Kulttuurishokki

Mä istuin muutama päivä kotiinpaluun jälkeen huoneeni lattialla kun se iski. Kamala totuuden aalto.

Olin jutellut toista tuntia irkkukaverini kanssa puhelimessa ja potenut kovaa ikävää Brysselin elämää kohtaan. Suunniteltiin tulevia seikkailuja ja sitä kun taas nähdään. Viimeistään sitten varmaan joulun jälkeen, S oli vielä luvannut. Puhelun jälkeen en oikein tiennyt miten päin olla. Tuntui kauhealta ajatella, etä joku joka oli niin tärkeä, läheinen ystävä ja jota vielä muutama päivä sitten halasin lentokentällä eli nyt niin kaukana. En voisi enää viettää sunnuntaita kuljeksien Brysselin katuja avautuen maailman murheista. Sitten tajusin, etten voi edes enää turvautua ajatukseen, että pian minä taas viiletän jossain päin maailmaa tutustuen uusiin mahtaviin ihmisiin.ympäri maailmaa.

Tai viiletänhän mä. Suomessa.

Niin hassulta kuin se kuulostaakin, mä en tiedä osaanko enää olla suomalainen. Aloitetaan nyt vaikka meidän uniikista kielestämme. Mulla pätkii ja pahasti suomenkielen suhteen. Välillä en saa sanaa suustani ja toisinaan joudun kertomaan puolet tarinasta englanniksi kun en selityksen tiimellyksessä ehdi jäädä hakemaan oikeita suomalaisia vastikkeita. Ranskan kielioppirakenne on saanut mun pään kääntymään niin omille raiteilleen, että suomikaverit ovat useampaan otteeseen pyytäneet selvennystä omituiselle lauseenrakenteilleni. Sanat kun ovat pomppineet mihin sattuu ranskankielen malliin mukautuen. Käännän englantilaiset ja ranskalaiset sananlaskut sanasta sanaan suomeksi ja saan pitkiä katseita perääni. Pidä kiinni hevosistasi (hold your horses) ei vaan jostain kumman syystä kuulosta järin fiksulta.

Toisekseen mä olen tottunut puhumaan suomea kovaan ja korkeelta, missä vaan liikutaan. Eihän sitäkukaan ymmärrä. Oli ihan okei jupista surkeasta palvelusta kassaneidin kuullen kun ei se mitään ymmärtänyt. Tai kommentoida ohikulkevien kyseenalaisia muotikokeiluja laskematta ääntään. Tämä oli vielä pahempi ongelma viime kesänä Ranskavuoden jälkeen. Nyt Brysselissä vietin lähes kaiken aikani ulkomaalaisten kanssa, joten suurimmaksi ongelmaksi jää suomenkielen unohtuminen.

Tosin mulle on nyt sanottu myös, että puhun vieläkin epäselvemmin kuin ennen. Ranskaa kun puhutaan lähinnä suun etuosassa ja sanat sidotaan yhteen. Kai mun suomenkielinen puhekin on muuttunut tasapaksuksi puuroksi siinä samalla.

Ranskalaisuus on jäänyt myös mun tapoihin. Mä teitittelen poikkeuksetta kaikkia, toivottelen hyviä päivänjatkoja ja kiittelen vuolaasti. Ne sanat tuntuvat jotenkin kömpelöiltä suomalaisen suuhun. Mua myös hämmentää kun suomessa ei ole pyydettäessä s'il te plaît/please -sanaa, joten heitän sen ranskaksi välillä mukaan. Ihan vaan etten vaikutaisi epäkohteliaalta. Tarjoilijat katsovat kummissaan kun pyydän "vettä, s'il te plaît".

