Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Paris dort jamais

Täällä taas. Tässä vähän pääsykokeet ja muut projektit saanut pidettyä mut poissa internetin ihmeellisestä maailmasta. Ihan tosi, en ole edes tv:n edessä ehtinyt rapistua. Nyt sitten molempi parempi, telkku huutaa vieressä.

Mulla olisi siis pari viikkoa Pariisielämää uudelleen elettävänä, here we go: PART 1 - Avec Hanna

Samedi 11 Avr.

Me rehattiin laukkujamme juna-asemalta ehkä kymmenen metriä ennen kuin epätoivo alkoi päästä voitolle. Keskustelu muuttui kiroilemiseksi mukulakivikadulla ja kun Hannan tavaratorni luhistui keskelle suojatietä päätettiin me luovuttaa. Kolmisen kilsaa hotellille sillä muuttokuromalla tuntui mahdottamalta. Metro tuhansine portaineenkin oli poissa laskuista. Sinne metron sillisalaattiin hyvä kun saa itsensä joskus mahtumaan, mutta että vielä muuttokuorman kanssa? No way in hell.

Me yritettiin taksijonossa kysellä kuskeilta mitäköhän maksaisi sinne muutaman kilsan päähän mennä, mutta vastaukseksi saatiin naaman edestä suljettu ovi, vihaisia katseita ja silmien pyörittelyä. Yksikin kuski vastasi meille: "En tunne osoitetta, menkää pois". Siis anteeksi, mutta mitä? Lopulta yksi kuski pyysi meitä odottamaan vähän kauempana, että saataisiin kamat rauhassa autoon. Me kiltisti odotettiin ja kuski hurauttaa lopulta vain tyynen rauhallisesti ohitse. Mulla paloi siinä vaiheessa totaalisesti hermo. Minähän sitten kävelen perhana, enkä maksa lanttiakaan typerille taksikuskeille. Operaatio matka hotellille siis alkoi.

Puittethan olivat seuraavat: Meillä ei ollut hajuakaan mihin suuntaan mennä, eikä meillä ollut karttaa. Tiedettiin vain hotellin lähimmän metropysäkin nimi. Sen avulla kyseltiin apua. Hämmentävää kyllä ihmiset osottelivat vuorotellen ihan eri suuntiin. En tiedä kuinka paljon me lopulta kuljettiin harhaan tai pyörittiin ympyrää kiitos muka-tietävien pariisilaisten. Syyhän ei ollut meidän olemattomassa suuntavaistossa.

Kaksi tuntia, kaksikymmentä epätoivon hetkeä ja kaksisataa kirosanaa myöhemmin me ihmeen kaupalla löydettiin hotellimme. Tosin en tiedä voiko sitä edes hotelliksi kutsua.

Me maattiin huoneessamme neljän seinän sisällä alkuiltaan asti, yksinkertaisesti liialti matkan rasittamina ja käsiparat raahaamisesta särkien. Kyllä me lopulta vedettiin parempaa päälle, korkkarit jalkaan ja huristeltiin metrolla keskustaan.

Korkkarit, big mistake, huge! Illalla madeltiin Lidlin kautta hotellille. Jalat olivat niin kipeät ja joka paikkaan sattui. Mä olisin antanut mitä vaan, että olisin saanut jäädä siihen maahan makaamaan, keskelle Lidlin vihannesosastoa.

 Dimanche 12 Avr.

Nukuttiin kuin siat pienenä. Ei herätyskelloa, verhot ikkunoilla. Ei me muutenkaan paljoa kelloa katseltu. Käveltiin Seinen rantaa ja bongailtiin maratonareita. Toiset olivat juuri juosseet yli neljäkymmentä kilsaa ja itsellä meinasi kuumudessa voimat loppua pelkästä sunnuntaihaahuilusta.

Koska oltiin niin ahkeria ja käveltiin ehkä viisi askelta, päätettin me palkita itsemme vähän markkinaherkuilla. Ensimmäinen koju, irttareita. Loistava idea. Hanna otti kauhan käteen ja me alettiin innoissan lappaa karkkia pussiin. Kassalla iski järkytys, 20 euroa irttareihin, kymppi per nuppi. Ja mulla kun piti päiväbudjetti ruuan suhteen olla kympin luokkaa. Harkitsin hetken pakoon juoksemista. Meni kyllä pasmat vähän sekasin, eikä tehnyt mieli edes syödä niitä maailman ylihinnoiteltuimpia karkkeja. Olisivat nyt olleet edes hyviä.

Illalla päädyttiin leffaan. Oltiin jo lauantaina tapeltu leffalippuautomaatin kanssa, mutta luovutettiin väsyneinä aika nopeasti. Nyt mentiin suosiolla suoraan tiskille. Mä vastailin vanhan tapani mukaan puolihuomaamattomasti vaan "oui oui" myyjän puheille. Lähdin jonkun kanta-asiakaskortin kanssa pihalle sieltä.

Lundi 13 Avr.

Päivän suunnitelma: ei suunnitelmia. Ajettiin metrolla Rue de Rivolille ja eksyttiin puolivahingossa suoraan Forever 21:iin. Oh mon dieu. Meinasi tulla paniikki, että ehtiikö sitä varmasti sovittaa kaikki vaatteet ja kiertää kaiken ja mistäs budjettimatkasta mä olinkaan aikasemmin maininnut. Kyllä mä sieltä ison kassin kanssa varmaan viisi vuotta myöhemmin selvisin ulos. Hannakin taisi koko budjettinsa käyttää silmiä räpäyttättä.

Pariisissa tapaa tuttuja! Maailma on pieni.

