Dans le ciel tout va bien

Mä tykkään lentämisestä. Vaikka en millään ymmärrä miten sellainen rautahirviö pysyy ilmassa, saatikaan sitten miten se sinne niin helpon oloisesti pääsee, on se musta aina yhtä kutkuttavaa. Niin ja kyllä mulle on yritetty selittää. En siltikään suostu ymmärtämään.

Mä en myöskään ymmärrä miten lentämistä voi pelätä. Riski, että se kone putoaisi on kuitenkin aika pieni.

Ja silti. Musta lentäminen on kuin muutaman tunnin pakkorauhoittuminen. Suloista joutilaisutta. Sillon on ihan sama mitä teet. Sä voit lukea kirjaa, kuunnella musiikkia, vetäistä ansaitut päikkärit tai vain katsella ulos ikkunasta. Eikä kukaan odotakaan mitään muuta. Sulle tarjoillaan kertakäyttömukeista teetä, saat omituisen superpakatun sämpylän ja olo on kuin piknikillä. Ja sen lennon ajan koko matkustamo on oma pieni porukkansa. Jopa epäsosiaaliset suomalaiset erehtyvät juttelemaan vierustoverille tai kommentoimaan oliko sulava laskeutuminen vai ei.

 Ja saat kirjaimellisesti liidellä pilvien päällä ja uhmata painovoimaa.

Miten sitä voi pelätä? 

Mä en aina ehkä olekaan mukavinta lentoseuraa. Saatan iloisesti ennen nousua alkaa selittää yksityiskohtaisesti viimeisintä lentoturmatutkimuksen jaksoa, jossa pienkone räjähti nousussa vain koska sielä oli liian paljon painoa ruumassa. Kanssamatkustajani tuijotaa mua silmät selällään ja käskee olemaan jatkossa hiljaa.

Viime aikoina olen lennellyt lähinnä yksin. Ehkä vähän liikaakin, ainakin mun sisäisen ympäristöaktivistin mielestä. Ja se lentokentillä palloilu ja turvatarkastuksessa piipittely on jo menettänyt vähän hehkuaan. Olen aina-myöhässä-tyyppiä, paitsi kun kysymys on jostain "vakavasta" kuten lääkäriajoista, haastatteluista tai vaikkapa juuri lentämisestä. Siinä tapauksessa mä vedän ihan yli ja hillun vaikka puoli päivää liian ajoissa odottelemassa, etten vain missaa tapaamistani tai ole myöhässä. Olen yrittänyt tässä suhteessa vähän haastaa itseäni viime aikoina. Mennä lentokentille jämptillä aikataululla, niin että minulla on sopivasti aikaa hoitaa asiani ilman juoksemista, muttei minun tarvitsisi seistä taxfreen houkutusten edessä toista tuntia tyhjänpanttina.

Sillon kun Bruxin kenttä oli iskun jäljiltä väliaikaisessa muodossaan käskettiin kentän nettisivuilla olla vähintään kolme tuntia ennen paikalla. Päätin, että minulle kokeneena matkustaja tutulla kentällä riittäisi se kolme tuntia. Ja ensimmäistä kertaa melkein missasin lentoni.

Hälytyskellot alkoivat jo soida kun hyppäsin kimpsuineni bussista ja tuhatpäinen ihmismassa jonotti kiemurtelevana letkana kulman taakse paikkaan x. Kun olin tunnin seissyt paikallani ja edennyt vasta ensimmäisen jonon puoleen väliin, alkoi lievä paniikki nousta pintaan. Kahden passintarkastuksen ja lähes kahden tunnin jälkeen löysin itseni väliaikaisesta teltasta, johon ihmiset olivat survoutuneet kuin sillit purkkiin ja jossa kuumuus oli läkähdyttävä. Ja minä raahasin talvikamoja suomeen, joista osuvasti olin pukenut osan päälle. Ei enää naurattanut.

Kun sain itseni ja kaikki kamani läpivalaistua väliaikaisessa teltassa, oli mun baggage drop mennyt jo umpeen. Enkä mä ollut vieläkään edes virallisesti lentokentän sisällä. 

Siellä mua sitten odotti taas uusi jono huoneeseen x, jossa oletettavasti oli väliaikaiset laukkujenjättötilat. Mun oli pakko mennä itkemään järkkärille, että missaan lentokoneeni jos vielä joudun jonottamaan, enkä enää edes tiedä mihin mun laukun voisi jättää. Hän päästi minut kiilaamaan jonon ohitse ja mä sain puhuttua virkailijan ottamaan laukkuni vastaan.

Ja mä juoksin. Mulla oli vielä tavallinen turvatarkastus edessä ja mä juoksin jossain väliaikaisissa portaikossa tietämättä oikein mihin mennä. Mun boarding oli jo alkanut.

Sekä minä, että minun käsilaukkuni piipattiin turvatarkastuksessa ja melkein luovutin siinä vaiheessa. Olkoot, ostan itselleni lipun seuraavalle lennolle. Mutta koska nyt oltiin taas alueella, jonka tunsin hyvin, mä päätin vielä juosta portille edes vilkuttamaan lentokoneelleni hyvästit. Ihmiset mulkoilivat minua vihaisesti kun rynnistin ohitse ja olin kaataa puolet taxfreen hajuvesistä kun päätin oikaista niiden kautta.

Mä en tiedä oliko mun nimeä ehditty vielä kuuluttaa, mutta olin viimeinen henkilö joka siihen koneeseen astui. Mun paikkani oli tietysti ihan perällä, eikä laukkuhyllyillä ollut enää tilaa, mutta siinä vaiheessa minua ei edes haitannut. Survouduin kamojeni kanssa paikalleni ja yritin saada hengitykseni tasaantumaan. Laitoin porukoille viestiä, että ehdin sittenkin, olin jo uhkaillut tulevani seuraavalla koneella. 

Laukku jäi jälkeen. En edes yllättynyt huomatessani tuijottavan perillä tyhjää liukuhihnaa muiden jo napattua omansa. Kohautin harteitani ja menin täyttämään kadonnut-matkalaukku-ilmoituksen. Se saapui komeasti taksikyydillä seuraavana päivänä kotiin.