Lähinnä mulla on kai vaan ikävä elämää muilla kielillä. Mä olen aina pitänyt kielistä ja viime vuosi viiden kielen pauloissa oli taivas mulle. Mun elämä pyöri pääsääntöisesti ranskaksi ja englanniksi, niitä mä käytin päivittäin ja sekaan vähän italiaa ja ruotsia.  Suomi oli mun oma juttuni, salakieli, jota kukaan ei ymmärrä.

Mä olen myös tottunut olemaan erilainen. Tottunut, että suomalaisuus on jotain mitä ihastellaan tai kauhistellaan ulkomailla. Olen tottunut selittämään, ettei Suomessa aina sada lunta ja että kahdenkymmen asteen pakkasista voi kuin voikin selvitä kokonainen kansa hengissä. Ja ei, meillä ei ole pingviineitä. Nyt olen vaan yksi muiden joukossa, en yhtään kummallisempi kuin kukaan muukaan. Tai ainakaan kukaan ei tule kertomaan enää mulle, että hei mäkin osaan pari sanaa suomeksi ja luettele valikoituja kirosanoja suomenkielellä.

Mä olen myös tottunut olemaan itsenäinen. Tottunut olemaan kaukana kaikesta ja kaikista täällä kotisuomessa. On vaikea koittaa balansoida aikaansa kun nyt yhtäkkiä kaikki ovat lyhyen ajomatkan päässä ja olettavat sun poikkeavan taas useammin käymään.

Vaikeinta on se kun yhteen asiaan tottuu ja sitten pitää aloittaakin taas puhtaalta pöydältä. Se on koukuttava tapa elää, mutta myös raskasta. Eniten mulla on ikävä mun ystäviä. He tunsivat sen persoonan joka nyt olen, ei sitä kymmenvuotiasta pullaposkea joita monet ihmiset täällä kotisuomessa eivät tunnu kykenevän unohtamaan. Oli kivaa olla vain ja ainoastaan tunnettu juuri sinä ihmisenä joka sä tällä hetkellä olet.

Mun tie siis johtaa ensi syksynä Savonlinnaan luokanopettaja opintojen pariin. Ja mua ressaa se ajatus paljon enemmän kuin lähtö Brysseliin aikoinaan. Mä en taida vielä olla valmis jäämään pysyvästi Suomeen, joten tämä blogi saattaa muutua hamassa tulevaisuudessa vaihtariblogiksi. Jos siis lukijakuntaa kiinnostaa vieläkin seurailla tämän tuuliviirin seikkailuja.

Mutta ei siitä sen enenpää. Mä koitan nyt päästä hetkeksi kaukokaipuusta eroon ja totutella ajatukseen, ettei mun yöpöydänlaatikosta enää löydy lentolippuja seuraaville viikoille. Nimimerkillä viime yönä Rayanairin tarjouksia selaillessa oli kova kuume painaa osta-nappia. Jos sitä koittaisi nyt opiskella kiltisti edes joululomaan asti.

Mul on ikävä

Mä valehtelisin jos väittäisin, ettei mulla välillä olisi ikävä Suomea. Nyt kun lähtö kolkuttelee ovella ja fiilikset ovat aika haikeat, mä ajattelin listata asioita joiden pariin olen enemmän kuin iloinen palaamaan.

LUONTO. Mulla on oikeasti luontoa ikävä. Onhan täällä toki kivoja puistoja ja puita ehkä enemmän kuin keskiverto pääkaupungissa, mutta silti. Nekin puut ovat tosin muotoon leikattuja reppanoita. Mulla on ikävä mäntyjä ja kuusia ja koivuja. Ja järviä, niitä vasta ikävä onkin. Suomi on aina niin hauskan näköinen yläilmoista, pieniä sinisiä länttejä täynnä. Mä haluaisin aina vettä nähdessäni päästä uimaan. Mä olen varmaan edellisessä elämässäni ollut joku hylje, koska viettäisin vaikka kaiken vapaa-aikani sukellellen jos se vain suinkin olisi mahdollista. Mä en ole varmaan koskaan uinut sukeltamatta, vaikka joku pieni ääni päässäni yrittää aina saada mut tekemään toisin. Se yrittää muistutaa miltä mun luonnonkihara tukkani tulee näyttämään kun annan sen ilmakuivua kotimatkalla ja miten laajalle se mun ei-vedenkestävä maskarani voikaan levitä. Siltikin kiusaus on aina liian suuri. Veden alla on niin rauhallista ja omituista kyllä tunnen olevani siellä turvassa. Siispä:

UIMINEN. Mä olen kokeillut täällä pari kertaa uimahallia. Sain aina poikkeuksetta siitä kloorinhajusta migreenin, joten vähitellen annoin asian olla ja tyydyin maakravun elämään. Ei se muutenkaan ollut sama asia, kuin järvet. Niissä uidessa varpaasi voi vahingossa koskettaa jotain kortta ja lähes sydänkohtauksen partaalla räpiköit pakoon. Se olisi voinut olla tappajahauki.

LEMMIKIT. Välillä mä pyörin yksin ollessani täällä talossa ja mietin miksi paikka tuntuu niin tyhjältä. Koska täällä ei ole karvaisia pikkuriiviöitä, jotka tekevät kamikazesyöksyjä jalkoihisi kun yritän kaatumatta tasapainoilla tiskejä pöydältä koneeseen. Kukaan ei yritä sabotoida iltaisia joogasessioita asettautumalla mahdollisimman leveästi jumppamatolle. Enkä koskaan täällä saa niin tehokasta herätystä kuin kotona, jolloin avaan silmäni ja nään tyynylläni makavan kissan, joka tuijottaa minua silmiin sen näköisenä, että sillä ei ole puhtaat jauhot pelissä. Sitä pomppaa melkein ilmaan eikä todellakaan nukuta enää.

SAUNA. Mä en ole mikään kova saunoja. Suoraan sanottuna olen surkea saunoja. Vasta muutama vuosi sitten siirryin alalauteilta ylimmän lauteen kuumuuteen, sallin muutaman löylyn heiton ja ylipäänsä suostuin astumaan saunaan jossa oli yli 60 astetta. Siltikin käyn siinä pätsissä ehkä viisi kertaa vuodessa. Mutta kotona voisin saunoa vaikka joka päivä ja kun täällä sitä mahdollisuutta ei ole, niin nyt huomaan ikävöiväni vihdalla hakkaamista ja lauteilla hikoilua.

METSÄLENKIT. Mä haluan päästä jo samoilemaan metsään, jossa ei ole polkuja eikä vastaantulijoita. Mussa on näköjään joku antisosiaalinenkin puoli.

KAURAPUURO. Täkäläinen "kaurapuuro" on vellimäistä mössöä.

RAEJUUSTO. Tämäkin täällä velimäistä mössöä.

HANAVESI. Sitä ei osaa arvostaa suomalaista vettä, ennen kuin joudut elämään kloorin ja kalkin makuisella litkulla. Vettä ei tarvitse suomessa suodattaa, vedenkeitin ei ole kolmen käytön jälkeen sisäpinnoiltaan ihan kalkista tukossa, voit juoda pari tuntia kannussa seissytä vettä ilman että se maistuu kamalalle ja sun hiukset eivät kuivu kopperoiksi siinä peseytyessäsi.

POLKUPYÖRÄ. Lähinnä mun omani. Täällä mulla on käytössä toisen maailmansodan aikainen kapistus, josta irtoaa hetkellä millä hyvänsä viimeisetkin mutterit. Sen jälkeen kun melkein ajoin suojatiellä kävelevän hyväuskoisen heppulin ylitse, koska edes jarrut eivät enää toimineet, lopetin mä sen kapistukset, jota mun hostit kutsuvat polkupyöräksi, käytön.