Me suhailtiin varmaan yhden carnet:n (10 metrolippua) verran eestaas metrolla. Eksyiltiin isoilla asemilla, hypittiin vähän porttien ylitse ja pakkosurvouduttiin sillisalaattiin muiden metrokulkijoiden sekaan. Mä en tajua miten sitä iltaisin jalat on aina puutunut ja askeltakaan ei jaksaisi ottaa vaikka metroakin tuli käytettyä vähän luvattoman paljon.

Illalla ostettiin netti hotellilta. Vihdoinkin yhteys ulkomaailmaan ja mahdollisuus blogin aktiiviseen toimintaan. Ja mitä mä tein? Mä vain kuuntelin spotifytä ja naureskelin aivottomille videoille youtubessa. Se siitä aikaansaamisesta.

Mardi 14 Avr.

Jos sitä saisi jotain järkevää aikaiseksi, oli ajatus aamulla. Oltiin sovittu treffit Jaanan, Pariisissa majailleen aupairin, kanssa. Koska Hanna ja minä ei selvästi kumpikaan olla mitään aamuihmisiä ja minä varsinkaan saa mitään aikaiseksi muuta kuin hidastetulla teholla, oltiin me tyylikkäästi myöhässä. As always.

Illalla taas lähdettiin ihailemaan Sacré Coeuriä. Sekoiltiin matkalla vähän metrossa. Metro oli ihanan tyhjä, jossain taisi olla ikkuna auki, kun kävi niin mukava läpivetokin. Puolessa välissä matkaa huomasin meidän menevän väärään suuntaan. Jäädään seuraavalla pois, me sovittiin. Tai sitten sitä seuraavalla. Päätepysäkillä noustiin pois ja ajateltiin vaihtaa suuntaa. Meidän oli pakko mennä exittejen kautta ulos ja maksaa uudella lipulla ittemme takaisin. Laiskasta mielestä kärsii kukkaro. Kyllä me sinne kirkkoonkin lopulta päästiin. Vähemmän turisteja kuin viimeksi, yksikään kaupittelija ei hyökännyt kimppuun ja ihan melkein liikutuin katsellessani kirkossa käynyttä vanhaa naista. Nuori mies sen talutti taksista kirkkoon rukoilemaan. Jotenkin kaunista, että turisteista, rappusista ja myöhäisestä ajankohdasta huolimatta mummo näki vaivan tulla juuri Sacré Coeuriin.

Montmartnella, köyhiä kun ollaan, tilattiin puoliksi tarjouksessa olleita simpukoita. Kun oltiin jo tilattu, alkoi paniikki iskeä. "Mitä jos ne on ihan kamalia, mitä jos niitä ei saa syödyksi, ehkä mun sittenkin tekisi jotain muuta mieli..". Hämmentävää kyllä, me taisteltiin viimeisistä paloista ja muutenkin syötiin melkein kauhomalla, ihan vaan koska nopeat syövät hitaat.

Mercredi 15 Avr.

Koska ei jaksettu tuhlata rahaa enää metrolippuihin, päätettiin me kävellä keskustaan. Oltiin ihan hukassa aluksi, käveltiin melkein päinvastaiseen suuntaan, mutta löytyi se oikea reitti sitten lopulta. Kysyvä ei eksy. Kartankäyttöhän on ihan yliarvostettua.

Place de la République ja Je suis Charlie lappuja

Matkalla syötiin pizza puokkiin vaikka ei ollut edes nälkä. Ihan vain kun niin halvalla sai, vitosella mikä pizza vaan.

Myös pakastekaupasta oli ihan välttämätöntä ostaa paketti pikkutuuttijätskejä. Ja pakkohan nekin oli syödä ettei sulaisi.

Mun äiti lensi sinä päivänä myös Pariisiin ja me vietiin Hannan kanssa innoissaan maman syömään meidän vakkaripaikkaan. Noh. Sipulikeitto oli niin suolaista, että se oli pakko vaihdatuttaa, tarjoilija toi äidille kaksi jälkiruokaa, muttei pääruokaa ja mun piti mennä hakemaan sisältä lusikat, nekin kun unohtuivat. Ei ihan mahtava ensivaikutelma mamalle.

Loppuilta meni sitten korttia lätkiessä Jaanan kämpillä. Reilua, että toinen saa pytyllä istuessaankin tuijotella Eiffelin tornia. Tosin kattostudio kun oli ylimässä kerroksessa, ei hissiä. Meinattiin Hannan kanssa kuolla ihan pelkästä ylöskiipeämisen ajatuksesta. Kun oltiin saatu taas hengitys kulkemaan porrasspurtin jäljiltä, pelattiin me korttia, syötiin hyvin (ruoasta ei tänä päivänä tainnut olla pula...) ja juteltiin. Ihana tutustua kunnolla uusiin ihmisiin. Siitähän voisi tehdä ihan pysyvän tavan. Vai onko se jo?

Jaana sai mut innostumaan taas Irlannista. Irland, I will go there. One day...

Jeudi 16 Avr.

Muuttopäivä. Kamat kasseihin ja menoksi. Ei tosin niin yksinkertaista. Mä taistelin hammas irvessä valtavan matkalaukkuni kanssa ja Hanna-parka rehasi mun miljoonaa pikkunyssäkkää. Herätettiin hämmästeleviä ja sääliviä katseita metrotunneleissa. Välillä teki kyllä mieli heittää se laukku metron alle ja jatkaa matkaa kahta kättä heilutellen.

Meillä meni yli tunti kahden vaihdon metromatkaan. Ei mikään päätähuimaava vauhti, mutta kaikki kamat ehjänä perillä ja raajat tallella. Mun ja maman hotellihuone oli kuin sviitti Hannan ja mun murjuhotellin jälkeen.

Syötiin ihanassa kakkukahvillassa kolmisteen kunnon kakkupalat mun synttäreiden kunniaksi. Täyttäisin 20 seuraavana päivänä. Mä valitsin suklaakakun, joka oli kuivaa. Äiti ja Hanna ottivat porkkanakakun, joka oli taivaallista. Niin mun tuuria taas.