Kuulin myöhemmin hosteilta, että se oli pahimpia ruuhkapäiviä Brysselin kentällä. Jonotusaika oli arviolta yli viisi tuntia. Ihme, että edes ehdin koneeseeni.

Back in BXL

Tämä on ensimmäinen ilta kolmeen viikkoon kun istun yksin huoneessani ja minulla on koko ilta vain itselleni. Olo on kuin Liisa Ihmemaaan Kanilla, joka hokee koko ajan olevansa myöhässä. Minä ja aika olemme viime viikot juosseet myöskin kilpaa.

Kävin tosiaan Suomessa pyörähtämässä pääsykokeissa. Mä raahasin tietokoneeni mukaan suunnitelmissa viettää leppoisia päiviä, jolloin minulla olisi hyvin aikaa käydä kuvia läpi, muokkailla niitä ja kirjoitella blogipostauksia varastoon. Haaveilin lukevani pari kirjaa kiriäkseni 50 kirjan vuosiurakkaani. Kuvittelin ajan kokeiden jälkeen pysähtyvän ja mun lomamoodin alkavan. That didn't happen.

Siinä olin taas kuin huomaamatta lentokentällä miettien mihin se viikko Suomessa oli kadonnut. Tuntui kuin olisin juossut tukka putkella näkemässä, tekemässä ja tutkimassa kaikkea ja silti aikaan saanut mitään. Kaikki jäi yhtä kesken kuin ennenkin, enkä edes ehtinyt avata konettani viikon aikana saati lukea kirjoja. Lohduttauduin ajatuksella, että nyt on hyvin aikaa sitten rentoutua kun palaan arkeen Brysselissä. Sekään ei toteutunut.

Tiedostin, että oli jo toukokuun puoliväli ja mun aika täällä alkaa olla lopuillaan. Paniikissa sovin tapaamisia kavereiden kanssa joka illalle ja yritin nauttia kesäsäästä piknikkeillen päivät. Mä valehtelematta sovin lähes joka valveillaolotuntini, jota en viettänyt töissä, täyteen tapaamisia jopa puolituttujen kavereiden kanssa. Myös vakava sairauteni, krooninen matkakuume nosti taas päätään ja erehdyin jopa palaamaan petollisen harrastukseni pariin. Bussi- ja lentoyhtiöiden tarjouksien kyttäily, en suosittele. Sitä saattaa huomaamatta kadota rahat tililtä ja sitten pitää löytää joku yhtä yllätyshullu kaveri, joka lähtisi päivän varoitusajalla muuten vaan sunnuntaita viettämään Pariisiin. Ihan vaan koska olisi käytännössä rikos jättää parinkympin menopaluu tarjous käyttämättä.

Sitten saapuivat minun maman ja mummi. Taas hyvillä mielin ajattelin meidän leppoisan äidit ja tyttäret -matkan olevan loistava ajankohta rentoutumiselle ja kirjalistassa etenemiselle. Ehkä  ehtisin joku ilta vaikka rustata pari sanaa blogin puolelle ja herättää senkin pölyjen keskeltä eloon. Ehei. Me vietettiin tapahtumarikkaita päiviä keskiajan markkinoilla koruostoksilla ja Bruggen mukulakivikatuja manaten. Ainoat kerrat kun mun läppärini kansi avattiin oli Suomen lätkäpelejä varten.

Vilkuttaessani hyvästejä äidin ja mummin loittoneville selille mä ajattelin, että tänä iltana mä lukittaudun visusti huoneeseeni töiden jälkeen. Suljen puhelimen, otan kirjan käteeni ja testaan osaanko edes enää lukea. Mutta jo bussissa mun kaverilta tuli kuitenkin viesti. "Lähdetäänkö tänään illalla Genttiin juhlimaan mun syntymäpäiviä?". Siis eihän nyt synttärisankarille voi sanoa ei.

Tässä vaiheessa me eletään viime viikon keskiviikkoa. Torstaina tulin junalla kotiin ja ehdin puolisen tuntia istua alas ennen kuin työt taas kutsuivat. Aloin jo hyppiä seinillä, koska mun sisäinen yksinäinen suteni ei pitänyt tästä viikkoja jatkuneesta sosiaalisesta elämästä. Päätin, että tämä ilta on minun iltani. 

Kohtalolla oli varmasti jotain minun mielenterveyttäni vastaan, koska hostisä soitti joutuvansa ylitöihin mikä väistämättä tarkoitti samaa tuomiota minulle. Ihan vain yleisenä huomiona mainitsen tässä, että pimeässä huoneessa hiljaa oleminen ja nukkuvaa esittäminen yrittäessään saada lasta nukkumaan voi olla petollista. Mahdollisuus, että nukkumista esittäminen muuttuu oikeaksi nukkumiseksi on suuri. Mä sitten heräsin joskus kymmenen maissa tuhisevan lapsen vierestä. Raajat olivat ihan kangistuneet siinä lasten sängyssä kippurassa makaamisesta ja tukka pystyssä kuin sähköiskun saaneella. Hostisäkin oli jo tullut kotiin. Hän oli luullut minun jo menneen huoneeseeni, eikä siksi ollut tajunnut tulla herättämään minua. Oh I wish.

Siinä mielentilassa en sitten saanut muuta aikaiseksi, kuin sovittua perjantain täyteen tapaamisia ja kehitellen lähes minuuttiaikataulun viikonlopun varalta. Ehkä mun pitäisi siis syyttää vain itseäni, eikä kohtaloa.

Tänään luulin terroristien hyökkäävän meidän lähikauppaan. Siellä mä seisoin hyllyjen välissä, keksipaketti ja leipäpussi käsissä, kun kamala huuto alkoi kuulua ovelta ja jostain kaukaa vihelsi sireenien ääni. Ajattelin jo pian alkavan nähdä elämäni vilisevän silmieni edessä ja harkitsin vahvasti sen keksipaketin avaamista viimeiseksi ateriakseni. Siellä oli kuitenkin vain pari pulsua yrittänyt varastaa oman keksipakettinsa ja vihaiset myyjät soittaneet sinivuokot paikalle. 

Mä päätin, että on korkea aika lukkiutua huoneeseeni ja olla tekemättä yhtään mitään.

Kevättä rinnassa

The sun is shining and so am I. 