RAJATON NETTI. Teknologia on Suomessa selvästi edellä. Kiva päästä elämään taas huolentonta elämää, jossa saa rauhassa eksyillä ja olla pihalla, koska milloin vain voit kurkata netin kautta kartasta missä päin maailmaa samoilet. Eikä tarvitse hengailla stalkkerin omaisesti kahviloiden ja putiikkien ulkopuolella, vain koska niillä sattuu olemaan avoin wifi.

LANDESTAILI. Kiva mennä taas vapaasti kauppaan kasikytluvun tuulipuvussa tai risoissa kollareissa. Toisaalta, kyllä mä täälläkin menen aika kyseenalaisissa muotiluomuksissa ihmisten ilmoille. Ehkä mulla on lähinnä ikävä sitä tunnetta, etten erotu paappakalsareillani joukosta. Korjaan siis, että kiva päästä taas maaseudulle muiden hillbillyjen joukkoon.

Suomi, here I come!

Sinne, tänne ja takaisin

Mä kävelin Helsingin katuja vähän pöllämystyneenä. Oli todella omituista olla Suomessa, kuulla suomea ja nähdä niitä hymyttömiä kasvoja rämpimässä synkän syksyn läpi. Ja mä hieman säikähdin kuinka vieraalta musta tuntui, kuinka en tuntenut ollenkaan kuuluvani joukkoon.

Ja yht'äkkiä mä olin olin kotona. Mä istuin tuvan pöydän ääressä, rämpyttelin meidän keltaista ukulelea ja paasasin iloisesti kotimatkallani katsomista dokumenteista. Vaikka oli jo pimeä - mikä tähän aikaan vuodesta suomessa voisi olla melkein mihin aikaan vaan eli sanottakoon vaikka oli jo ilta - kun olin päässyt perille, sain mä yllättävän paljon aikaiseksi. Mä tosiaan rämpyttelin aikani, mau'uin kissojen kanssa (normaalia) ja muuten vaan pyörittelin peukaloitani turhan kauan. Mun kun piti leipoa pipareita ja nähdä vielä kavereita. Mutta onnistuin toteuttamaan kaiken edellämainitun. Onneksi aina voi varastaa pari tuntia lisäaikaa yöunista, nimimerkillä neiti silmäpussi.

Jep, mä siis kävin Suomessa. En mitenkään extempore "hei voisinkin piipahtaa himassa nyt viikonloppuna" fiiliksellä - olen liian köyhä siihen - vaan mä menin ihailemaan mun siskon pientä vauvaa. Ristiäiset olivat sunnuntaina, mutta mä pääsin hoitamaan tätä pikku prinsessaa jo lauantaina ja jäin vielä maanantaiksikin. En kestä miten suloisia vauvat ovat. En kestä sen pieniä sormia ja varpaita. Enkä kestä, että juuri minä saan olla sen kummi.

Tiistaina mä kiertelin ihastelemassa Tampereen jouluvaloja, tein tupatarkastuksen kaverin uudessa kämpässä ja shoppailin muunmuassa tonttulakkeja ja palapelejä. Anttilan kodinkone-osastolla mä surkuttelin sitä, ettei mulla ole omaa kämppää johon voisin ostaa jalkaraheja ja wokkipannuja. Ja mua alkoi ensimmäistä kertaa vähän ahdistamaan, että jumitan vaan jo toista vuotta aupairina. Sieltä Suomesta käsin oli vähän vaikea muistaa miten mahtavaa ulkomailla asuminen voikaan olla. Ja miten palkitsevaa, vaikkakin hermojaraastavaa aupairin työ välillä on. Ja miten mä sentään asun Euroopan sydämessä. Oikeasti asun ja elän. Brysseli vaan on menettänyt jollain tasolla sen alkuhehkunsa. Nyt se on vaan mun koti. Mä pidän siitä, mutta ei se ole enää niin uusi ja ihmeellinen. Ei kai mikään pysy uutena loputtomiin.