Me käytiin ostamassa Hannan kanssa vielä kahdestaan sille toinen matkalaukku. Hanna taisi luovuttaa nyssäköiden rehaamisen suhteen ja päätti ostaa suosiolla toisen ison laukun. Taisi olla intoa päästä jo pakkaamaan, sillä kun oli oma hotellinmuuttopäivä vielä edessä seuraavana aamuna. Erottiin siis koruttomasti metroasemalla. Lähdettiin samaa linjaa eri suuntiin. Mä yritin huitoa ja heilutella toiselta puolelta laituria, ihan vaan huitomisen ja heiluttelun ilosta, mutta Hanna tuijotteli vaan varpaitaan. On mullakin siinä kaveri. Kunhan skoijaan, je t'aime Hannabanana.

To be continued...

Chez Hanna

Mä luulin jo, että aupair elämä oli taputeltu ja auttamatta takana päin. Niin vaan silti löysin itseni komentamasta kolmevuotiasta, tiskaamasta ja kävelemässä käsikädessä lasten kanssa kadulla. 

Hanna ja sen lapset S (7v.) ja M (3v.) olivat mua asemalla vastassa. Mulla oli sormet rakoilla muuttokuorman kantamisesta ja olin vieläkin tärinöissäni junan missaamisesta. Mulla oli siis kakstoista minuuttia vaihtoaikaa ja juna kymmenen minuuttia myöhässä. Ehdin ja onnistuin vaihtamaan junaa. Minä ja muuttokuorma.

Heitettiin kamat Hannan hostkotiin ja lähdettiin ihanan aurinkoiseen Metziin eli sisälle leikkitaloon, heh. Lapset saivat leikkiä ja minä ja Hanna saatiin leikkiä. Tehtiin kilpaa palapelejä, kunnes meidät käytännössä heitettiin ulos. Ilta vietettiin ihan kotona, syötiin ja tutustuin Hannan hosteihin. Pikkulapsi kiintyi muhun niin paljon, ettei meinannut suostua pysymään poissa sylistä edes ruokapöydässä. 

Tostaina oli aikaa vähän kiertää Metziä lasten ollessa koulussa. Me tosin lähinnä syötiin ja istuttiin puistossa juoruilemassa, mutta ei valittamista. Iltapäivällä vietiin lapset puistoon ja eksyttiin motarilla. Ajeltiin vähän mihin sattuu, vähän ympyrää ja lopulta hämmentävää kyllä päädyttiin perille. M ja random pikkutyttö hautoivat meidät ruohoon leikin tiimellyksessä, mutta muuten oli ihan mukavaa. Illalla tapasin Hannan kavereita ja Hannan ranskanpuoliskon. Käytiin Italialaisessa syöpöttelemässä ja baarin siasta päädyttiin kiertelemään päättömästi Metzin keskustaa. Huudeltiin yössä, aiheutettiin yleistä hämminkiä, naurettiin ja kerrottiin kauhutarinoita aupair vuosistamme. Mitä muutakaan aupaireilta voi odottaa kuin keskustelua lapsista, kysyn vaan.

Perjantaina pakattiin, kahveiltiin kavereiden kanssa, syötiin ja panikoitiin vuokra-auton tankkaamisen kanssa. Me myös ajettiin harhaan, eksyttiin ihme opiskelukampukselle ja jumitettiin siellä ruuhkassa toista tuntia. Jäi lapsen luistelutunti väliin, Hanna-parka repi stressaantuneena sormensa verille ja mäkin pääsin ihan aupairpäivien arjen tuntuun taas kiinni. 

Lauantaina Hannalla oli haikeat hyvästit edessä ja kerrankin mä pystyin tosissani sanomaan, että tiedän miltä tuntuu. 

Mutta eihän lähtö ole koskaan niin vaikea kun junan päätepysäkkinä on Pariisi!

On jäähyväisten aika

Mä olen nyt hyvästellyt mun perheen, kodin, ystävät ja huudit. Kuinka paljon jäähyväisiä voi yhteen viikonloppuun mahduttaa? Kuinka paljon jäähyväisiä voi yksi ihminen kestää?

Lauantaina kiskoin itseni aikaisin ylös. Kävelin alakertaan yöpuvussa ja istuin viimeistä kertaa lasten kanssa aamiaispöytään. Hostit hyppivät seinillä viime hetken pakkailujen ja lähtösäätämisen takia. Lopulta mä vain istuin sohvalle ja jäin tuijottamaan edessäni vyöryävää lähtökaaosta. E ilmestyi mun kainalooni kirja kädessään ja viimeiset minuutit me vietettiin lukien satua, ihan niinkuin mikään ei tulisi muuttumaan. Lopulta auto startattiin. Mä hiivin yöpuvussa autolliin ja halasin lapset varmuuden vuoksi kahteen kertaan, annoin vanhemmille poskisuudelmat ja rutistin Nadjaakin kunnolla. E ja minä nieltiin kyyneleitä ja hostäitikään ei tuntunut olevan kaukana itkusta. I vain ihmetteli miksen minä tule mukaan. Merci et au revoir ja hostit olivat poissa. Mä jäin ikkunan ääreen tuijottamaan tyhjää pihaa.

Mä puoli tuntia kuljin vähän hämilläni tyhjässä talossa. Siivosin aamiaispöydän, keräilin lattialle jääneitä leluja ja laitoin satukirjan paikalleen. Hetken aikaa jouduin myös keräilemään itseäni ja nielemään sen palan kurkustani. Tässä se nyt sitten oli.