Mä joka aamu herättyäni hipsin avaamaan kaihtimet ja kurkistan ulos. Vieläkö se aurinko paistaa? Mä kun olen viime kuukausina hokenut, että ainoa asia mistä en pidä elämässäni täällä Belgiassa on sää. Ainainen sade,  kosteus, tuulisuus, pilvisyys, harmaus ja what not osaa kyllä tehdä musta melko apaattisen välillä. Ja mä kun ennen jopa jollain tasolla pidin sateesta. Ja kai jollain tasolla kesäiset kaatosateet tai yöllinen sateenropina vieläkin saavat mun suupielet kohoamaan. Mutta täällä se sade on rasittavaa tihkua. Vähän kuin joku koko ajan suihkutaisi sumutepulolla kasvojasi. Think about it.

Se siitä, ajauduin vähän raiteilta, sillä tällä on ollut erittäin aurinkoista ja kuivaa viime aikoina. Ja tuoksuu keväälle. Mä saan tosissaan hillitä itseäni etten vain tavallisen laahustamisen sijaan hyppelihtisi kodin ja metron väliä. Toisaalta kai mä voisin hyppelehtiäkin. Tai en, olisi se nyt vähän epäilyttävää. 

Mutta kun täällä linnut laulaa ja aurinko paistaa ja narsissit kukkii.

Tänään N:n kanssa kävelessä mun teki mieli vain hymyillä. Yhdessä kulmauksessa tuoksui ihan saippuakuplille ja melkein taitoin niskani kuikuillessani joka ilman suuntaan niiden kuplien näkemisen toivossa. Ei näkynyt. Tosin jälkikäteen aloin miettimään, että ei kai ne saippuakuplat nyt niin voimakkaan tuoksuisia ole, että kun muutaman puhaltaa parvekkeelta niin koko korteli tuoksuu viikon saippualle. Todennäköisesti joku oli pessyt lattioita ja kaatanut pesuveden kaduille. Paljon kivempi kyllä ajatella, että tuoksuu saippuakuplille kuin käytetylle lattianpesuvedelle. Pidetään siis se.

Toisaalta saatoin olla todella onnellinen, koska N oli. Elämä kehitysvammaisen kanssa ei aina ole helppoa ja viime aikoina se on tullut huomattua. N ei ole oikein halunnut tehdä mitään. Vain TV kiinnostaa ja aina ei sekään. Ennen hän rakasti käydä kävelyillä, mutta viime aikoina se on välillä ollut melkoista tappelua. On pätkiä kun N pitää omaa onnen-ääntään (keksin juuri oman termin), mutta tietyillä pätkillä se on huutanut tai itkenyt tai huutoitkenyt kurkku suorana. Me ei hostien kanssa oikein osata olla varmoja, että mistä se voisi johtua. (Ne itkukohdat ovat tosin kyllä viime aikoina osoittautuneet aika systemaattisiksi. Ja hostäiti taisi joskus mainita, että välillä vain yhdenkin kokemuksen jälkeen joku asia voi muodostua tavaksi. Jos N vaikka on kerran kadunkulmassa nyrjäyttänyt nilkkansa ja itkenyt, itkee hän siinä siitä lähtien aina.) Kyllä muuten ihmiset katsovat, että mitä mä olen tuolle lapsi-paralle tehnyt kun se oikein pääsee välillä ääneen. 

Mä olen monesti harkinnut jättää kävelyt käymättä, koska en oikein osaa sanoa nautiiko se niistä enää. Välillä saatetaan tehdä tunnin lenkki ilman sen suurempia konflikteja, mutta heti seuraavana päivänä hostäiti raportoi heidän kävelleen korttelin ympäri ja pelkkää huutoa.

Tänään me ei itketty. Tänään me huudettiin ilosta, juostiin ja heiluteltiin käsiä. Mä olen niin tottunut elämään ja olemaan kehitysvammaisen kanssa, etten kiinnitä edes huomiota niihin katseisiin joita peräämme saadaan. Kun N kiljuu onnesta, mä kiljun sille takaisin ja kun hän juoksee käsiään heiluttaen, mä juoksen peilikuvana perässä. Väliäkö sillä, vaikka ihmiset vilkaisevat ohikuljettuaan uudestaan peräänsä tai pikkulapset kulkevat takaperin nähdäkseen paremmin. N on millainen on ja niin olen minäkin.

 Itseasiassa olen aika vakuuttunut, että jossain siellä sen kuoren sisällä on ihan tavallinen tyttö. Mitä enemmän aikaa viettää kehitysvammaisen kanssa, sitä selkeämmäksi sen ajatusmaailma käy. Vaikka N ei puhu, eikä paljoa osaa kommunikoida, on sen elekieli välillä päivänselvää. Olen varma, että jossain siellä syvällä on ihan tavallinen viisivuotias, joka vain on vankina kehossa joka ei aina hallitse liikkeitään ja mielessä joka ei tottele käskyjä. Välillä mä näenkin edessäni ihan tavallisen viisivuotiaan, tavallisen pikkutytön, joka nauraa kun mä tanssin hänen kanssaan ja laulan Sinatran I love you baby:ä.

Nyt illalla mun kevätfiilis meinasi kyllä vähän rakoilla kun pikkunen sai kamalan raivarin ja kiljui kurkku suorana. Mä kuuntelin sitä huutoa ja yritin pitää N:n tyytyväisenä, ettei kävisi mitään ketjureaktiota. Hetken teki mieli äänittää aupairkavereille, että näin meidän torstai, mites teillä? Teki myös mieli sanoa hostäidille suoraan, ettei se voi antaa pikkusen puhua sille sillä tavalla. Ei se voi aina lopulta antaa periksi, kun kolmevee rääkyy tarpeeksi kovaa. Sen on pakko olla välillä tiukkis. Jossain se raja on oltava. 

Kun isä vielä illalla antoi kolmeveelle periksi, ettei sen tarvitse mennä nukkumaan vaan se saa tulla alas hengaamaan meidän kanssa (ja todennäköisesti katsella tv:tä) mulla meinasi oikeasti mennä hermo ja liukenin vain vähin äänin paikalta. Ei nyt tarvitse aina olla tiukkis ja välillä voi tehdä poikkeuksia, mutta musta alkaa tuntua, että toi kolmevee pyörittää porukoitaan välillä niin oman pillinsä mukaan. Ja koska mä olen aupairi ja se on eräänlainen sanomaton sääntö, ettei aupairilla ole varaa alkaa kommentoimaan kasvatusta, mä pysyin hiljaa.