Keskiviikkona matka kotiin alkoi. Tai lähtö kotoa, miten sen nyt ottaa. Suomikodista Brysselinkotiin. Ja vaikka olinkin kokenut hetkellisen paluushokin, oli taas vaikea lähteä. Mua harmittaa miten kaukana mun pienestä kummitytöstä asun, miten paljon se tulee taas kasvamaan ennen kun joululomalla nähdään uudestaan. Mua harmittaa, kuinka kaverit sisustavat asuntojaan ja mä pohdin jopa valokuvakehyksiä ostaessa saanko sitä raahattua takaisin Suomeen lähdön koittaessa. Kun kaikessa pitää miettiä onko se liian painava. Muuten mä varmaan omistaisin jo kokonaisen olohuoneen kaluston täällä Brysselin markkinoilla kierreltyäni. Ja mua harmittaa miten ristiriitaista kaikki on. Miten elämä ulkomailla on mahtavaa. Miten mä haluan vain nähdä maailmaa, kokea kokoajan uutta. Mutta toisaalta miten kiva olisi olla Suomessa, tehdä kunnon töitä tai opiskella. Olisi oma asunto, rauha ja tasapaino elämässä. Miten mä olisin mieluusti kahdessa paikassa yhtäaikaa jos se vain olisi mahdollista. Eläisin kahta elämää.

Ehkä jollain tasolla mä en vaan oikein tiedä mitä haluan.

Ei sillä, on ihan kiva olla taas takaisin täällä. Tytöt olivat innoissaan. Laitoin illalla D:n (kolmevee) nukkumaan ja siinä selkä vinossa taistelin unta vastaan odottaessa toisen nukahtavan. Miettikää miten vaikeaa on maata hiljaa pimeässä, pitkän reissaamisen väsyttämänä ja leikkiä nukkuvansa, mutta kuintenkin olla nukahtamatta. Lähes mahdoton yhtälö. Mun taistellessa unta vastaan, D lähinnä vaan pyöri peittojensa alla. Yht'äkkiä se laittoi käden mun poskelle ja kysyi pää kallellaan "miksei sulla kasva partaa?".

Tällaista täällä. Auringonnoususta auringonlaskuun, pää pilvissä. Kirjaimellisesti.

Hei hei mitä kuuluu?

43 päivää Suomessa. 43 enemmän tai vähemmän toisiinsa sulautuneita päiviä.

Päiviä, joiden aikana mä olen saanut käydä saman keskustelun uudestaan ja uudestaan.

Miltä on nyt tuntunut olla taas Suomessa?

Mä tuijotan ilmeettömänä takaisin. Mitä mä sanoisin? Aluksi koin kai jonkin tasoisen kulttuurishokin. Kaikki tuntui omituiselta, väärältä ja olo oli tyhjä. Suomessa olo ei varsinaisesti tökkinyt, mutta ei se tuntunut oikealtakaan. Kaipasin Ranskaa, mutta en silti kaivannut. Olo oli tyhjä, that's all I can say. Mahanpohjassa painoi omituinen levottomuus: mitä nyt? 

   Viikossa tai parissa olo muuttui. Tuntui kuin koko aupair elämää ei olisi ollutkaan. Oli omituista katsella ranskakavereiden kuvapäivityksiä hostlapsista, Annecyn baanalta tai uusista ihmisistä. Oliko tuo minun elämääni? Olenko mä oikeasti asunut Ranskassa ja ollut täyspäiväisesti vastuussa pienistä lapsista. Epätodellista. Omituinen levottomuus vaihtui syyllisyyden tunteeseen: mun pitäisi nytkin tehdä jotain.

Suoraan sanottuna en mä tiedä miltä  musta tuntuu, mutta eihän niin voi vastata. Mä koitan ottaa huolettoman asenteen ja maalata hymyntapaisen huulilleni.

Ihan kivalta.

Vastaus näyttää kelpaavan. Hän nyökkäilee hyväksyvästi.