Illalla lähdettiin kavereiden kanssa viimeistä kertaa Annecyn yöhön. Tanssittiin niin antaumuksella, että reiden huusivat hallelujaa seuraavana aamuna. Jenna oli mun luona yötä, ettei tarvinnut yksin maata sohvan edessä sunnuntaipäivää. Kävin myös tankilla viimeistä kertaa. Mä käyn aina siellä samalla asemalla ja mun lempi kassamies ei ollut tällä kertaa töissä. Surullista, enää en näe häntä koskaan. Seriously, kúinka moneen asiaan ihminen onnistuu kiintymään?

Sunnuuntai-ilta kuluin mun kylän aupairporukan seurassa. Ajeltiin Buffalo Grilliin illalliselle ja vaihdettiin vielä viimeiset kuumimmat juorut. Mä palasin lopulta tyhjään pimeään taloon. Kiersin ympäriinsä laittelemassa valoja päälle, vaikka enhän mä pelkää köh köh ja pistin kylvyn valumaan. Makasin puoli tuntia poreammessa silmät kiinni ja yritin sisäistää, että mulla on oikeasti aika loppunut. Lopulta mä fiksuna ihmisenä aloin katsoa trilleriä digiboksilta. Kymmenen minuutin jälkeen mun oli pakko lopettaa ja vaihtaa lastenleffaan, jotta saisin nukuttua. Aavistuksen säikkynä hiivin seiniä pitkin mun huoneeseen ja piilouduin peiton alle.

Maanantai oli kaoottinen. Kävin Annecyssä, purin ja pakkasin, kävin kaupassa, purin ja pakkasin, siivosin, purin ja pakkasin ja taas uudelleenpakkasin. Lopulta epätoivonpartaalla ostin toisen matkalaukun koneeseen ja tiistaiaamuna kävin Vitamista ostamassa lisäkassin. 

Tiistaina mulla oli koko päivän ihan pasmat sekaisin. Yritin jälleen uudelleenpakata, mutta pelkkä laukkuun katsominen aiheutti ahdistusta. Yritin katsoa trillerini päivänvalossa loppuun, mutten pystynyt keskittymään ja olemaan paikallani. Pakkosöin aamiaisen, mutta sen jälkeen en saanut murustakaan alas. Ravasin huoneesta toiseen, höpisin ääneen listaa muistettavista asioista ja lopulta Tatiana oli kyyteineen ovella. Me raahattiin mun valtava muuttokuorma autoon ja mä suljin oven perässäni viimeistä kertaa. Mä aloin automatkalla melkein itkeä.

Muutin toistaiseksi itseni Roosan ihanaan kattohuoneistolukaaliin Annecyn keskustaan. Me raahattiin mun tavarat, jotka painoivat kuin synti ylimpään kerrokseen. Kädet tärisivät varmaan tunnin sen jälkeen.

Nyt istun junassa nokka kohti Metziä ja Hannaa. Lauantaina siirrytään yhdessä Pariisiin ja mun rakas mamankin tulee juhlimaan kuopuksensa parikymppisiä loppuviikosta. Lento Suomeen kun lähtee parin viikon päästä Genevestä, pääsen mä palaamaan vielä pariksi päiväksi Ranskan kotiseudulleni. Tulen siis näkemään vielä joitain kavereitani, mutta lopullinen lähtö alkaa olla väistämättä edessä. Ja ne lopulliset jäähyväiset.

PS. Sain Nadjalta viestin, että I oli alkanut itkeä kun kuuli, että mä en vie sitä huomenna kouluun. Nyt mäkin alan itkeä. 

Final countdown

Viime viikolla kirjoitin viimeisestä omasta perjantaistani. Nyt kirjoitan siitä ihan viimeisestä perjantaista. Viimeinen viikko tullut päätökseen ja tuloksena ihania hetkiä ja ajatuksia - mä oikeasti rakastan tätä perhettä ja elämää täällä - sekä uusi ystävä. 

Nadja, uusi aupairi, jota kohtaan mulla oli lähinnä katkeria ja kateellisia tunteita ennen kuin tavattiin, mutta joka on nyt yksi ihminen lisää hyvästeltävien listalla. Yksi ihminen lisää "we will stay in touch" listalla. Me ollaan tosiaan tultu hämmentävän hyvin juttuun. Vaikka aluksi mun silmät oli pullistua kauhusta kun kuulin, että hän nukkuukin mun huoneessa, oli se lopulta mahtava ratkaisu. Mä rakastan ystäviä, joiden kanssa tulee niin hyvin juttuun, että 24/7 hengailu ei haittaa. Ei awkward-hetkiä vaikka molemmat vain makaisivat hiljaa vierekkäin, lukisivat kirjaa tai skypeilevät samassa huoneessa. Mä taidan tykätä tästä "kämppiselämästä".

 

Me ollaan vietetty ihania päiviä. On paljon mukavempaa kun on toinen aupair rinnalla. Joku, joka herää samaan aikaan, joku jonka kanssa syödä jäätelöä ja katsoa tv:tä vapaa-ajalla, joku jonka kanssa tiskata, kokata ja hoitaa lapsia. Mä en ajatellutkaan kantavani siitäkin stressiä, mutta olin yllättävän helpottunut kun tajusin miten hyvä ihminen Nadja on. Tajusin, että "mun" lapset jäävät hyviin käsiin.

Mä olin katkerana ajatellut, että minähän en kaikkia niksejäni ja oppimiani asioita aio jakaa. Olin ajatellut, että tämä uusi aupairi pääse muuten ihan liian helpolla. Ei muakaan kukaan neuvonut kädestä pitäen ensimmäisinä viikkoina. Itse mäkin ystäväni löysin ja GPS-Matin avustella jouduin selviytymään kaikkialle. Mutta ehkä vartti yhdessä ja mä jo jaoin "salaisuuteni". Tutustutin Nadjan kaikkiin ystäviini, opetin parhaat parkkipaikat, bussilinjat ja kahvilat. Tein turistikierroksen Genevessä ja Annecyssä. Kerroin kaiken mitä itse teen päivisin lasten kanssa, missä saattaa tulla ongelmia ja miten handlata ne. Opetin talon tavoille. Kai mä kuitenkin olen sen verran sentään aikuistunut täällä, että osaan olla olematta murjottava ja mustasukkainen lapsi. Mä itse päätin palata Suomeen pääsykokeisiin, mä itse päätin lähteä. Ja Nadja on ystävä ja ystävät ovat mulle enemmäin kuin kultaa.