Mä olen sarjatulittanut eilen Areenaan ilmestyneen Au Pairit Australiassa -sarjan ja ehkä siksi tämä arkiavautuminen. Melkosta draamaa Ausseissa, sanon vaan. Kai mun piti vähän näyttää, että on meillä sitä draamaa täällä Rysselissäkin.

#BrusselsLockdown

Brysselissä tapahtuu. Täällä on kohta viidettä päivää terroriuhan hälytysaste maksimissaan ja tunnelma on valehtelematta jännittynyt. Mun hosteille on soiteltu pitkin iltoja Italiasta, ystäviltä ja perheeltä, että onkohan kaikki varmasti hyvin? Munkin puhelin huutaa jatkuvasti. Mä olen vastannut samaan kysymykseen jo sata kertaa. Kaikilla menee ihan hyvin, me vain odotetaan. Ja se tässä painaakin. Jatkuva tiedottomuus, odottaminen. 

Uutisia lukiessa ja kuvia katsellessa tuntuu kuin Brysseli olisi viikonlopun aikana joutunut sotaan. Sotilaita, poliiseja, panssarivaunuja, tuntuu, ettei muuta enää näekkään tai kuulekaan. Myönnetään, mäkin joudun lievään paniikkiin sunnuntai-iltana, kun poliisien kiinniotto-operaatiot alkoivat. Mä makasin pimeässä huoneessani, kuuntelin sireenien ääniä ja päivitin uutissivua taukoamatta. Luin hallituksen kommentteja, kuinka vakavasta uhasta on kyse, kuinka on todennäköistä, että täällä käy sama kuin Pariisissa ja kuinka suositellaan ihmisiä pysymään poissa ikkunoista ja poistumatta kotoaan ja tunsin mun ylivilkkaan mielikuvituksen pääsevän vapaaksi. Pakenin pimeää huonettani yläkertaan teekupposen toivossa. Hörpin yhä uutisvirtaa päivitellen teetäni, kunnes molemmat hostit vähitellen painuivat pehkuihin. Mä palasin yksin alakertaan ja vainoharhaisten ajatuksieni pariin.

Onneksi mun rakas kaveri Suomesta jaksoi valvoa mun kanssa pikkutunneille keskustellen tilanteen etenemisestä. Mä olisin muuten vähitellen seonnut vainoharhaisuuteeni. Tai en tiedä. Aamulla mä sitten heräsin liian vähillä yöunilla ja naureskellen yöllisille ajatuksilleni. 

Turha sitä on lopettaa elämästä vain koska pelkää. Turha lukittautua neljän seinän sisään ja vetää verhot ikkunoihin. Metrokaan ei koko viikkon kulje ja uhkataso pysyy maksimissa. Silti mä aion käydä ulkona, huomenna suuntana kielikurssi ja salillekin heti kun se aukeaa. Tämä kaupunki nimittäin todellakin kuoli, todellinen lockdown. Meidänkin pikkumarketit sulkivat ovensa, kun työntekijät eivät uskaltaneet tulla töihin ja koulut, elokuvateatterit, pankit, kaikki suljettu. Better safe that sorry, mutta ei näin voida jatkaa loputtomiin. 

Huomenna alkaa onneksi vähitellen paikat aueta. Salille pitäisi päästä ja kielikurssi juuri informoi olevansa huomisesta alkaen taas toiminnassa. Lasten koulutkin, erittäin tiukennetuilla turvatoimilla ja poikkeuksellisilla aukioloajoilla avaavat oviaan. Mä alankin olla ihan loppu. Aupairille lisäharmin tämä lockdown-tilanne on tuonut ympärikellon pyörähtävillä työpäivillään. Jo viikonlopun jouduin olemaan aamusta iltaan töissä hostäidin ollessa matkoilla ja tämän viikon viralliset työtunnit ylittyivät jo tänään, tiistaina. Huomenna on neljä tuntia lisäduunia tiedossa ja loppuviikko on vielä kysyysmerkki.

Toivottavasti me palataan pikapuoliin edes jollain tasolla normaalimpaan elämään.

Mellow nights

Istun metrossa. Tuijotan ohi vilahtavia asemia ja yritän keskittyä käsissäni olevaan kirjaan. Ajatukset harhailevat ja lopulta sujautan kirjanmerkin paikalleen ja pistän pokkarin suosiolla laukkuun. Kuulen vaimeasti haitarin äänen, metron vieraileva pummiartisti on selvästi sattunut minun kanssani samaan vaunuun. Painan pääni vasten ikkunaa ja suljen silmäni.

Mietin kuinka musta on tullut vähän vainoharhainen sen Pariisin iskun jälkeen. Kuinka huomaan vilkuilevani jatkuvasti olkani yli, välttelevän keskustaa ja lopettaneeni joka iltaisen surffailun netissä budjettimatkoja suunnitellen. Miten mä en enää uskallakkaan huolettomasti reissailla yksin, tutkia uusia paikkoja ja mennä vapaasti. Miten mun selkäpiitä kylmää, kun saan viestejä ystäviltä tai perheeltä Suomesta sanoen "ethän liiku sillä ja sillä alueella" "laita usein viestiä, että missä meet" ja "välttelethän metroja". Kuinka ironista, mä kun istuin juuri metrossa. Jos he ovat huolissaan, pitäisikö minunkin?

Brysseli on ollut paljon negatiivisesti uutisissa terrorismiin liittyen. Ja kyllähän sen ominkin silmin huomaa, että täällä terrori-iskun uhka otetaan tosissaan. Koko kaupunki tuntuu olevan varpaillaan, julkisilla paikoilla vilisee poliiseja, koulujen turvatoimia tiukennetaan ja EU-alueelle on varmaan kohta mahdotonta ulkopuolisen päästä. Ja jos totta puhutaan, mä olen kyllä pysynyt aika kiitettävästi näiden neljän seinän sisällä. Poistunut kauppaan, lenkille tai kielikurssille. Tosin rasittava, jatkuva sadekin saa mut vain tuijottamaan ikkunasta haikeena ulos. Ja mä olen ollut kymmeniä tunteja jo ylitöissä eli energiatasot vähissä. Silti.