No, mitäs olet nyt kotiinpalattuasi tehnyt?

Räpyttelen hämmentyneenä silmiäni.

   Pitäisikö mun kertoa päivistä, jotka olen aamusta iltaan viettänyt siivoamalla hullunkiilto silmissä. Jynssännyt lattioita, heittänyt säkkikaupalla vanhaa roinaa roskiin ja uudelleen lajitellut kaikki laatikot ja hyllyt.

   Vai päivistä jotka olen viettänyt neljän seinän sisällä yöpaidassa nenä kirjassa tai katse lasittuneena tv:n ääressä.

   Vai päivästä, jonka kohokohtana oli käynti kirjastossa.

Tai ehkä superdietistä jota olen vaihtelevalla menestyksellä koittanut noudattaa. Niistä salaatin määristä, joita päivän aikana suuhuni lapan tai reeneistä joiden jälkeisenä päivänä kuljen kuin piesty koira jokaisen lihaksen särkiessä.

   Tai kenties päivästä, jolloin istuin koko illan huoneessani. Epiloin, kunnes se kidutuskone tuntui ylikuumenevan (kainalot hohtivat seuraavan päivänkin vielä punaisina) ja leikkasin peilin edessä itse hiukseni (mulla on nyt jonkun tasoinen kakskyt-luvun polkkatukka, ups).

   Vai niistä kirjoista joita olen tilaillut ja ostellut henkiinheräneen lukemisvimman vaikutuksenalaisena. Ja niistä päivistä jotka olen viettänyt kuistilla istuen ja lukien. Satoi tai paistoi, mä "ulkoilin".

Enhän mä ole hommannut kuin pari uutta kirjaa. Pari.

   Entä Greyn anatomian uudelleenkatsomis-projektistani?

   Vai kertoisinko vain niistä pienistä maakuntareissuista mun siskon luo, sukulaisiin tai ystävien kanssa.

   Vai päivistä, joina murehdin tulevaa.

   Vai niistä tuulisista päivistä joina olen saanut pestyä varmaan kymmenen koneellista pyykkiä ja muun ajan viettänyt nurtsilla istuen, kissa vierellä ja tuijottanut tuulessa lepattavia tyynynliinoja.

   Tai niistä muista crazy cat lady hetkistä.

   Ehkä kuitenkin kertoisin aikaansaavista hetkistä mummin apuna kasvimaalla. Tai serkun yo-juhlavalmisteluista.

Rykäisen varovasti.

No olen koittanut hakea kesätöitä. Ja vähän nauttia lomasta.

TJ0

Kamat kassissa ja valmiina lähtöön. Fiilikset on niin sekavat. En malta odottaa, olen ihan täpinöissäni ja silti jotenkin tuntuu väärältä. Mä olen menossa lomalle kotiin. Sen pitäisi olla päin vastoin. Kyllä mulle varmaan aavistus tulee Annecyä, ystäviä ja tyttöjä ikävä, pakko myöntää. Meillä oli haikeat jäähyväiset E:n kanssa nyt aamulla, meinasi ihan tippa tulla linssiin. "Mä tulen pian takaisin", lupasin. "Huomenna?", E kysyi. No melkein.

Home for christmas... Täältä tullaan, pitäkää varanne!

Suomen niemellä, suomen kielellä

Oliko ehkä paras viikonloppu? Mä pääsin saunaan (!!) ja sain olla möllöttää ihan rauhassa, parhaassa seurassa. Oli ihan uudella puhdilla tiistaina taas töissä, kun oli saanut vähän ladata akkuja. Ne "akut" tosin aika pitkälti tyhjeni sitten eilen lähes 13 tuntisen tauottoman rupeaman aikana, mutta ei siitä sen enempää.