Päivät vierivät liian nopeasti ja tuntuu, etten ehdi tai edes muista vaalia joka hetkeä tarpeeksi. Välillä mä pysähdyn myös miettimään miksi mulla edes olikaan vaikeaa viime syksynä. Olinko mä tosiaan itse niin eri ihminen vai oliko tämä perhe ehkä erilainen? Näinkö mä asiat liian mustana ja valkoisena? Mä kyllä hämärästi muistan ne syksyn pimeät illat, jolloin olin varma, että minähän vaihdan perhettä. Nyt olen erittäin onnellinen, että en vaihtanut. Aupairiksi lähteminen on paras päätös tähän astisessa elämässäni ja tässä perheessä pysyminen toiseksi paras. Mun perhe ei ole täydellinen, mutta se on mun perhe. Mun ranskanperhe, jonne varmasti tulen vielä palaamaan.

En oikein osaa ajatella, että aupairaika on nyt ohitse. En osaa sisäistää sitä faktaa. Perhe lähtee tosiaan huomenaamusta laskettelemaan ja mä jään muutaksi päiväksi tänne talonvahdiksi. Keskiviikkona lähden ennen auringonnousua köröttölemään junalla kohti Metziä ja Hannaa. Huomenna näen perheeni siis viimeistä kertaa. Yitän hokea itselleni, että nämä eivät ole viimeiset hyvästit vaan on sanottava vain näkemisiin. Yritän hokea, että näin sen kuulukin olla. Tältä kuuluukin tuntua. Ja mähän palaan vielä takaisin. Varmasti palaan.

Pizza, love and understanding

Niin vain päättyi viimeinen oma viikko. Viimeinen perjantai. Viimeiset hetket yksin, ainoana aupairina. Mihin aika katosi? Tuntuu, että juurihan mä saavuin. Että vielähän mä tutustun tähän uuteen elämään ja uuteen ympäristöön. Toisaalta en enää osaa kuvitella muunlaista elämää. Elämää aupairiuden ulkopuolella.

Eilen mä koitin nauttia kaikesta. Mä yritin hymyillä läpi lasten kinastelujen, läpi pyykkikuorman ja tiskausurakan. Mä tunsin olevani oikea superihminen kun toisella kädellä tein ruokaa, toisella lajittelin pyykkejä ja kävin kasvatuskeskustelua rutisevan kolmeveen kanssa sekä yritin viihdyttää sairasta 6-vuotiasta. Välillä mä itsekin yllätyn miten moneen sitä yksi ihminen repeää.

Illalla mä hylkäsin omat suunnitelmani ja leikin lasten kanssa. Katsottiin vihdoin myös E:n kanssa Myrsky-elokuva, ranskaksidubattuna tietysti. Kahdeksan maissa mä kuitenkin lähdin viettämään laatuaikaa oman kylän gang:n kanssa. Tilattiin paikallisesta pizzat, haettiin kaupasta Ben and Jerryä (the only men who truly understand women hah) ja linnottauduttiin P:n studioon.

Ennen nukkumaanmenoa mä vielä istuin huoneessani ja mietin, että tässäkö se nyt sitten oli. Kahdeksan ja puoli kuukautta. Olisinko mä voinut tehdä jotain toisin, muuttaisinko jotain jos voisin? Olenko mä vielä valmis lähtemään?

Tänä aamuna uusi aupair sitten pamahti mun huoneeseen yhdeksältä tyttöjen saattelemana. Juuri olin ehtinyt hypätä sängystä ja vaihtaa ylisuuren mikkipaitani vähän säädyllisempiin vaatteisiin. Omituista ajatella, että tässä on nyt se tyyppi, joka valtaa mun paikkani. Joka alkaa hengata mun kavereiden kanssa, asuu mun huoneessa ja kikattaa iltaisin mun tyttöjen kanssa. Mulla on viikko aikaa opettaa se talon tavoille ja pakko myöntää, että odotan innolla. Kerrankin mä olen se, joka tietää ja joka osaa. Tähän koko vuoteen kun on mahtunut niin paljon uusia asioita ja opettelua.

Printtasin tänään myös VAKAVA-materiaalin. Omituista kyllä, mun tekee kauheasti mieli opiskella nyt. Pieni kaipuu koulun penkille, paino sanalla pieni tosin. Nyt mä tuijotan sitä parinsadan A4:sen kasaa ja ajattelen, että ehkä mä ihan mielellään luovutan paikkani ja siirryn sivuun. Ehkä mun on aika jatkaa matkaa ja siirtyä kohti uusia tuulia, uusia seikkailuja.

Les vrais amis

Ihmisiä tulee ja menee. 

Uusia kasvoja, tuttavuuksia ja hätäisesti vaihdettuja kuulumisia.

Mutta joskus tuntemattomasta tulee puolituttu, puolitutusta kaveri, kaverista ystävä ja ystävästä ihminen, jota ilman et enää osaisi elää.