Sitten se orastava, viimeiset pari päivää mun mieltäni painanut pakokauhu katosi. Mä tulin kotiin, enkä enää muistanut vahtia selustaa. En vilkuillut hermostuneena metrossa vastapäätä istuvaa miestä, miettien onkohan sen salkussa pommi, enkä viettänyt iltapäivää googlaillen "terrorismiuhka Brysselissä". Been there done that already.

Nyt joulumusiikki soi ja mä istun höyryävä omenakanelijuoma kädessäni ikkunan edessä. Tuijotan tyhjää katua ja päätän vain olla ja istua. Haluan vain pysähtyä tähän hetkeen. Mietin miten tyhmää mun on murehtia mennyttä tai panikoida tulavaa. Mulla ei ole kumpaankaan minkäänlaista sananvaltaa. Ainoa hetki, johon pystyn vaikuttamaan on nyt. Joululaulut soi, mun pääni hurmasi ihana kanelin tuoksu ja aika tuntui pysähtyneen. Mietin miten tärkeää on välillä vain olla. Jättää kirja, puhelin, tietokone ja vain olla. Mä istuin siinä varttitunnin, nousin ylös ja aloitin työpäiväni hämmentävän seesteisessä olotilassa.

Strange love

Aika kuluu niin nopeasti, että mun on vaikea pysyä mukana. Välillä unohdan kaiken olevan vain hetkellinen osa mun elämää. Välillä unohdan tarttua hetkiin ja arvostaa niitä.

Olin unohtanut kuinka kaunis syksy voi olla. Yritän karistaa mielestä sateen ja hennot pisarat, jotka putoilevat tasaiseen tahtiin kasvoilleni ja olkapäille ja keskittyä maahan variseviin lehtiin. Niihin tuhansiin ihaniin sävyihin. Lompsin kumppareissani tahallaan lätäköiden halki ja hymyilen.

Olen tavannut uusia ihmisiä. Kuljeskellut pitkin Brysselin keskustaa leikkien osaavani kulkea hyvinkin paikasta toiseen. Leikkinyt tietävääkin opasta salaa toivoen, ettei lisäkysymyksiä esitetä. Enhän mä niihin osaisi vastata (mistä mä voisin jokaisen rakennuksen ja puiston tuntea). Ei sillä, on mulla opaskirja. Se nyt vaan sattuu makaamaan lähes koskemattomana mun yöpöydällä. Näinkin aikaansaava olen.

Olen ollut myöhässä, niin pahasti myöhässä. Aika juoksee ja musta tuntuu, että mä jätätän. Mä en oikein pysy enää vauhdissa. Tein ennätyksen, yli puolituntia myöhässä sovitusta tapaamisesta. Montako "akateemista varttia" katsotaan vielä läpi sormien?

Olen odottanut bussipysäkillä. Katsonut oikealle ja vasemmalle, pyörinyt pientä ympyrää etsien väkijoukosta tuttuja kasvoja. Juossut halaamaan omaa äitiäni ja veljeäni. Askeleet keveinä pomppinut niiden edellä, innolla astumaan taas opaan rooliin. Tosin porukat sanoivat, että ei sitten mennä sinne turistialueelle syömään, näytä sä Lotta joku kiva muu paikka. Mun hymy valahti. En mä tunne muuta kuin turistiruokapaikat. Missä se opaskirja olikaan?

Olen istunut junassa. Katsonut ohi vilisevää Belgiaa ja listannut paikkoja joissa haluan aupair-aikani aikana käydä. Kuunnellut mun veljen ja äidin lukemia tietoja ja parhaita nähtävyyskohteita Bruggestä ja Brysselistä ja nyökytellyt. Mun tiedothan koko Belgiasta ennen tänne tuloa olivat "eivät olleet" täysin pohjautuneet In Bruges elokuvaan. Vannon vielä lukevani sen opaskirjan. Mä olen asunut Brysselissä jo elokuusta ja vain neljän päivän jälkeen mun veli tietää tästä paikasta enemmän. Not okay.

Olen kävellyt uudessa keltaisessa villakangastakissani. Ihaillut salaa peilikuvaani näyteikkunoiden heijastuksesta ja painanut visusti muistiin kaikki ihailevat kommentit. Hostäiti kysäisi eräs päivä, että pukeudunko aina lähinnä mustaan ja valkoiseen? Hän totesi sen päivällä ohimennen, mutta minun teki mieli kantaa vaatekappaleita vielä iltamyöhälläkin näytille ja väittää vastaan, "katso ei tämä ole mustan, se on tummansininen ja tässä paidassa on pieniä tummanpunaisia kukkasia, vaikka se nyt on pohjaväriltään valkoinen". Ensimmäisenä takin ostettuani hehkutin "ostin vihdoinkin talvitakin, se keltainen". Miten niin teen asioista vähän liian isoja ongelmia?

Olen kuunnellut tuntikausia äänikirjoja. Metrossa, kuntosalilla, juoksulenkillä. Nauttinut ajatuksesta, että vaikka tässä vain kävelen kaupasta kotiin, niin samalla tavallaan luen.

Olen saanut suomesta ihania uutisia. Uutisia, jotka sai mut pomppimaan ilosta ja onnesta eteisessä. Uutisia, jotka saivat mut laskemaan päiviä paluuseen Suomeen, mun siskon vauvan ristiäisiin. Kaksi viikkoa.

Olen yrittänyt elää terveellisesti. Olen yrittänyt käydä ahkerasti kuntosalilla, joogata aamuisin ja nukkua pitkään. Syödä salaattia ja juoda vettä. Mutta äidin kanssa meidän iltapala kyllä koostui lähinnä tryffeleistä ja tänään tilasin kahvilassa kaakaon kermavaahdolla ja vaahtokarkeilla. Mutta ei nyt takerruta niihin.

