhään valvominen jää kaikki taas taakse. Arki odottaa.

Mä myös ihan oikeasti pidin tästä talosta, vaikka täällä onkin kaikki vähän rempallaan. Mun suihkun viemäri vetää niin huonosti, että muutaman minuutin suihkuttelun jälkeen sitä on enemmän kylvyssä kuin suihkussa. Myös se, että täällä on paljon lamppuja ja valonkatkaisijoita, ei tarkoita ettäkö täällä olisi valoisaa. Näin arviolta ehkä yksi viidestä lampusta nimittäin toimii. Täällä on myös kauheasti mysteerisiä valonkatkaisijoita, joita painamalla ei tapahdu mitään. Vesihanasta ei tule kylmää vettä ja lusikoita täällä on vain kaksi. Mä siis alan pikkuhiljaa huomata miten paljoa mä olen valmis katsomaan läpi sormien, kunhan uima-allas löytyy.

Täällä mun aamut ovat lähteneet käyntiin aurinkorasvan levityksellä, ainoat muistettavat asiat ovat juomapullo ja aurinkolasit sekä ainoa ajattelua vaativa päätös päivisin on "mitkä bikiinit laittaisin tänään päälle". Elämä on siis ollut melko leppoisaa ja huoletonta. Myös lapset ovat olleet rennompia ja kivempia. Niinä muutamana kertana kun olen lapsenvahtina ollut, ovat he käyttäytyneet kuin enkelit. Ei huutoa, ei vastaan väitäämistä tai tappelua. Miksei näin kotonakin?

Ristiriitaiseksi tämän lähdön tekee myös se, että olin jo tottunut elämään täällä. Mä aloin juuri oppia kulkemaan bussilla keskustaan, tuntemaan näitä reittejä, alueita ja katuja. Nyt mä joudun taas palaamaan paikkaan, joka on mulle vieras. Siellä mulla on ollut niin vähän vapaa-aikaa, että vasta muutamaa katua sanoisin tutuksi. Eli mä en oikein tiedä olenko mä lähdössä kotiin vai kotoa. This is so confusing. Onneksi mulla on mahtavia suunnitelmia viikonlopulle ja ensiviikolle. Mulla on tosiaan pehmeä lasku "arkeen", sillä heti on viikonloppuloma. Eikä ylipitkiä ja rankkoja päiviä ole tiedossa kuin pari viikkoa ja sitten koulut alkavat ja mä pääsen vihdoinkin kehittelemään itselleni arkirutiineja.

Sète, tu me manque déjà.

Näkemisiin!

Täällä mä nyt sitten oon. Aamulla vielä seikkailin Helsingin lentokentällä ja nyt jo istuskelen uuden huoneeni sängyllä. Mun piti tehdä tämä pikapostaus jo Suomen puolella lentokentällä, mutta kännykkä päätti sanoutua irti. Mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan, eikö?

En ole varmaan koskaan ollut niin jännittynyt kuin tänään lentokoneen laskeutuessa. Vaikka taisin jännittää melkein eniten sitä, että löydänkö laukkuni vai eksynkö lopullisesti lentokentän syövereihin. Selviydyin kunnialla seuraamalla massaa. Matka meni muuten ihan lepposissa tunnelmissa - torkkuen.

Perheen isä oli vastassa ja nyt olen purkanut kamojani E:n kanssa. Toisin sanoen E on levitellyt mun kamat lattialle ja höpöttäny ranskaa ja mä olen nyökkäilyt. So good so far.

Kauheaa tässä on se, että jouduin sanomaan hyvästit kaikille ihanille siellä Suomessa... Ihan kuin olisin viimeiselle matkalleni lähtenyt, heh. En onneksi sentään.

"And then while I'm away I'll write home every day and I'll send all my loving to you "
                                                                               - the Beatles