"There's some people in this world who you can just love and love and love, no matter what" John Green

Tosiystävät eivät vaivaudu sanomaan hei. Omituinen irvistys ajaa asian ihan yhtä hyvin. Ystävyys ei myöskään tunne yksityisyyttä. Miksi toisen suihkussa olo estäisi viimeisimpien juorujen vaihtoa? Oikeat ystävät eivät myöskään tuomitse. On ihan okei kulkea juoksuhousuissa ja korkkareissa. On ihan okei ostaa kolme suklaalevyä illaksi. Ystävän kanssa ei tunneta termiä "awkward silence". Koko sunnuntaipäivä saattaa toki kulua puistonpenkillä salaisuuksia vaihtaen, mutta siltikään automatkat täydellisessä hiljaisuudessa, molempien ollessa liian tympääntyneitä puhumaan, eivät ole ongelma.

Ystävät muistavat pitää sinut ajantasalla elämän suurista ihmeistä ja mullistavista tapahtumista. Näitä tärkeitä viestejä, kuten "tanssin just alkkareissa" tai "stalkkaan naapuria ikkunasta" saapuu siis jatkuvalla syötöllä. Myös yli 20 minuutin ääniviestit saapuvat vain oikeilta ystäviltä.

"Sometimes home isn't the place where we live, but the people we live with and when one of them leaves, we lose our home." 

Uudessa paikassa, vaikeuksien saapuessa turva löytyykin ystävien keskeltä. He ovat tukiverkosto, joita ilman elämä omillaan kävisi sietämättömäksi. Mä odotankin kauhulla lähtöäni, koska silloin mun ranskan koti hajoaa lopullisesti ympäri eurooppaa. Vaikka mä tänne palaisinkin, mun ystävät eli mun kotini on poissa.

Mutta myös.

Tosiystävyys ei katoa. Välimatka, lähettämättä jätetyt viestit, kertomatta jääneet seikkailut ja aina huomiselle lykätyt skypepuhelut eivät välttämättä muuta mitään.  Ne ystävät, joiden kuuluukin, jäävät aina osaksi elämää. Muulla ei olekaan väliä.

"Ce n'est pas parce que j'te parle pas que j'pense pas à toi".

Päämäärättä

Kymmenen tuntia unta takana ja olen kuin uudelleen syntynyt. Lisäksi mä vain möllöttän sohvalla, yöpuku päällä, vaikka kello on jo yli puolenpäivän. 

Keskiviikkona tilanne oli aika sama. Kun olin heittänyt lapset mummolaan, mä vaihdoin yöpaidan takaisin päälle ja kömmin sängyn pohjalle valmiina pikkupäikkäreille. Olin juuri vaipumassa uneen kun kännykkä alkoi piipata. Tatiana oli lähdössä Geneveen ja oli seuraa vailla. Ihan kiva idea, mutta mä nukun. 

No enhän mä mitään nukkua enää pystynyt, kun pään sisällä pieni ääni huutaa, että nyt järki käteen ja poistu neljän seinän sisältä. Ehkä tunnin siinä yöpaidassani tekstailin, pohdin mennäkö vai eikö mennä. En mä lähde, olin illalla lupautunut mennä Annecyyn. En lähde, mun pitää siivota mun huone. En lähde, mun on pakko käydä suihkussa. Kymmenen minuuttia ennen lähtöä laiton Tatianalle viestin, että "tulen sittenkin".

Tatianalla oli kielikurssi illalla, jonka ajaksi olin ajatellut mennä leffoihin. Genevessa normileffalippu tosin maksaa yli 20 euroa. Tuijotin haikeasti elokuvateatterin sisäänkäyntiä, mutta pihinä jatkoin matkaani. Kiertelin öistä Geneveä, ainoana päämääränä edetä aina ylöspäin. Se oli aika hauska idea oikeastaan. Mä päädyin yhden rakennuksen katolle, mistä oli upeat maisemat. (Tai no ei siellä pimeässä paljoa näkynyt eli korjaan, että olisi voinut olla upeat maisemat.) Sieltä kun hiipparoin pikkukujia takaisin päin, meinasin saada sydänkohtauksen. Joku miekkonen nimittäin huusi ohikulkiessaan ihan täysiä "merde putain!". Mä hyppäsin valehtelematta varmaan metrin ilmaan ja ajattelin, että tässä se nyt taisi olla, hyvästi elämä. Huppumies tosin vain harppoi vihaisesti eteenpäin puhelin korvallaan ja mä jain eloon.

Lähtiessä oli ollut upea ilma, aurinko paistoi, linnut lauloi ja sitä rataa. Mä olin siis päättänyt, että nyt on kevät ja laittanut kevättakin päälle. Eikä mulle tullut yhtään kylmäkään. Mitään en ainakaan myönnä. Muuten vaan seisoin leipomon ilmanvaihtoluukun edessä viimeiset puolituntia yrittäen palauttaa tuntoa sormiin ja varpaisiin..

Jotta mulle nyt jäisi enemmän kuin se hätäinen kymmenen minuuttia valmistautumiseen, rupean mä nyt toimimaan. Hyvät lauantait kaikille.

All the time

Okei älkää huoliko. Mä en vaipunut mihinkään masennukseen kielikurssin loputtua, vaikka siitä tämä radiohiljaisuus alkoikin. Mulla vaan yksinkertaisesti on tunnit päivistä loppuneet. En voi enää yöunistakaan nipistää lisäaikaa, sillä muuten mä en nukkuisi enää ollenkaan. Käyn vähän jo säästöliekillä ja sitä rataa.

Asiaan (jota mulla harvinaista kyllä jopa on). Viime viikon keskiviikkona mä pakkasin tytöt autoon ja ajelin lentokentälle. Mä en lähettänyt pikkuhirviöitäni pikapostina Timbuktuun, vaan menin vastaan ihanaa serkkuani. Kyllä, mulle tuli vieras!

Vähän oli väärinkäsityksiäkin matkassa. Olin jo varotellut tyttöjä mun serkun (cousine) vierailusta etukäteen, mutta lähtöä ennen I huutaakin iloisesti "Nyt lähdetään hakemaan sitä keittiötä(cuisine) Lotalle". Sinne päin.