Olen tuijottanut Euroopan karttaa ja pohtinut mihin mennä. Hakenut randomisti kaupunkeja ja tutkinut hotelleja. Halvatlennot.com on aina jollain välilehdellä auki. Nyt omistan kolmet menopaluut loppuvuodelle ja saattaa olla, että katselen tässä samalla bussilippujen hintoja Pariisiin. Tää vapaa-ajan runsaus viime vuoden Ranskassa oloon verrattuna ei oikein tee hyvää mun lompakolle.

Olen istunut pimeässä huoneessa, uskaltamatta liikahtaakkaan. Tuijottanut pienen kolmivuotiaan unisia kasvoja, jotka ovat painautuneet mun kämmenelle. Silittänyt sen pieniä käsiä, jotka ovat tiukasti kietoutuneet mun käden ympärille. Istunut siinä epämukavassa asennossa uskaltamatta siirtyä. Tuntenut, kuinka mun jalat pikkuhiljaa puutuivat ja kuinka mun kädestä alkaa lähteä tunto. Istunut silti yhä siinä ja katsellut sitä pientä nukkuvaa lasta.

Olen ollut ympäripäivää töissä vanhemman lapsen viikon kestäneen kuume-nuhan takia. Olen salaa lukenut kirjaani toisen nukkussa mun kainalossa. Salaa raottanut vähän verhoa, jotta näkisin tekstin paremmin paperilla. Pieni nuhainen nyytti, otsa kuumana. Tunnon oloni vähän avuttomaksi, kun toinen ei ymmärrä miksi sen kurkkuun koskee, miksi sen on niin paha olla. Kun toinen ei osaa oikein edes niistää, eikä se ymmärrä vaikka selittäisinkin, että olo paranisi varmasti jos vain tuhistaisit tähän paperiin. Mä tyydyn vaan kantamaan paperia kaikkialle ja pyyhkimään vuotavaa nenää joka toinen minuutti.

Olen valvonut pikkutunneille valmistellessani esitelmää ranskantunnille. Yrittänyt opetella asioita ulkoa ja puhunut yksikseni harjottelumielessä tuntikausia. Olen jännittänyt niin, etten meinannut saada edes aamiaista alas.

Olen touhunnut ja puuhannut ja silti tuntuu, etten aikaansaa mitään.

Yhtenä päivänä

Mä olen löytänyt itseni viikon jokaisena päivänä tuijottamasta tietokoneeni valkoista ruutua. Olen rutinisoituneesti klikannut itseni Bloggeriin, painanut "luo uusi teksti", asettanut sormet valmiiksi näppäimistölle ja tuijottanut eteeni. Tuijottanut tyhjää näyttöä kunnes silmät ovat alkaneet vetistää ja päässä soiva lastenlaulu on ollut viedä järjen. Asiaa on liikaa, mikään ei liity mihinkään, enkä saa mistään muistosta otetta. Siinä vaiheessa kun alan panikoida orastavasta dementiasta huomattuani etten edes muista mitä tein edellisenä iltana, mä yleensä olen iskenyt koneen läpän kiinni. Huomenna sitten.

Jospa nyt kuitenkin. Hengittelen ihan rauhassa, sivuutan sen faktan etten edelleenkä ole ihan varma mitä eilen tarkalleen ottaen tein ja koitan vaan suoltaa epämääräistä ajatusvirtaa. Elämästä, Brysselistä, aupairiudesta, ystävistä, kommeluksista, tapahtumista, ajatuksista; päivistä täällä.

Viime viikolla mä hain pikkusen jo puolilta päivin koulusta ja leikin sitten muovailuvaha-leipuria, leikkipuisto-viihdyttäjää tai ihmishuvipuistoa iltaruokaan asti. Mä tottuneesti jo siivoilin aamulla keittiön, lakaisin lattian ja vilkaisin, että jääkaapin antimet riittäisivät iltaan. Tekstasin hostmammalle, että voin tehdä illalla ruuan jos joku vaan näyttää miten uuni laitetaan päälle. Mähän en ollut koko aamua painellut epämääräisesti nappuloita uunista tullakseni vain siihen tulokseen, että siinä on oltava joku vika. Ja niitä nappuloita koko härvelissä on vain kaksi. Mun tapauksessa sekin oli jo nähtävästi liikaa. Siksi mä ehkä onnistuin saattamaan itseni kauhean kiireen alle. Juoksin alakertaan, nappasin avaimet ja vilkaisin tottuneesti vielä hätäisesti peiliin. Mä pakitin takaisin sen peilin eteen ja tuijotin. Mun kollareiden takamuksessa komeili pala sinistä muovailuvahaa. Mä yritin epätoivoisesti rapsuttaa sitä irti, mutta lopulta säntäsin kiirettä manaten ulos. Siinä sitten seisoin koulun edessä hullunvirne naamalle liimautuneena ja paitaa alaspäin nykien nyökyttelemässä muille vanhemille. "Terve-terve, on ilmoja pidellyt" ja sain purra kieleni poikki etten lisännyt "ja kyllä, olen erittäin tietoinen sinisestä muovailuvahasta takapuolessani". Onneksi mun lapsi oli värittänyt koko vasemman kämmenensä pinkiksi, niin en erottunut kotimatkalla joukosta.

Viikko sitten mä myös tapasin erittäin läheisiksi osoittautuneet ystävät, saksalaisen Nastasjan ja Itävaltalaisen Celinan. Mahtava huomata, että ihan sama mihin päin maailmaa sitä eksyy, kyllä hullu aina omansa löytää. Nähtiin aamupäivällä kahvilassa isolla lössillä ja me kolme sitten hengattiin loppupäiväkin yhdessä. Illalla käytiin kotona vähän "töissä" (mä en oikeen osaa suhtautua tähän Belgian erittäin alhaiseen aupairien työmäärään) ja illalla löydettiin itsemme paikallisesta pubista huutamassa livekeikan tahtiin. Ja huutamisella mä todella tarkoitan huutamista. Me kiljuttiin kurkku suorana kilpaa vieressä huutavan porukan kanssa. Mä en oikein tajua miten me ei otettu opiksi siitä, että yleisestä ahtaudesta huolimatta meidän ympärille jätettiin kyllä tilaa, vaan huomenna me ollaan menossa karaokeen. No kyllä meistä ainakin ääntä lähtee.