Lauantaina starttasin ennen puolta päivää Annecyyn ja nappasin Jennan mukaan matkalta. Tosin ei ihan keskustaan menty, vaan jäätiin läheiseen Carrefouriin pyörimään. Syötiin hyvin, juoruiltiin ja suunnattiin ostamaan ruokaa illaksi. Haluttiin myös tehdä kasvonaamiot ja niitä etsittiinkin kissojen ja koirien kanssa ympäri valtavaa kauppaa. Lopulta ne löydettiin, mutta pakko kai myöntää, että ei me edes jaksettu tehdä niitä viikonlopun aikana. Tai unohdettiin niiden olemassaolo, kuinka vaan.

Meidän piti kai vain ostaa nachoja, compoteja (en tiiä mitä ne on suomeksi), ananasta ja vähän karkkia, mutta lopulta meillä oli kaikkea ruuista ja lakanoista tohveleihin. Mä löysin myös Stromaen levyn halvalla eli enää ei tarvitse lainailla automatkoille hostäidin levyä.

Tohvelisankarit

Kun lopulta kaikkien ostosten kanssa päästiin Jennalle, pistettiin sauna lämpiämään. Vähän siinä välissä siivoiltiin kämppää (Jennankin hostit lähti reissuun), että olisi kiva viettää siellä iltaa. Ja sauna. Ai että teki hyvää vähän heitellä löylyä ja nauttia kuumuudesta. Ja juoruilla. Eikös sauna olekin paikka avautua ja juoruta sydämensä kyllyydestä?

Sitä sitte saunan raikkaina (eli punaisina) ja yökkärit päällä päädyttiin lähtemään hakemaan pitsaa. Ihan normia, eikö? Kyllä sitä valkoiset yökkäriflanellihousut jalassa, hiukset märkinä ja verkkatakki päällä vähän nauratti seisoa iltakymmeneltä pitsajonossa. Varsinkin kun se meitä edellä oleva asiakas oli ihan eri maailmasta mustissa buutseissaan, minihameessa ja naama viimesen päälle laitettuna. No hei, kukin tyylillään.

Leviteltiin meidän kattava ruokavalikoima olkkarin pöydälle, pistettiin ihan kynttilöitäkin tunnelmanluojaksi ja niin pärähti Kun taivas repeää -maratoni käyntiin. Sitä oli pitsojen jälkeen kyllä jo niin ähkyssä, että aika pitkälti jäi kaikki muu ruoka syömättä. Ja niin oli laiskakin yöllä, että siihen jätettiin kaikki levälleen, muutamaa jääkaappikamaa lukuunottamatta ja painuttuun pehkuihin. Eli siis siirryttiin vaan sohvalta sänkyihin löhöämään ja juoruamaan.

Aika pitkälti maanantaipäivälle asti istua möllötettiin siinä sohvalla (nolife). Onnistuttiin katsomaan vielä Taivas sinivalkoinen, The Impossible ja Ainoat Oikeat. Ihan kiitettävä suoritus yhdelle viikonlopulle, pakko myöntää. Kerran taidettiin sunnuntaina lähteä Jennan kotipihaa pidemälle. Haettiin kaupasta lisää ruokaa...

Kyllä saunominen, isänmaallisuutta uhkuvat (no Impossible oli nyt vähän musta lammas meidän valikoimassa) ohjelmat, suomalainen seura ja sunnuntaiaamuna saatu pala Jennan jemmafazerinsinistä sai mut innolla odottamaan joulua. Mä menen silloin nimittäin kahdeksi viikoksi kotiin. Jee! Tänne tullessa mä olin ollut täysin varma, että haluan viettää jouluni täällä. Halusin kokea ranskalaisen juolun ja sitä rataa, mutta njäh. Niin sitä vaan huomasi vertailevansa lentojen hintoja. Mä vaan yksinkertaisesti olen niin vahvasti työntekijä tälle perheelle, että en mä osaisi kuvitellakaan olevani joulua täällä.

Kaksi kuukautta enää ja Suomi be prepared!