Kun päästä  suomalaisen talven jälkeen aurinkoon, me väristiin E:n kanssa vieressä toppatakit päällä.

Mä sitten hengasin serkkuni Iriksin kanssa loppuviikon. Lomapäivien takia olin viikolla täyspäiväsesti töissä, mutta silti karattiin iltaisin kiertelemään mun huudeja. Iris sai myös kokea vähän lapsiperheen riemuja, kuten aamuraivareihin heräämistä, hepulihetkiä ja arvaamattomuutta. Oltiin esimerkiksi yhtenä päivänä nauttimassa ihanasta säästä vuorikävelyn merkeissä ja pysähdyttiin vähän juomaan. Lapset innostuivat lätäköstä ja vaikka mä kuinka kielsin sinne veteen menemästä, niin eikö sitä heti kun silmä vältti ollut I rähmällään. Jäi kävelyt lyhyeen kun piti palata vaihtamaan pikkukaverin vaatteet. Kiitos Iriksen mä  kuitenkin selvisin loputtoman pitkistä lomapäivistä kevyesti.

Tosin mun komentelu oli aika vähäistä torstaina. Mä heräsin täysin mykkänä. Kirjaimellisesti pihahdustakaan en saanut aikaiseksi. Mä kun olin jo tuuletellut kun koko muun perheen tammikuussa selättänyt kevätflunssa ei ollut iskenyt muhun. Ei saa nuolaista ennen kuin tipahtaa, joo joo... Viittoen ja silmiä pyöritellen mä selvisin iltapäivään. Silloin alkoi vihdoin suolavedellä kurlailut ja jatkuva rykiminen tuottaa tulosta ja mä onnistuin jopa saamaan jotain mörinää aikaiseksi. Sillä Darth Vader -äänellä mä sitten jatkoin loppu viikon.

Lauantai, ainoa päivä kun ehdittiin kunnolla kaupoille ja päivän valossa nähdä paikkoja alkoi sateella, jatkui lumena, muuttui loskaksi ja lopulta jäätyi. Näin. Siinä järkyttävässä loskalumisateessa me kuitenkin tarvottiin Annecyn katuja ja shoppailtiin turhankin innokaasti. Minäkin, joka vannoi, ettei mitään enää osta. Vannomatta paras. Kylläpäs mä viljelen antoisasti tänään näitä sananlaskuja. Laitetaan väysymyksen piikkiin. 

Iltaa myöten alkoi kuitenkin puhti loppua ja märissä kengissä jäätyneet jalat muuttua tunnottomiksi. Me mentiin siis leffateatteriin lepäilemään, niin ja kai siellä joku elokuvakin taustalla pyöri. Ei vaiskaan, kyllä mä sen Imitation Gamen halusin ehdottomasti nähdä, eikä tuottanut pettymystä. Se tosin herätti mussa ja Iriksessä ihme sisäisen valaistumisen ja me pohdittiin koko kotimatka syntyjä syviä. 

Sunnuntaina pummailtiin itsemme Geneveen. Ihan puolivahingssa tosin. Me kun lultiin, että lippuja saisi ostaa ratikan sisältäkin ja arvatkaa vain saiko. Takaisin tullessa hyväksi havaittu pummitekniikka pääsi uudelleen käytäntöön. Ei ehditty ostaa lippuja vaan juostiin suoraan ratikkaan. Rahat säästyi, mutta en suosittele. Sitä kuumotuksen määrä kun tarkastajatantat seisovat seuraavalla pysäkillä ja tuijottavat vihaisesti lasin läpi. Ne varmaan näkivät mun peuransilmistä, että tämä kaveri ei ole maksanut. Onneksi ovet pamahtivat kiinni ja ratikka jatkoi matkaansa ennen kuin vihaiset tantat ehtivät kyytiin. 

Mun serkku lenteli sitten sunnuntaina kotiin ja mä mussutin samaisena iltana eroikävästä toipuen kaikki tuliaiseni. Fazerin suolapopcornsuklaa (ei mitenkään edes herkullista, mutta mitäs menin pyytämään jotain uutta makua) ja pantteripussi katosivat siis jälkiä jättämättä.Vai lasketaanko muutamat suklaamurut mun lakanoissa jäljiksi? Damn it.

Pohjoisenvieraat eivät tosin loppuneet siihen. Mun äidin ystävä oli täällä samaisena viikonloppuna laskettelemassa ja otti muhun yhteyttä.  Minähän sitten starttasin maanantaina heti töiden jäkeen jälleen Geneveen ja löysin itteni hurmaavasta foundue ravintolasta. Oi että miten hyvää vaikka vaapuinkin sen juusto- ja leipämäärän takia ihan turvoksissa kotiin.Niin ja aika ylpeä olen itestäni, sillä pistin autoni taskuparkkiin siellä Genevessä. En edes tarvinnut kuin köh kolme yritystä. Mä olen vain kerran autokoulussa tehnyt taskuparkin ja sen jälkeen vältellyt niitä kuin ruttoa. Siltikään ei naarmuja, eikä loukkantuneita ja auto nätisti paikallaan. Hyvä minä!

Mä palaan nyt 50 nuances de Grey:n pariin. Olen jopa lukenut kohta kuusikymmentä sivua ranskaksi, välillä turvautuen sanakirjan apuun. Yritin kysyä kyllä tytöiltä kerran sanoja. I väitti, ettei hän tiedä, hän kun ei kuulemma puhu edes ranskaa. No mitä sitten? Hän kuulemma vain puhuu. Mutta kyllä mä vielä yllätän kaikki ja saan tuon pahuksen opuksen tavattua loppuun... ranskaksi. Mitä mä edes ajattelin?

Oh Sunday.