Lauantaina sama idioottiporukka päätyi kotibileisiin, jossa mä törmäsin täällä ensimmäisiin Belgialaisiin. Bryssel on niin multikultturelli ja kirjava, että kukaan ei oikein tunnu olevan alunperin täältä kotoisin. Kuten saksalainen Jenny sanoi, "kun tänne kerran tulee, ei olekaan helppo enää lähteä". Siellä kotibileissä kuitenkin pari paikallista ainakin kovasti väittivät olevansa paikallisia. Me vähän kyllästyttiin niihin bileisiin ja käytiin ostamassa pizzat. Pakastepizzat, ollakseni tarkempi. Me sneakysti aatelttin lämmittää ne uunissa ja syödä huomaamattomasti sivuhuoneessa. Meidät tosin ajettiin sivuhuoneesta ulos jo ennen kun saatiin pizzoja paketeista ja se sneaky-fiiliskin katosin kun joku huusi "mitä hittoa nää tekee pizzaa". Me iskettiin pizzat suoraan uunista takaisin  pakkauksiin, piilotettiin ne Nastasjan laukkuun, mun huivin alle ja sännättiin ulos. Me meinattiin jäädä ulkoportilla jumiin ja pelättiin jo näkäisen bilekansan joukkohyökkäystä kun Celina vihdoin löysin oikean nappulan portin avaamiseen. Me sitten istuttiin katupöydän ääreen, syötiin sormin ja kaavittiin epätoivoisesti kanteen liimautuneita täytteitä sen aavistuksen kuivahkon pohjan päälle. Mä vaan sanon, että ei ollut mun idea.

Viime viikonloppuna mä myös lähdin iltaa viettämään parin saksalaisen ja etelä-afrikkalaisen kanssa. Tiesin suomiporukan istuvan iltaa grand-placella ja ihan kohteliaisuuttani aattelin käydä kysymässä halukkaita mukaan. Ne tuijotti mua ja Jennyä vähän hämillään kun tupsahdettiin in paikalle vaan, että "fancy coming along?". Varsinkin kun "mihin"- kysymykseen me vaan ranskalaisesti kohauteltiin olkapäitä. Yksi siitä suomipossesta kuitenkin saatiin napattua mukaan. Niin me viisi sitten kierreltiin Brysselin yötä ja tavattiin niin monta brittiä ja irkkua, että mä olin ihan sulaa vahaa kiitos sen ihanan aksentin. Yritin epätoivoisesti myös imitoida niitä, mutta loppuiltaa kohden aloin varmaan kuulostaa lähinnä Boratilta. Laitan kaiken väsymyksen piikkiin, siis mähän olen ihan fluent with my accent. Sinä iltana mä kuitenkin makasin mun sängyssä kattoa tuijottaen ja kuuntelin Notre dame de Parisin Belle -kappaletta uudestaan ja uudestaan. Mä mietin miten mahtavaa on tuntea olevansa läheinen ystävä ihmisten kanssa, jotka on vasta juuri tavannut. Miten öiset keskustelut katulamppujen valoissa tuntuvat aina merkittäviltä vaikka keskusteltaisiin netflix:in sairjavalikoimasta. Mietin kuinka mä oikeasti ymmärän sen laulun sanat, vaikka ne ovat ranskaksi. Mietin kuinka mä pelkään ja toivon jääväni tänne. Mietin kaikkea enkä mitään.

Tänään päätin kerrankin olla järkevä ja lukkiutua neljän seinän sisään. Järkevä siinä mielessä, että olen onnistunut hankkiutumaan jo kipeäksi. Mä kävin innoissani Carrefourista (johon kävelee 2min meiltä, Ranskassa lähimpään Carrefouriin ajoi 20 minuuttia) ostamassa jo kuumemittarinkin, mutta mulla mitään kuumetta ollut. Kokeilin kuitenkin varmuudeksi neljä kertaa peräkkäin. Ja järkevä myöskin siinä mielessä, että olen ravannut keskustassa joka ilta varmaan viimeisen viikon. Hostitkin vähän ihmeissään olivat, että "et lähdekkään tänään mihinkään" kun ruuan jälkeen lösähdin sohvalle lukemaan Mio min Mio:a.
           Mutta kiitos tämän ravaamisen, mä olen jo saanut hyvänpäiväntutun. Yksi bisnesmies sähkönsinisessä huivissaan on sattumoisin tullut aina samalla iltametrolla mun kanssa vaikka kuinka monena iltana. Tänään bongasin sen saman miehen aamumetrossa ja voisin vaikka vannoa, että se nyökkäsi mulle hyvät huomenet kun ohitin sen.

Olen mä kuitenkin ollut ihan kiltisti töissä joka päivä. N:nän kanssa sujuu tosi mukavasti ja D on edelleenkin hämmentävän helppo viime vuoden riiviöihin verrattuna. Täällä päivä ilman itkupotkuraivareita ei ole mitenkään poikkeuksellista. Mä olen oppinut jopa vähän viittomakieltä, paino sanalla vähän. Voin vaikka vannoa, että mun 5vee kehitysvammaisella on "miksi edes vaivaudut"-ilme kun mä yritän epätoivoisesti heiluttaa käsiäni joka ilmansuuntaan. Omasta mielestäni kun sanoin ihan selvästi, että "mennään alas, syödään vähän ja sitten lähdetään kävelylle". Hostäiti vinkkasi mulle viittomakielen kurssia, joka alkaisi marraskuussa. Mä kun olin innoissani selittänyt opiineeni juuri viittomaan sanan banaani. Mä olin myös himoinnut vähän italianalkeiden kurssista, mutta jos mun elämä on yhtäkiireistä vielä marraskuussa kuin nyt, en tajua missä välissä ajattelin revetä kolmelle eri kielikurssille.

Ja mä alan nyt jo seota näissä kielissä. Vien pikkusen keskiviikkoisin Svenska kyrkanille laulutunnille ja tässä muutamia lauseita, joita mä päästin suustani:
" Hon talar inte så mycket svenska, men elle te comprend"
" Kan vi ha un peu de jus et hur mycket kostar det?"
" Är den där comme un bibliothèque eller kan man bara köpa les livres?"
" Hon talar franska med moi"
"Tack så mycket et à la prohaine".
Joskus mä itsekin mietin, että miksi edes vaivaudun.

Va bene

Se on nyt alkanut uudestaan. Aupairelämä.

Mä laskeuduin Brysseliin keskiviikkoiltana. Se lentokenttä oli valtava. Mä seurasin epätoivoisena matkalaukkukylttejä, kunnes lopulta aloin vakuuttua pyöriväni jonkin tapaista ympyrää. En kai mä muuten voisi kuluttaa lähes puolta tuntia pelkkien laukkujen noutopaikan löytämiseen puolijuoksulla? Löysin itseni kuitenkin jonkin tasoisen massavirran keskeltä, enkä uskaltanut edes ajatella vastavirtaan uimista. Hetkellisestä epäröimisestä huolimatta mä olin tulkinnut matkalaukku-kyltin oikein ja löysin laukkuni pyrimästä jo hihnalla. Mä änkesin sen ylisuuren ja ylipainavan laukun, käsimatkatavaroiden ja ukulelen kanssa pikkuruiseen vessakoppiin. Hyvä kun sain oven kiinni. Enhän mä tiennyt kauanko kentältä ajaisi hostien kotiin, enkä mä voinut tehdä vakuuttavaa ensivaikutelmaa jalat ristissä. Joku täti-ihminen katsoi mua tosin vähän oudoksuen kun kuoriuduin ulos kopista erittäin vaikean oloisesti pakittamalla ja pomppimalla kamamääräni seassa.

Siellä mun perhe kuitenkin odotti. Papa, mamma ja pikku D. Mä vedin vakuuttavimman hymyni huulilleni ja halasin mun uutta perhettäni ensimmäistä kertaa. Kotona mua odotti Mormor ja seuraavana aamuna näin vanhemman tytön, kehitysvammaisen N:nän ensimmäistä kertaa. 

Mormor eli ruotsalainen isoäiti osoittautui pian mun uudeksi parhaaksi ystäväksi. Me juteltiin kaikkia kieliä sekaisin, ruotsia, italiaa, ranskaa ja englantia. Me lisättiin ruokaan suolaa, muiden pudistellessa päätä vieressä. Me ihmeteltiin yhdessä miten tv:n saa päälle. Me laitettiin ruokaa ja jaettiin reseptejä. Me puhuttiin pakolaisista ja ilmastonmuutoksesta, kaikesta. Mormor oli ihanan huolissaan mun pärjäämisestä, varsinkin kun ensimmäistä kertaa lähdin keskustaan yksin. Hän ehkä pelkäsi, etten koskaan löytäisi takaisin. Niin mäkin.

Mä olin jo unohtanut kuinka eksyksissä sitä voi ihminen olla, vaikka kuinka yrittää keskittyä. Mä en edes tunnistanut aluksi meidän omaa kotikatua. Kaikki talot näyttivät ihan samalta ja vaikka me oltiin kierretty vain kortteli olisin mä silti iloisesti lähtenyt kotikatua väärään suuntaan. Hypin lähes riemusta kun löysin metrolle ja takaisin eksymättä. Sinne on jotain säälittävät parisataa metriä, mutta silti.

Mormor lähti lauantaina ja mun uusi bff oli korvattava oman ikäisillä. Viikonlopun vietin siis tapaamalla ihmisiä, suunnittelemalla tapaavani ihmisiä ja löytämällä uusia ihmisiä siihen pisteeseen asti, että lopulta sekosin kuka on kuka. Eksyin jopa merimieskirkon suomiaupair tapaamiseen, tyylikkäästi 45 minuuttia myöhässä, mutta better late than never right? Olin katsonut kartasta käännökset valmiiksi kun nousisin metrosta. Vasen, vasen, oikea ja kikko olisi vasemmalla. Mutta mun edessäni olikin vain suljettu kahvila. Nöyrästi oli kaivettava kartta esiin ja tajusin kuitenkin lähteneeni ihan päinvastaiseen suuntaan. Miten se oli mahdollista, mä en todellakaan ymmärrä. 

Lauantaina saksalainen S toimi mulle oppaana keskustassa ja sunnuntaina mä yritin kovalla itseluottamuksella samaa suomalaiselle T:lle. Mun ei ehkä kannata pitää oppaan uraa kauhean korkealla tulevien uratoiveiden listalla.

Pari kertaa mä olen pysähtynyt miettimään miksi oikein valitsinkaan perheen, jossa on kehitysvammainen lapsi. Saman tien olen kuitenkin yrittänyt ravistaa ajatuksen mielestäni. Muistutan itseäni, että minuahan kiinnostaa logopedia ja erilaiset viestintämenetelmät. Muistutan kuinka rikas tämä kokemus mun elämässäni on. Ja mun perhe on kokonaisuudessaan niin ihana, että mä en saa keskittyä siihen ainoaan asiaan, joka saattaa välillä tehdä tästä unelmasta hieman arkisempaa.

Mä en voi myöskään olla vertailematta tätä aupairelämää viime vuoteen. Kuinka täällä elämänarvot ovat enemmän kohdillaan, kuinka nämä ihmiset nauravat ja hymyilevät jatkuvasti, kuinka he ovat aidosti kiinnostuneita minusta ja valmiita auttamaan ja neuvomaan niin paljon,että hämmennyn kiitollisuudesta. Ranskassa elämä oli niin toisenlaista. Mä tiskasin kaikki astiat ja siivosin keittiön yksi ilta ihan vanhasta tottumuksesta. Perheen isä kiitteli mua vuolaasti ja sanoi ettei mun todellakaan olisi tarvinnut. Mä tuijotin vain takaisin hölmistyneenä. Ranskassa mun jokapäiväistä siivoamista tuskin noteerattiin, paitsi jos oli jotain huomautettavaa. Täällä lapsille saa antaa banaanin jälkiruuaksi, kinkkua leivän päälle ja maitoa välipalana, on ihan ok olla ulkona vaikka sataa, vesilätäköissä saa hyppiä, pöydässä saa laulaa, sisällä voi olla paljas jaloin ja sitä rataa. Eikä mulle olla valitettu vielä mistään. Ranskassa elämä oli todellakin toisenlaista. Täällä kaikki on va bene.