Mä jo luulin vaipuvani kaamosmasennukseen. Tai ei täällä nyt niin piemeää ole, mutta kaikki päivät olivat harmaita. Kaikki päivät olivat sitä samaa harmaaseen sumuun kietoutunutta arkea, etten mä saanut mitään aikaiseksi. En täällä blogin puolella, enkä muutenkaan. 

Enkä mä ymmärrä miten -30 asteen pakkasissa kasvanut ihminen voi jäätyä kuoliaaksi lämpömittarin vain notkahtaessa pakkasen puolelle. Puolustuksekseni on sanottava, että tämä viime viikkojen tuuli repii vielä ihan oikeasti pään irti. Tai ainakin katon meidän talosta.

Toisaalta kun nyt tarkemmin ajattelen, niin kyllähän mä sain jotain aikaiseksi kaiken sen vällyjen välissä makoilun, säästä valittamisen ja lasten kanssa sekoilun välissä. Keskiviikkona kierrätin uutta aupairia Tatianaa meidän Isolla Kirkolla aka Annecyssä ja lauantaina kävin katsomassa "ruottalaisen" leffan (koska ensimmäisen vartin "miten mä en muka ymmärrä ruotsia"-hokemisen jälkeen tajusin katsovani norjalaista leffaa). Olen myös taas istunut jäähallissa kolmatta tuntia näpit ja varpaat tunnottomina peliä (miehiä) katsoen ja loistanut mun gourmetkokkitaidoilla. Tänäänkin I huusi kurkkusuorana ettei tykkää perunamuusista. Mä puoliväkisin pakotin lusikan sen suuhun, että "maistat nyt perhana edes". Tyttö hiljeni, nielaisi ja alkoi kauhoa muusiaan. Oli kuulemma hyvää. Tiistaina taas vietin illan tehden weight watchersien kasvisgratiinia. Hostisä veti melkein puolet mun gratiinista, vaikkei yleensä terveyspöperöistä niin välitä. Oli kuulemma hyvää. Just saying...

Viikonloput olen tapani mukaan viettänyt ahkerasti poissa. Ei mulla täällä kotona olemista ja seiniin tuijottelua mitään vastaan ole, mutta onhan se kiva välillä viettää aikaa yli metrin mittaisten ihmisten kanssa. Okei okei, mä vähän liiottelen, onhan noi molemmat jo varmaan sen sadan sentin rajapyykin jo ohittanut. Vaikka kuusivuotiaalla tuntuu olevan kyllä mittayksiköt hukassa. Tänään se kysyi nimittäin, että "voitko mitata kuinka monta kilometriä mä olen pitkä". Meinasi mennä aamutee väärään kurkkuun, mutta sain pidettyä naamani peruslukemilla. Mitataan, mitataan.

Ahkerasti olen myös viikonloppuina sekoittanut unirytmiäni (pitäiskö mun kertoa joskus jotain uutta). Milloin sitten bailataan keskustassa pilkkuun, milloin juoruilen kavereiden kanssa pikkutunneille ja milloin istuskelen kolmelta yöllä huoneessani miettien sisustusideoita mun opiskelijakämppääni. Jälkimmäisessä on hyvä ottaa huomioon, että a) mulla ei ole kämppää, b) mulla ei ole opiskelupaikkaa ja c) mun mieli janoaa seikkailua, hanttihommia ja maailmanvalloitusta. Mutta ei siinä mitään, hyvähän se on värivalikoimaa käydä läpi. Yöllä.

Mulla ja Pernillellä on oikeastaan jo ihan tapana nähä perjantaisin, kattella leffaa ja juoruilla. Nyt saatiin mukaan Tatianakin. 

Kun mä aloitin kirjoittamaan tätä tekstiä, mulla oli ihan eri visio siitä mitä saisin aikaan. Jälleen kerran epämääräisen sillisalaatin sijasta mun tarkoitus oli pohtia mun kaamosmasennusta (oh joy). Sitä kuinka vähitellen harmaus ja väsymys vei hymyn munkin huulilta ja kuinka eilen mulla oli ekaa kertaa vähän ikävä kotiin. Kuinka olisi ollut mahtavaa päästä kotiin syömään niiden tuttujen naamojen ja rennon ilmapiirin keskelle. Ihan vain yhdeksi illaksi. 

Toisaalta kotikaipuu on ihan mukavaa vaihtelua sille "mä en halua pois" panikoinnille. Mä alan kyllä vähitellen seota näiden fiilisten pomppiessa tunnelmasta toiseen. Huomaatteko muuten, että mä välttelen viimeseen asti sanaa koti-ikävä? Koska en vain yksinkertaisesti tiedä mitä se tarkoittaa. Kuinka vahva on koti-ikävä? Jotkut heittävät hanskat tiskiin, koska; koti-ikävä. Toiset itkevät itsensä uneen, eivätkä saa kotia mielestään. Osa ei edes koskaan uskalla lähteä, koska eivät osaa olla erossa kodista ja siitä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Mulla on vain vähän ikävä kotiin, hyvänlaatuista kaipuuta. Se on ihan eri juttu

“Maybe there's something you're afraid to say, or someone you're afraid to love, 

or somewhere you're afraid to go. 

It's gonna hurt. It's gonna hurt because it matters.”

- John Green

Mä voisin kaivaa jonkun Greenin kirjan esiin ja etsiä lisää elämänviisauksia. Nyt olisi aikaakin, sillä mulla alkaa kahen päivän loma! Wuhuu! Huomisaamusta heitän tytöt mummulaan ja seuraavan kerran mun pitää näyttää naamaani vasta torstaiaamuna. Täällä tosiaan kahden viikon hiihtoloma alkanut ja harvinaista kyllä mäkin huomaavaan iloitsevani siitä. Onneksi harmaus tuntui jäävän viimeviikkoon kaikkinen sunnuntaimasisfiiliksineen. Ja olinhan mä jo päivän töissä, eli siirryn  nyt ansaitulle lomalle.